Aika

Käytiin vuoden toisena päivänä katsomassa elokuva Stephen Hawkingista, joka perustui tämän ex-rouvan muistelmateokseen. Kn isä opiskeli samassa oppilaitoksessa, jossa Hawking kehitteli ajatustaan ajan rajattomuudesta ja mainitsi, että kampuksella jännitettiin ennättäisikö Hawking viimeistellä kirjansa ennen kuin ALS-tauti miehen veisi. Ennätti. Teos - A Brief History of Time - muuten löytyy Knkin kirjahyllystä, vaikka partaturpani ei sitä olekkaan kyennyt loppuun lukemaan. Hawkingin ajatukset eivät ole mitään simppeleimipiä, vaikka kirja meille tavallisille kuoleville onkin suunnattu.

Vaikka Hawkingia ei ymmärtäisikään jokaisella meistä on jonkilainen käsitys ajasta. Laskemme sitä, tuhlaamme stiä, tapamme sitä, odotamme sen kulua. Joskus tuntuu, että sitä on liian vähän. Toisinaan määrittelemme menestystä ja saavutksia ajan perusteella - maisteriksi vuodessa, vau! Hyvä esimerkki tästä on myös urheilu. Juokseminen. Kävin jouluaaton aattona yksityistunnilla hiomassa ja hakemassa vinkkejä juoksutekniika parantamiseen. Puolentoista tunnin jälkeen valmentaja sanoi, että mulla on erinomaiset luontaiset ominaisuudet kehittyä hyväksi kestävyysjuoksijaksi - hyvä luontainen tekniikka ja kelvollinen kehon rakenne. Ja mitä mulle jäi päähän näistä kommenteista? 90 minuuttia. Arvio, jonka valmentaja antoi mulle realistisesta puolimaraton ajasta. Hyvänä juoksijana juoksisin nopeasti ja pitkälle. Aika on saavutus. Aika on palkinto.

Toki mittaan aikaa muutenkin kuin vain urheillen ja urheillessa. Viiden päivän päästä on deadline, jota en kykene saavuttamaan. Viikon päästä olen Skotlannissa noin 92 tuntia. Kolmen kuun kuluttua täytän 27 ja veli tekstaa muistuttaakseen kolmenkympin olevan taas lähempänä - vaikken siinä niin kriisin aihetta näekään (ainakaan vielä).

Uusi vuosi, josta en ole enää aikoihin diggaillut, on jokavuotinen suuri ajankulumisen juhla. Ilotulitukset, vaikka komeita ovatkin, koen jonkun sortin melankolisen paukkeena kuolevan vuoden muistolle ennemmin kuin tulevan (tai menneen) vuoden juhlistamisena. Uuden vuoden yönä löydän itseni aina surevan hiljaa mielessäni jotain, vaikken tiedä mitä. Ehkä niitä päiviä, jotka vain hukkasin televisiota passiivisesti tai niitä työpäiviä, jotka sulautuivat toisistaan erottamattomaksi harmaaksi mössöksi. Vaikka universumi ja sen aika olisinkin loputon, ihmisen aika on rajallinen. Se kuluu ja joskus loppuu.

Kun täytin kymmenen vuotta ajan kuluminen ensimmäisen kerran kolkutteli tajuntani portteja. Sinä vuonna kukaan ei syntymäpäivilläni kysynyt "no miltäs nyt tuntuu?". Vaikken pidäkään kymyksestä, olin pettynyt. Kerrankin olisin osannut vastata jotain muuta kuin "ei miltään erikoiselta" tai "ihan kivalta". Olisin vastannut: "ihan kamalalta! Seuraavan kerran kuin jotain merkittävää tapahtuu täytän sata!". En tiedä johtuiko isohkosta ikäerosta pikkuveljeen vai mistä, mutta kymmenen vuoden ikä siinä kohtaa tuntui lapsuuden loppumiselta, lopun alulta.

Kaksinumeroisena olin samalla viivalla vanhempieni ja isovanhempieni kanssa! Minä, kymmenvuotias olin iso. Minä, kymmenvuotias olin siis yhtä kuin vanha! Poissa oli yksinumeroisten viattomuus! En tietenkään ajatellut asiaa sen pahemmin, mutta sinä syntymäpäivänä koin asian vahvasti. Kun menetin ukkini neljätoista vuotta myöhemmin ajan kuluminen konkretisoitui. On alku ja on loppu, ja milloin loppu tulee... no sitä ei tiedä. En kiistä, etteikö tämä ajatus pelottaisi vaikken sitä aktiivisesti pohdikaan.

Ennen joulua olimme Pariisissa, jossa viime päivinä on koettu paljon loppumista. Kn kanssa me siellä kuin parhaimmatkin kyyhkyläiset, ilman huolia. Sitten - kesken reissun - sain tiedon, että mulla oli kohdussa solumuutoksia (tieto osottautui vääräksi myöhemmin kun sain käsiini lääkärin lausunnon). Itkin. Seisoin pariisilaisen hienostohotellin kiiltävässä kylpyhuoneessa ja itkin, ja tuijotin alastonta kroppaani peilistä. Itkin naiseuttani. Itkin kuolevaisuuttani. Myöhemmin itkin lisää. Itkin ajan vähyttää, elämän haurautta. Itkin Kn sylissä itseni uneen. Mielessäni sinkoili tuhat asiaa, päällimmäisenä pelko ja ajatus, että näinkö se sitten loppuu.

Nyt tiedän, että ylireagoin. Mutta Pariisissa pelkäsin. Jos en koko aikaa, niin ainakin hetken. Pelästyin oman aikani rajallisuutta. Ajan, jota arvostan, mutta jota en kuitenkaan tule käyttämään sen "paremmin"pelästyksestäni huolimatta, olenhan ihminen. Matkustan ajassa - muistoissa menneeseen ja haaveissa tulevaisuuten. Toisinaan piipahdan tässä ja nyt, koittaen olla tämän hetken valtias. Mutta lopussa, siellä en käy.

Loppuun on pitkä matka ja toivottavasti aika.