Viimeinen työpäivä.
Kaksi haastattelua ja päänsärky.
Viimeinen viikonloppu.
Olen asunut täällä kauemmin yhtäjaksoisesti kuin missään sen jälkeen kun opiskelijaksi ryhdyin.
Olen yrittänyt saada nostalgista roihua aikaan ja miettiä, mitä Sheffield tarkoittaa mulle ja mitä jään kaipaamaan.
Tarkoituksena oli iskeä tähän joku mieletön kuvakollaasi ja hehkuttaa, että näin hauskaa oli! Hurraati!
Eihän se onnistunut alkuunsakaan. Kävin läpi kuvia, joita on koneelle ja kännykkään talletettuna. Mitä löysin: paljon Aberdeenia, paljon Essexin koiraeläimiä.
Löytyi myös Helsinki, Ylläs, Edinburgh, Peterborough, Pariisi, Frankfurt, Krakova, Torun, Gdansk, Ukkohalla, Ranskan maaseutua, York, Newcastle, Southend, Lontoo, Tukholma, Cardiff, Bristol, Newport, Napoli, Pompeiji, Braemar, Newburgh, Plymouth, Pompeiji, Oxford, Buxton, Manchester, Liverpool, Leeds, Glasgow, Shetlanti, Baslow, Bakewell, Castleton.
Mitä siis sanoa Sheffieldistä?
Ehkä, että se on muualla.
Että ehkä Sheffield on vähemmän kaupunki ja enemmän mielentila.
Joku jäytävä ja tikahtumaton kaipuu ja kaiho.
Mahdollisuus seikkailuihin ja maailmankatsomuksen avartamiseen.
Stressi ja ahdistus.
Aina lähtöpiste,
ei ikinä määränpää.
Toisaalta.
En antanut Sheffieldille mahdollisuutta.
Tulin sydän täynnä ikävää ja tuskaa, oli helpompi olla negatiivinen.
Oli helppoa sulkea silmät ja mieli, päättää että toisaalla on paremmin.
Sydän oli toisaalla. Ja koti siellä, missä sydän. Tuli toimisto, työpaikka, laboratorio, luentoja.
Vasta ihan viimeisinä viikkoina raotin silmäni, ehkä avauduin.
Puistot oli vehreämpiä, kadut jännitävimpiä, kun käveltiin käsikkäin katuja ja korpia, mutta kaipaamaan en jää.
Enkä sitten taida yrittääkään.
Ja miksi tarvitsisi?
Mutta.
Ei se niin kamalaakaan ole ollut. Sheffieldin on päästänyt paikkoihin, antanut tavata ihmisiä, oppettanut uutta, pakottanut kohtaamaan pelkoni useampaan otteeseen (ja ei, ei se helpota, mutta pelottaviin tilanteisiin tottuu).
Kolleegaisista ei ole pahaa sanottavaa. Eikä supervisor S:stä.
Ojensi parhaimman ohjenuoran heti kättelyyn. Pisti asiat perspektiiviin. Ehkäpä siksi, mikään ei ole tuntunut ylitsepääsemättömälle. Vaikka välillä stressaankin itseni unettomaksi. Se mitä me täällä tehdään on tärkeää, mutta kenenkään henki ei riipu siitä.
Totta.
PhD on iso juttu.
Muttei isoin. Ei musta-aukko.
Se haastaa. Avaa ovia.
Mitään muuta se ei tee.
Mitään muuta se ei ole.
Haaste. Mahdollisuus.
Ja tästä, naiset ja herrat, takaisin kokonaisiin lauseisiin ja aasinsiltaa pitkin samoille linjoille Rautavaaraa niin usein lainaavan äitini kanssa; elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa.
Paljon on Sheffield ottanut, paljon se on antanut.
Kaipaamaan en jää, mutta kaunaakaan en kanna.
Esitelmä meni hyvin. Eteenkin ottaen huomioon, että editoin, väänsin ja käänsin sitä vielä viis minuuttia ennen puhujan pallille nousua. Supervisor S:ltä tuli hyväksyvä nyökkäys ja eilisessä kahvila-palaverissa varmistus, että tulkitsin nyökkäyksen oikeaksi. Yorkista, jossa olin puhua pälpättämässä, sujasin Lontooseen ja eteenpäin Graysiin melkein tunnin myöhässä - helle oli sulattanut pätkän raiteita (?).
Tämä valtakunta tulee yhtä kehnosti toimeen lumen ja kuumuden kanssa. Australialainen kolleega naureskeli, että mikä helleaalto tää tällanen yhden päivän +36 astetta oikein on, mutta sillä muuten rikottiin Sheffieldin historian lämpöennätys (tämä siis keskiviikkona 1.7. nippelitietoa rakastaville).
Viime perjantai oli sitten vuoden paras päivä. Oli sortsikeli. Käytettiin koirat lenkillä ja lähdettiin kaksin Lontooseen. Lounaaksi chileläistä katuruokaa. Hellittiin mun kiinnostusta latinalaista Amerikkaa kohden, sanottiin. Sieltä Green Parkiin jättikahvilaketjun juomat mukana. Mukana kirjat. K:lle Murakamia ja mulle teos Fidel Castrosta ja Che Guevarasta. Hankittiin kirjat K:n Sheffieldin vierailun aikana - ostin palkinnoksi tohtorin tutkinnosta. Ahmittiin molemmat kirjojamme ja K:n päikkäreiden jälkeen pizzaa. Illalla mentiin noloina katsomaan Carmenia sortsit jalassa. Mutta oli siellä ihmisiä epäedustavimmissakin vermeissä. Esi-viini mulle, esi-olut hälle ja esi-oliivit, ja sitten oopperaa. Tarina ei innostanut, mutta musiikki oli melkein yhtä hienoa, mitä odotettiinkin. Ainoa, että olivat kääntäneet koko teoksen englanniksi. Ilta päättyi ihan mielettömään ukkoseen. Olisin voinut valvoa koko yön ja sitä seurailla.
Jos viime perjantai oli urbaani, niin tällä viikolle vedettiin överisti toiseen suuntaan.
Mentiin Peak Districtille.
Kiivettiin vuori.
Vaikeinta mahdollisinta reittiä:
Neljän tunnin ja 14km marssin jälkeen K vetelee taas päikkäreitä.
Illan ohjelmassa Stephen Kingin Cujo ja vietnamilaista lähiösyömälästä.
Tuskin maltan odottaa.
Koska perjantai!
Ja hauskuus!
1. Stressaannu
Aloitat esitelmän suunnittelun pohdiskelemalla, kuinka syvällisesti vihaat ihmisten edessä puhumista. Muistat stressin hikiset kädet, punertavat posket, kurkkuun takertuvan äänen, kauhun vieraalla kielellä kommunikoimisesta kiinnittäen erityisesti huomiota sanoihin, jotka olet joskus lausunut väärin, vaikkakin ihan vapaa-ajan kontekstissa. Et lue esitelmän ohjeita, ettet stressaannu lisää.
2. Ahdistu
Viikon odottelun jälkeen päätät vihdoin lukea esitelmän ohjeet. Ahdistut esitelmän pidosta; 10 minuuttia. Tiedät, että aika on samalla pitkä että lyhyt. Pitkä sillä koko kymppi on seistävä ihmisten edessä ja aika on riittävän pitkä unohtaaksesi, mitä haluat sanoa - jos tätä edes keksit. Toisaalta aika on liian lyhyt esittääksesi vakuuttavaa argumenttia asiasta, josta sinulla ei ole kuin erittäin rajallista tietoa. Joka tapauksessa tulet siis näyttämään tyhmältä. Havainto ahdistaa.
3. Innostu
Päätät ottaa härkää sarvista. Teet listan dokumenteista ja muusta datasta, joista voi olla hyötyä. Pistät ne tärkeys(tai lyhyys)järjestykseen, jossa aiot ne lukea. Olet varma, että kunhan vain luet ja mietit, asiat selkenevät kyllä! Vamos! Ensimmäinen kymmenen tuntia menee lentäen!
4. Tylsisty
Et saa materiaalista niin paljon irti kuin toivoit ja lukeminen muuttu tylsäksi. Tuijotat tietokoneruutua toivoen, että se puhuisi sinulle viisaita. Tai edes motivoisi. Ei tapahdu. Pidät tauon. Varaat hotellin Cornwallista lomaa varten, johon ei ole varaa. Ei haittaa. Palaat materiaaalin pariin. Ei innosta vieläkään.
5. Hajota ja hallitse
Kirjoitat ensimmäisen version. Se on kamala, mutta ajattelet lähes optimisesti, että siinä on alku. Perut hotellivarauksen, koska ymmärrät, että siihen ei oikeasti ole varaa. Petyt, mutta saat aikaan versiot 1.1 ja 1.2, jotka tuhoat, koska ahdistus ja tyhmyys. Vietät koko launtaipäivän laatien versiota 2. Päivän päätteeksi olet tyytyväinen. Hyvä tästä vielä tulee. Koet hallitsevasi asiasi. Vietät kaksi vapaapäivää, joiden tuloksena olet menettänyt kaiken itseluottamuksesi. Jos mikään hajoaa, se on pääsi.
6. Toivo
Päivä ennen esitelmän pitoa sinulla on kasassa versio 1, muistot muista luonnoksista ja läjä ideoita, joilla on ehkä potentiaalia, mutta joita et saa liitettyä toisiinsa sujuvasti. Aamulla kuntosalilla saat idean, joka päivän mitään ottaa esitelmän muotoa - ei täysin. Hyväksyt kohtalosi ja älykkyytesi rajat. Istut, kirjoitat ja toivot, että jotain vielä syntyy. Tai, että huominen vain kuluisi todella nopeasti.
Taisin raapustaa tän päivityksen jo pari viikkoa sitten, hetimiten Suomesta paluun jälkeen, mutta ihan noin vanhanaikaisesti paperille. No arvasihan sen sitten, hukkuivat paperit kansineen, jahka tänään niihin vahingossa kompastuin. Jotenpa siis aikamatkalle jo ehkä kuluneisiin ajatuksiin.
Takaisin täällä. Sheffieldissä. Suomi-viikko sujahti verrataen rakettimaisesti ohi. Ehdin tavata kaikki isovanhemmat. Nekin, jotka eivät enää jaksa muistaa. Näin ja juhlistin kun veljestä tuli virallisesti kokki. Kävin uudessa kodissakin kylässä. Taitaa toiset meistä olla aikuistumassa. Tuijotin Aleksanterinkadulla kuppilan ikkunasta, kuinka valtionvelka pyöri yhä vaan suuremmaksi. Lääkäri tökki varpaita ja sanoi "Mortonin neurooma" (edit. eilen (23.6.) aamutelkkarissa puhuttiin siitä, kuinka pillifarkut ja korkkarit aiheuttaa Mortonin neuroomaa - diagnoosin arvo laski silmissä - joku turhamaisuusvamma!) , rupesi sitten kilpailemaan maraton-ajoilla. Miehet! Leivon ja söin kakkuja. Kävin katsomassa vanhoja ratikoita.
Mutta se on kaikki mennyttä.
Nyt ollaan täällä ja tässä ja koetaan ennenkokemattomia. Kesäkuun puoliväli kohta jo kutittelee, mutta kotoa on mentävä ulos lämmittelemään. Eipä sillä, kyllä ulosmentäessäkin on heitettävä rotsi niskaan (edit. näin juhannuksen jälkeen ei!).
Eilen lämmittelin paikkoja spinningissä. Ensimmäinen urheilukiskaisu sitten Tukholman. Lääkäri iski juoksukiellon, ja polven ITB-vaivatkaan eivät oo pahemmin kannusta liikkumaan. Mutta eilen spinnasin. Jalat tukossa, maraton t-paita päällä - molemmat siis Tukholman tuliaisia. Rupesi sitten se paita siinä nolottamaan. Rinnassa seisoi Finisher Asics Stockholm Marathon 2015. Kaiken kukkuraksi neonkeltainen. Mitä mä tässä naapurikylään hohkaavalla paidallani elvistelemään? Eiks se nyt oo aika hölmöä?
Olalle istahti pirulainen, toiselle kai sitten enkelirinkeli. Juoksusta yhä uupuneet jalat siinä hidastuivat entisestään. Elvistelenkö vaiko enkö? Ylpeä suorituksesta kyllä. En ole ylimielinen. T-paita on vaan muisto yhdestä suurimmista saavutuksistani!
Vai onko? Ei oikeastaan, yllätin itseni ajattelemasta. Ehkä yksi mahtavimmista kokemuksista, muttei mahtavimmista saavutuksista. Ja t-paita on vain t-paita. Toki, yksi elämä on niin laaja-alainen, ettei kaikkia saavutuksia voi edes verrata keskenään. Ja jos oikein filosofiseksi heittäytyisin, niin voisin jopa pohtia, mitä eroa on kokemuksella ja saavutuksella.
Ja jos oikein imeläksi heittäydyn, mahtavin saavutukseni - tietoinen ja tiedostamaton - on suhteeni elämäni ukkeleihin - K:hon ja veljeen. Molemmat suhteet päällepäin syvyydessään yllättäviä. Ehkä odottamattomiakin, jos ei mahdottomia. Veli, lapsen vuosissa ihmisiän nuorempi veli. Ja nyt kaveri. Salaliittolainen (aina). Tuskin kukaan ois uskonut, että oltaisiin elelty niin läheisinä. Eihän me olla kuin paita ja peppu. Mielenkiinnot on omia, mutta meillä on luottamus ja juttumme. Eletään elämiämme ihan eri tavoin, mutta mukana kulkevat samoilla aroilla liikkuvat mielen maailmat ja maisemat.
Viisi kuuta samalla saarella tarkoitti enemmän tekstareita, enemmän kontakia, enemmän kaikkea kuin aikoihin. Oli mahtavaa! Jos pystyn säilyttämään tämän suhteen, nyt kun veljellä on aikuisten huolet ja työkiireet, olen ehkä mahdottoman ylpeä. Tokkopa ihmissuhteita ei voi pakottamaan lähteä, mutta niiden eteen voi muutaman tikun ristiin pistää ja yrittää, oikein yrittää.
Ja sitten tietenkin on mahdoton merimiessuhteeni. En tiedä, kumpi meistä on se merimies tässä, mutta sen tiedän, ettei joka satamassa odota muuta seuraa. Sitäkään en tiedä, miksi mietin sitä merimiessuhteena. Ehkä jotain vanhanajan romantiikkaa, tai omista juurista tulevaan ammentamista. Ne kun meillä lähinnä on - tulevat ja menneet. Muistoihin ei voi jäädä, joten on katsottava eteenpäin: viikonlopun ex tempore treffeihin Peterborough'ssa, jouluun, joka toivottavasti vietetään yhdessä, maaliskuun laskettelureissuun, loppuelämään - toivottavasti. Suunnitelmia, haaveita, toiveita. Kun ollaan yhdessä on nyt, mutta se nyt on harvinainen ja harvassa. Varmasti on vaikea sanoa millon nyt tulee taas. Ehkä maaliskuussa, ehkä myöhemmin.
Suomessa kysyttiin - yllättävän - monasti häistä, perheestä, aikeista. Ei välttämättä edes varsinaisia kysymyksiä, vaan olettamuksia, normeja, kaavojen mukaan etenemistä. En väitä, ettenkö miettisi samoja, vaikka vielä muutama vuosi sitten en itselleni olisi ikinä toista puoliskoa pystynytkään kuvittelemaan. Mutta päällimmäisenä mielessä on nyt. Ja jos se nyt vaan jatkuisi ja jatkuisi niin kauan kun ihmisikä sallii, niin pojat, kyllä siinä kaiken maailman maratonit kalpenee!
Ehdin kirjoittamaan tämän blogin mielessäni monasti. Oli 42.195 metriä (plus ylimääränen 1200 metriä) tai 4 tuntia ja 27 minuuttia miettiä. Lisäksi olin jo etukäteen miettinyt voittaja- ja häviäjä-fiilis postaukset. Mistään vaihtoehdosta en juuri mitään muista. On siis aloitettava alusta.
Oli siis maraton. Tänään. Tukholman maraton. Kaatosateessa. Maraton, johon ilmottauduin kesäkuussa 2014. Maraton, joka tammikuussa muuttui sairastelujen takia uhanalaiseksi. Maraton, joka lähes tulkoon saavutti sukupuuton sinnikkään rasitusvamman tähden myöhemmin keväällä. Juoksin ensimmäistä kertaa pääsiäisen jälkeen kaksi ja puoliviikkoa sitten. Sain kokoon neljä 5km:n juoksua, yhden kympin ja yhden nelosen.
Tänään kun heräsin, itseluottamus ei ollut korkealla - mutta ei muuten ollut stressikään. Jännitystaso poikkeuksellisen - odottamattoman - suorastaan historiallisen alhainen. Lähdössäkään ei jännittänyt muu kuin, että saanko heitettyä päälleni pukemani jätesäkin tien sivuun.
Lähdin liikkelle hitaasti. Hitaammin kuin sillon kun kuntoutin reittä takaisin juoksukuntoon joulun kupeessa. Ensimmäinen 5km meni 31 minuuttiin. Onnitelin itseäni. Mitä hitaampi sen parempi! Hitaasi hyvä tulee, ja muita kliseitä. Mutta ennen kaikki hitaasti maali tulee, nopeasti noutaja. KGB agentin ammattitaidolla varjostin ja seurasin 4h30min loppuaikaan tähdänneitä jäniksiä. Olin melkein kosketusetäisyydellä, en ihan kannoilla. Vähintään näköetäisyydellä 30km ajan.
Ensimmäiset 17km meni kuin vettä vaan. Äiti ja R kannusti 12km:n paikkeilla - siitä sai energiaa. 18km kohdalla rillit oli niin märät, pisaraiset ja huuruiset, että meinasi tulla olo paha, mutta ilman minkäänlaista näkökykyä ei voinut kuvittelevanikaan juosta. Yritin kuivata laseja läpimärkään paitaan, eihän siitä mitään tullut. Mutta ei auttanut kuin painaa eteenpäin, ja kyllähän aivokypärä lopulta mukautui operoimaan vaillinaisella visiolla.
22km oli suuri merkkipaalu. Ensimmäinen kerta astuin puolimaratonin tuolle puolen, jokainen askel oli uutuus. Jokainen askel saavutus. Siitä sai kummaa voimaa.
23km kohdalla maistoin elämäni pahinta suolakurkkua, ei tosiaan ollut mikään maustekurkku vaan ihan tyylipuhdas suolattu kurkku. Hyi. Mutta ajoi asiansa.
27km jää historiaan - ja ansaitsee siksi oman kappaleensa.
Pissasin housuun. Ihan näin lyhykäisessä totuudessaan. Sinne lirisi. Ensimmäistä kertaa sitten edellisen laman. 4 kilometriä odotin vessaa, ja kun vihdoin sellainen kohdalle tuli, oli sade vihmonut sormet työkyvyttömiksi. Ei auennut bajamajassa sortsin nauhat ja kiire oli. Ja vahinko kävi. Eipä siinä mikään auttanut, mutta eipä kyllä hävettänytkään. Käyhän noita. Radcliffekin kyykkypissi koko maailman edessä maratonin maailmanennätysjuoksussaan. 42km on pitkä matka. Paljon voi tapahtua, ja tämä nyt ei kuitenkaan pahmmista päästä. Olin kuitenkin himpun verran tyytyväinen, että sortsit oli jo sateesta läpimärät, ei tarvinnut miettiä kuinka moni siellä perässä partaansa kikatteli.
Äiti ja R hurrasivat pidättyäviseen suomalaiseen tapaan jälleen 29km kohdalla. Lisää energiaa. Siinä kohden tiesin, että tästä varmasti maaliin mennään. Juoksu oli helppoa ja kolmessakympissä hymyilin. Ihan aitoa ei vitsit tää on siistiä-hymyä. Ja niinhän se oli. Siinä kohdin hörppäsin myös tarkoituksella väljähdetettyä kokista - housuun pissaamisen lisäksi toinen maraton-legenda. Olivat muuten molemmat jutut melkein yhtä ällöttävää.
32km kohdalla hukkasin jänikset - jäivät juottopisteellä jonnekin mun taakse ja päätin lähteä omilleni. Oli helppoa ja kymmenen kilsaahan nyt menee ihan peruslenkistä. 10 kilsaa menee vaikka päällään seisten. Melkein harmitti, koska olin etukäteen miettinyt osuvan (omasta mielestäni) lausahduksen sitkeydestä ja jääräpäisyydestä ja nyt en pääsisi sitä kirjoittamaan.
33,5km kohdalla oli ylämäki. Monet pysähtyivät kävelemään. Juoksin. Sheffieldissä asuminen kannattaa. Pieni nyppylä, ei mikään kunnon mäki. Hop, hop!
35km kohdalla, en tiedä mitä tapahtui, mutta jänne (kai) polven sivu/takaosassa alkoi särkeä. Eikä mitään viatonta särkyä. Oltiin puhuttu aiemmin tukijoukkojen kanssa, että näiden juoksua ennen vaivanneiden vammojen suhteen on osattava tunnistaa, mikä on maraton-kipua ja mikä sitä vääränlaista, vamma-kipua. Olin varsin varma, että tämä oli sitä jälkimmäistä. Piru! Juoksu painui välillä ontumisen puolelle.
Itketti, mutten itkenyt. Kipu on kaveri, kipu on kaveri, kipu on kaveri...hoin kuin mantraa, ja itkukin johtui enemmän siitä, että tässä kohtaa olin enemmän liikuttunut siitä, että ylipäätään pystyin juoksemaan ja olin niin lähellä maaliinpääsyä - molemmat asioita, joihin en vielä viikko sitten uskonut. Kipu kasvoi, matka väheni. Mietin kävelemistä. Tuntui luovuttamiselta ja jatkoin juoksemista. Mietin kuinka usein puhutaan suomalaisesta sisusta, mutta ei tämä siltä tuntunut. Jos joltain niin silvikkolaiselta jääräpäisyydeltä. Ja kerrankin siitä oli hyötyä.
700 metriä jäljellä. Joku älypää yleisöstä huusi, ettei enää ole plajon jäljellä. Tsemppiä, tsemppiä! Jaksaa painaa! Jos en olisi ollut tuskissani ja jo matkan uuvuttama, olisin mieluusti käynyt tirvaisemassa tätä huutajaa. 7km ja 3km ennen maalia olin vastaavasti kannustaineden kanssa vielä samaa mieltä, mutta 700 metriä ennen maalia koko huuto tuntui vain huonolta vitsiltä.
Maalissa kaipasin äitiä. Oli kylmä. Siis oikeasti kylmä. Ei mikään vilu, vaan kylmä. En meinannut saada urheilukellon ajanottoa pysäytettyä. Sormet eivät toimineet, yhtään. Kengännauhojen avaaminen ja sukkien vaihto lähentelivät mahdottomuuksia. Oli avuton olo, ehkä avuttomampi kuin ikinä. Sade vihmoi päälle, tuuli ulvoi, enkä edes meinannut saada kenkiä jalasta. Ei tämän tältä pitänyt tuntua! Juoksin justiinsa maratonin, pitäisi olla voittajafiilis. Ja kun viimein pääsin äidin ja R:n näköetäisyydelle tuli itku. Avuton ja lohduton. Oli surkea olo, mutta ehkä ennen kaikkea helpottunut.
Kuuma kylpy toi voittajafiiliksen ja vahvisti sitä fiilistä, mikä alkoi syntyä juoksun aikana, kivuista huolimatta. Juoksin viisaan, eheän ja kypsän juoksun. Jos olisin oikeassa elämässä näin kypsä, voisin olla pankinjohtaja tai eduskunnan puhemies. Otin huomioon olosuhteet, kokemuksen ja vajeet juoksukunnossa ja juoksin sen mukaan. Juoksu tosiaan oli äärimmäisen helppoa 30km asti ja siitähän se maratoni sitten alkoi - niin kuin kliseet menee, mutta oivallisen voimien jaon ansioista jätin monta kisasta tuttua selkää taakseni viimeisen kympin aikana - vielä silloinkin kun jalka ei meinannut polven tähden enää nousta. Harvoin sitä tunnen ja vielä harvemmin ääneen sanon, mutta olen ihan sairaan ylpeä itsestäni. Olen maratoonari ja tyylillä. Vauhti oli parempi, mitä toivoin. Ei ehkä ollut päätähuimaavaa, mutta tänään ei vauhdista ollutkaan kyse. Vaan yrittämisestä ja yrittämisestä viisaasti ja tyylillä.
Sen mitä niistä päässäni aiemmin kyhäämistä postauksista muistan on, ettävoittaja-fiilis postausken kyseessä ollessa, niin pistän tämän biisin tähän. Tästä hain hyvää fiilistä ennen juoksua ja kuka nyt ei klassikkoviisuja arvostaisi. :)
Niin ja mitä siihen syndroomaan tulee. Kyllä, aion juosta maratonin uudelleen.
Tukholmassa tai toisaalla.
J'aime le vie.
PS. Äidin jalat on kipeämmät kuin mun. Huomenna voi kyllä olla eri tilanne.
Helsingistä huudeltiin päivityksen perään.
Yritin miettiä jotain oikein filosofista ja syvällistä, kun viime ajat oon vaan listaillut mitä oon tehnyt. Lyhyen korren vetivät harmaat aivosolut taas. Kuvastelee varmaan viime aikoina vaivannutta väsymystä ja täydellistä motivaation puutetta töiden suhteen. Apurahaa tuli reilu tuhat euroa, motivaation ja innovatiiviset ideat unohtivat lähettää.
Viime viikolla oli ihan tavattoman surkea haastattelu, mutta eiköhän sieltä jotain löydy kun oikein etsii ja rivien välistä tiristelee. Huomenna oon vuorossa toinen/kaiken kaikkiaan kuudes, puhelin haastattelu. Ensimmäinen laatuaan. Stressaa. Luotan teknologiaan yhtä paljon kuin itseeni lakupussillisen kanssa... Tänään oli tarkoitus valmistautua ja valmistella, olla henkisesti terävässä kunnossa huomiselle, mutta eihän siitä mitään tullut. Sen sijaa litteroin hetken maalikuista höpinäsessiota, pyykkäsin ja pakkasin. Riivin kaupasta vegaaniherkkuja ja energiaa launtaina.
On meinaan suuntana Tukholma ylihuomenissa. Kaksi yötä oon katsellut maraton-painajaisia - aika mietoja vielä, kunhan eivät terästy kestän kyllä. Taitaa tyttöä jännittää, mutta eiköhän tuo lauantaihin mennessä muutu ihan puhtaaksi peloksi. Treenaaminen kun nyt oli mitä oli kaikkien klenkkojen ja tautien tähden.
Lauantaina käytiin K:n kanssa hilpasemassa Basildonin puistojuoksu. Tiedän olevani ihan nastassa vitosen kunnossa. Ei taida riittää maratonille tosin. Joka tapauksessa toisiksi nopein aika ikinä, kyllä hymyilytti ja vaikken muiden kanssa kisaakaan ei myöskään haitannut olla koko puistojuoksun toiseksi nopein nainen. Vaikka voisin väittää myös olleeni nopein nainen, koska tyttö joka kiiruhti mua rivakammin oli alle 15-vuotias. ;)
K kirmasi kanssa. Penikat vaivas, mutta juoksi mahtavat 26 minuuttia. Ja vaikken K:ta muuttamassa olekaan (vaikka esitänkin toisinaan arvostelevia kommentteja parran pituudesta), jos jostain olen ylpeä on se, että on mun tähden innostunut juoksemisesta ja euroviisuista.
On siinä kuulkaas unelmien poikaystävä!
Kokatakin osaa.
Launtai-iltaa ei tosin vietetty viisuja katsellen. Lähdettii juoksun jälkeen Suurkaupunkiin. Käytiin hankkimassa veljelle valmistujaislahja, piipahdettiin luonnotieteellisessä museossa, jossa käytiin maanjäristyssimulaattorissa. Polvet oli velliä ainakin vartin, K katsoi kun surkimusta. Päivällistettiin saarelaisteinien suosimassa ketjuravintolassa Kensingtonissa, josta suunnattiin Wembley Arenalle katsomaan saarelaisen sci-fi TV-sarjan musiikkia BBC Walesin sinfonia-orkesterin musisoimana. K sai näin viime heinäkuussa hankkimani joululahjansa. Harmistuin meidän paikoista - luulin valinneeni älykkäämmin ja melkein hölmöilin oman iltani piloille. En sentään. Lopulta.
Konsertti oli mahtava, mutta oli kiire pois. Euroviisut! Juostiin maanalaiseen, matkaattiin tunti Suurkaupungin halki Fenchurchin juna-asemalle. Kun saavuttiin Essexin päämajaan, viisut raikas televisiossa - muu kansa katsomassa. Juostiin kädet korvilla yläkertaa ja pistettiin vaihtoehtoinen kanava pauhaamaan. Lopulta päästiin katsomaan nauhoitusta. Kello oli 3:36 sunnuntaiaamuna kun julistettiin Ruotsi voittajaksi (hurraati!) ja painuttiin pehkuihin. Mun ehdotus koko yön valvomisesta sai osakseen vain halveksuntaa, mikä lienee vain hyvä, koska en ehkä kuitenkaan ollut tosissani.
K:n mieliksi heräsin 7:38 ja kysyin voitaisko jo syödä aamupalaa. Ei voitu. 8:48 raahasin kuomani aamupuurolle. Kauempaa en malttanu odottaa. Päivä hengailtiin, ei ees vaihdettu yökkäreistä, nukuttiin päikkäritkin. Sellaset puolikkaan ensimmäisen Taru sormusten herrasta-mittaiset. Molemmat yllätyttiin kuinka vähän stressaannuin tästä löhöilystä. Katsottiin televiissiosta kuinka Newcastle säilytti kuin säilyttikin sarjapaikkansa (hurraati!) ja syötiin K:n maaliskuussa Suomesta salakuljetettuja Balleriina-keksejä, niitä mustikan makuisia.
Oli kuulkaas taas mahtava viikonloppu, ja mitä noihin euroviisuihin ja K:hn tarttuneeseen innostukseen tulee...meillä on ensi toukokuulle Tukholmasta ja varoiksi Göteborgista varattuna viisuviikonlopuksi hotelli. Nyt tarvitaan enää liput ja saadaan parhaat kekkerit ikinä. Lupauduin jopa heiluttelemaan Union Jackia, kunhan on pienempi kuin siniristilippu. ;)
Loppukevään
syksy ei tunnu hellittävän millään. Vettä riittää ja ankeeta on. Päätin eilen
syödä vihertävästi ja jatkaa makunystyräin koulutusta. Yritän suostutella
itseni tykästymään persiljaan, raakaan lehtikaaliin ja jalapenoihin (joista jo
mainitsinkin). Terveellisyyden tasapainoksi vedin napaan myös viis vegaani
kinuskileivosta. Hyvä ruoka, suurempi juoksumotivaatio.
Ja
kyllä tänään taas mentiinkiin. Tällä kertaa hitaasti, mutta keskipitkästi.
Jatkoin lauantaista mielen ylennystä aamukuuden auringossa oikeella-tavalla-tuskasella
kympillä. Kyllä näistä koivista vielä menopelit muovataan, voi tosin olla, että
se Tukholman maraton tulee pari askelta liian aikaiseen vastaan, mutta sitte
lähdetään kisaturistiksi. Tehdään parhaamme ja katsotaan mihin se riittää.
Juoksu ei ehkä ole hallussa, mutta urheilukliseet kyllä!
Niin
ja viisujen ensimmäinen semifinaalikin tänään. Enkä ole yhtään hehkuttanut. Oon
viime päivät pehmentänyt aivojani ja tsempannut itseäni kisakuntoon
tykittämällä viisujen parhaimmistoa tärykalvoon. Muistelin eilen katkerana,
kuinka mun Aberdeeninaikainen akateeminen ohjaajani ei antanut mun tehdä
päättötyötä Euroviisuista, mutta karkoitin katkeruuden….kuuntelemalla viisuja.
Muistelin myös huvittuneena, kuinka K:n kanssa suututettiin viime vuonna meidän
Aberdeen-toveri, kun sanottiin, että myöhästytään sen synttärikemuista kun ei
voida lähteä ennen kun kaikki laulut on laulettu. Pidettiin piknikkiä olkkarin
lattialla, juotiin viiniä ja tuijotettiin iPadin ruudulta parrakasta naista.
Viikon päästä maanantaina täällä on vapaapäivä ja junalakko. Jään jumiin Essexiin ylimääräiseksi päiväksi. Hurraa! Voihan räkä. Neljän päivän viikonloppu, euroviisut, Lontoo-päivä, joka huipentuu Doctor Who-konserttiin, puistojuoksu ja vegaani quiche. Siinä resepti hyvälle viikonlopulle. Näin toivon!
Pitäis jaksaa tätä rutiinia eka jumputtaa. Vähän sellanen lässähtänyt motivaatio-tilanne tällä hetkellä. Muistivihkot täytyy ja dataa kertyy, mutten osaa sanoa siitä sitä tai tätä. Apurahapäätöstä odottelen ja stressailen nousevia lentolippujen hintoja.
Elektronisen kirjeenvaihdon lomassa Supervisor S naljaili Suomen vaalituloksesta, lähinnä erään puolueen menestyksestä, mutta sentään meidän hallitus on joka tapauksessa lyhyt ikäisempi kun täällä valtaan äännestetty katastrofi. EU-äänestystä odotellessa...
Yliopistolla on uusi yhteiskuntatiede-ydinvoima ihminen. Australiasta.
Istuttiin nurmikolla ja ryystettiin kahvia.
Kukaan ei ymmärrä meitä!
Ja me ei ymmärretä mitään!
Lopetin juoksemisesta haaveilemisen ja uskaltauduin juoksemaan. Eilen juoksin ensimmäisen kerran ulkona ja oikein kunnolla sitten pääsiäisen. Pistelin auringonpaisteessa ja hiuksiariipivässä tuulessa puistojuoksun sellaiseen aikaan, että tänään sängystä nousi hyväryhtinen ja elämäniloinen ihminen, eikä se alakuloinen Quasimodo, joka on äskyillyt lähimmäisilleen ja mulkoillut tuntemattomia alta kulmain viimeiset neljä viikkoa.
Mainittakoot myös, että söin tällä viikolla vapaaehtoisesti jalapenoja.
K oli kylillä viikon. Viikon! Siis viikon! Viikon. Syötiin hyvin (ja liikaa). Ennätettiin elokuviin kahdesti - käytiin katsomassa Big Game. Oltiin ainoot katsojat. Kikatettiin, että voidaan puhua niin kovaa kun halutaan ja istua jalat penkillä. Kuiskuteltiin vaan ja jalatkin pysyi lattialla. Katsottiin potkupalloa ja käytiin K:n entisen kolleegan ja tämän vaimokkeen kanssa illallistamassa. Tuli ähky, vaikka jälkkärin jätinkin välistä. Kinasteltiin ja nahisteltiin kun molemmilla palloa kiristää työjuttujen takia. Halittiin ja psykoanalysoitiin itsejämme ja toisiamme. Torkuttiin kirjastossa ja odotettiin, että voitaisiin lähteä tekemään jotain hauskempaa!
Perjantaina pidettiin salavapaa. Käytiin kasvitieteellisessä puutarhassa ja valokuvanäyttelyssä. Potretteja. Oli Silvio Berlusconi ja kaksivuotias Arvi. Muttei rinnan. Kirjoja saatettiin vahingossa hankkia neljä. Yhteensä. Muttei kristillisesti tasan, koska oon ahne. Pelattiin tietokoneella kuin teinipojat ikään ja katsottiin kun telkkarissa Buffy pieksi vampyyreitä.
Tehtiin guacamolea kolmasti. Lienee ennätys. Mutta ehdittiin siinä välissä Liverpooliinkin, vaikka mun reissuinnostuksen rytisti talon isäntä toteamalla - näin vaapasti käännettynä - Liverpoolin olevan paska mesta. Junassa luin. K nukkui. Liverpoolin päässä käytiin viidessä museossa - tarkoituksena oli vaan mennä Beatles-museoon. Toisin kävi. Käytiin maailman museossa, josta löytyi kaikkea Nemosta ja merimakkaroista buddhalaisuuteen, antiikin kreikkalaisiin ja muumioihin. Tajusin taas kaipaavani historian opiskelua.
Beatles-museossa totesin, etten ole tarpeeksi kova fani, että saisin siitä mitään irti, mutta tulipahan nähtyä. Käytiin myös Liverpoolin TATEssa, oli muutama nimikin siellä; Pollock, Matisse ja tais yks Renoirkin löytyä, vaikka voi olla, että muistan ihan vinoon. K ei ollut vaikuttunut. Ei iske nykytaide, enkä kyllä itsekään tajunnut, että mikä vinossa pöydässä niin ajatuksia herättää tai mielikuvitusta kutkuttaa. Ehkä viisaammilla ja luovemmilla kutkuttaa ja herättää.
Me jatkettiin merimuseoon katsomaan Titanicia ja Lusitaniaa. Toinen upposi omillaan, toisen saksalaiset upottivat ensimmäisessä maailmansodassa nostaen jenkkien karvat pystyyn. Museo oli aika magea, selitti aika yksityiskohtaisesti Liverpoolin roolia molempien laivojen synnyssä ja elossa. Titanicin matkustajalista oli surullista luettavaa suomalaisten kannalta, mutta niinhän se kokonaisuudessaan olin joka tapauksessa.
Lauantai-iltana safkattiin hyvin. Tehtiin burgereita ja bataattilohkoja. Nukahdettiin fudikseen ja aamulla suunnattiin aikaisin Peak Districtiin. Hummailtiin kakskerroksisen bussin yläkerran etupenkeillä Baslow'n kyläseen, joka on niukin naukin Derbyshiren puolella ja siitä lähdettiin sitten kipuamaan mäkeä/vuorta/nyppylää ylöspäin. 20 kilometrin kissanpään muotoinen vaellus edessä Bakewellin kylään. Vähän vajaa viis tuntia viettiin luonnossa. Ylös ja alaspäin kivuten. Syötiin lounas joen rannalla, joesta en oo niin varma. Saattoi olla Derwent-joki, mutta päätäni en panttaa. Oli lammasta ja lehmää. Luonnossa, ei lautasella. Vuorikiipeilijöitä ja huvikseen samoilijoita. Bakewelliin tulessa jalat oli aika puhki, mutta paljon vähemmän kun kuviteltiin. Siltikin oltiin ihan tyytyväisiä, että illallissuunnitelmiin lukeutunut ravintola oli meidän makuupaikkaa vastapäätä.
Illalla kuultiin, että koko reissun syy; kuumailmapallolento peruttiin taas tuuliolojen tähden. Ei onnistunut Aberdeenissä, ei onnistunut Bakewellissä. Ei oo K vieläkään päässyt siis nauttimaan viime vuoden synttärilahjuksestaan. Pitää koittaa järjestää uudestaan. Päätettiin kyllä, että seuraavaksi katsellaan, josko lentopaikka löytyisi jostain päin Essexiä, jos voitaisiin K:n porukoilta ruinata kyytiä. Majoituksiin ja muihin kun on jo palanut pieni omaisuus näiden kahden yrityksen aikana.
Päätettiin kuitenkin, ettei haittaa peruutus. Oli joka tapauksessa ollut nasta päivä! Katsottiin telkkaria tuhanteen yöllä ja aamulla lähdettiin kylille kaffelle, ennen kun otettiin bussi takaisin Sheffieldiin.
Sheffield viikonloppu. Harvinaista! Yllättävän rentouttavaa itse asiassa, vaikka semisti töiden merkeissä viikonloppu onkin hujahtanut.
Torstaina juhlistin vappua hakemalla apurahaa Suomenpään tutkimusta varten. E kiepautti juhlatunnelmissa kasan vegaanimunkkeja. Pistettiin sitten puputtaen kahvin kera. Muumimukeista tietysti.
Rahoituksen saamisesta ei ole takeita, mutta munkit oli hyviä.
Vähän sellaseksi hemmotteluksi tää koko viikko on mennyt. Työt oon pariin otteeseen siirtänyt kansainväliseen kuppilaketjuun, motivaation haussa. Tiistaina kävin leffassa, ja taisin ostaa ylihintaisia juoksuvermeitäkin. Hupsan. Ne kyllä motivoi, muttei työntekoon! ;)
Labratyötä. Junamatka. Pizza. Sitruunakakku. Tylypahka. Kermakalja. Partaveikkoseni. Pari koiraeläintä. Näistä muovattiin hyvä syntymäpäivä! Warnerin Potter-studiolla vierailtiin tosin 17.päivä, mutta syntymäpäivälahjan tiimoilta. K kyllä kovasti yritti yhdessä kohtaa uskotella, että oltaisiin menossa Brightoniin. Aamuruuhkassa kysyi sitten, että uskoinko missään kohtaa tähän höynäytysyritykseen. No en oikeastaan.
Oli aika makea (kermakalja!) kokemus tuo studio, mutta en tainnut syvimmässä suomalaisuudessani olla ihan tarpeeksi fanaattisuuten ja fanitukseen taipuvainen, kun mitä olisi "vaadittu". Hauskinta oli se, että paikalla oli enemmän aikuisia kun lapsia - tosin saattaa johtua siitä, että oltiin koulupäivänä liikkeellä. Ei kyllä olisi uskonut päivän olleen normaali työpäivä ihmispaljouden virtaillessa ympärillä.
Seuraavana päivänä ennätettiin koirain (ja K:n poppoon) kanssa paikallisella luonnonsuojelualueelle lauantai-tepastelulle. Siitäkin huolimatta, että leivottiin pellillinen avokado brownieta. Vanhat ja koirat tuli autolla. Me käveltiin. Piti olla sellanen lyhyt kiva viiden kilsan matka, eestaas. K:n kyseenalaisen kartanlukutaidon tähden matkaa kertyi kaiken kaikkiaan 12km.
Onneks oli sitten niitä brownieta, joilla sai energiavaroja täytettyä.
Sunnuntaina suuntasin takaisin Sheffieldiin ja painoin pää punaisena töitä torstaihin. Labrassa ja kirjastossa. Sosiologian toimistoon en oo jaksanut raahautua aikoihin. On kaukana ja epämotivoiva työympäristö. Stressasin hulluna palaveria supervisor S:n kanssa. Niin kuin aina. Eipä sieltä mitään negatiivista. Voitaisiin kuulemma kirjottaa mun väikkäri jo nyt. Siis me voitaisiin. Kuulemma. On kuulemma ideoita artikkeleitakin varten jo ja ihan journaalikin valmiiksi mietittynä. Ei siis mulla. Oon vaan tyytyväinen, että Fukushimaan liittyvät raapustamiset on nyt visusti takana.
Kirjan julkaisupäivän pitäisi olla marraskuun ensimmäinen.
Supervisionista suuntasin suoraan St Pancrasille, maanalaiseen, Graysiin, syliin ja ruokapöytään. Tässä järjestyksessä. Suunnitelmissa oli pyöräillä Leigh-on-Seasta Southendiin lauantaina, mutta säämiehet ennustivat lauantaille kurjaa keliä, joten siirrettiin suunnitelma perjantaille.
Olikin sitten sortsikeli! Aamusta ennätettiin vielä väkertää mun rahoitushakemuksen kimpussa ja käyttää koirat pissakierroksella ennen kuin lähdettiin. Pyörät tosin jäi Graysiin, kun kummatkin varapyöristä, jotka olivat "hyvässä kunnossa" K:n isän mukaan, olivat lähes jarruttomia ja reikäkumisia. Hurraa! Onni onnettomuudessa sinänsä - tie, joka kuljettiin Leigh-on-Seasta Southendiin oli enimmäkseen pyöräilijöiltä kielletty. Koko päivän reissu saatiin aikaiseksi.
Käytiin Southend Pierillä, joka on lajissaan maailman pisin. 2.16km. Lounas löysi tiensä napaan ulkona puistossa. Rantabulevardille istutetut palmut sai aikaan ihan autenttisen lomafiiliksen.
Sunnuntaina olikin vuorossa sitten Lontoon Maraton - mun pyynnöstä. Seistiin jossain Limehousen ja Tower Bridgen välillä viimassa ja koleassa kymmenen aikaan aamulla. Melkein kaksi tuntia aiemmin kun nähtiin Radcliffen Paula, jonka tähden K:n sinne tien viereen raahasin. Paljon ehti sitäkin ennen nähdä. Miesten ja naisten eliitin, vammaisurheilijoita (lieneekö tämä enää poliittisesti korrekti sanonta) ja pyörätuolikelaajat - ja näille hemmoille ja hemmottarille nostan hattua varpaillaan seisten. Ovat sen verta rautasta porukkaa, että oksat pois.
Mutta tosiaan Radcliffea oltiin katsomassa. Kamera valmiina. Tuli sieltä, jutellen jonkun kanssajuoksijan kanssa. Kamera oli pois päältä. Harmitti. Harmitti niin maan perkeleesti. Mutta vaan vartti. Sitten valkeni. Siinähän se meni! Ja me nähtiin se, ihan viiden metrin päästä! Olin enemmän innoissani kun sillon 15-vuotiaana kun sain Litmasen Jarin allekirjotuksen. Näin sitä joskus käy - pääsee näitä sankareitaan näkemään ihan oikeassa elämässä. Ihan huippu juttu!
Viime viikolle on tasan yksi sana, tai no itse asiassa aika montakin, mutta niistä jokaikinen painokelvottomia. Tuntui, että kaikki meni pipariksi ja pipari palo pohjaan, ettei jäänyt edes mitään säälimurusia.
Pääsiäismaanantaina pikkukoira puri läpi urheilukellon USB-johdon, ja niin kauan kun uusi matkaa postissa kello on käyttökelvoton. Herkkupala makasi vieressä koskemattomana.
Keskiviikkona hajosi tietokone. Tosta noin, ilman varotusta.
Torstaina meni jalka, lienee joku rasitusperäinen pikkuvamma siellä.
Torstaina matkasin myös Manchesteriin tutkimuksen perässä. Tuli mutkia matkaan junan ollessa peruttu. Myöhästyin itse järjestämästäni tapaamisesta.
Lauantaina matkasin Manchesteriin toistamiseen kylän muiden suomalaisten kera. Kansalaisoikeutta täyttämään. Täytettiin ja päälle ylihintainen lounas. Raahasin kaupasta niska vääränä kiinteetä ja nestemäistä tankkausmateriaalia sunnuntaisen puolimaratonia varten.
Sunnuntai-aamuna päätin, etten juoksekaan. En uskaltanut. Jalan tähden. Harmitti, ja vaihtoehtona kisalle tein kymmenen tuntia töitä.
Aurinko sentään paisteli, vaikka viikolla piipahtanut lämmin ilma haihtui viikonloppuun mennessä. Naapurin pihalla seikkaili minitiikeri ja sunnuntai-iltana käytiin katsomassa naapuruston lyhtykulkuetta. Puuroakin söin kahdesti. Kyllä - lasketaan plussaksi.
Maanantaina kone elvytettiin. Neljännen kerran. Monen mutkan ja kommervenkin kautta.
Jalka kaipaa vielä elvytystä, mutta sitä prosessia ei taida voida hoputtaa.
Käytin monia rahoja junalippuihin, mutta nyt on kaikki kevään reissut maksettu.
K:n valmistujaisiakin varten varasin jo varmuudeksi hotellin. En tiedä kunpaa odotan enemmän; sitä että pääsen taas Aberdeeniin vai sitä, että nään K:n kaavussa ja lakki päässä. Ehkä fifty-sixty.
Tänään pönötin turhanpäiväisessä konferenssissa, mutta sentään oli kotikulmilla.
Huomenna matkaan viikonlopuksi etelään. Edessä yllätys ja toivomani sitruunakakku.
K laski - jos ei nyt kuin vanha tekijä - niin ihan uskottavan pohjoismaalaiseen tyyliin. Äiti hurrasi, R kikatti ja minä palelin. Vaan onnistuu Saaren mieheltä puusaunankin sytyttäminen. Johan sitä viime kerralla harjoiteltiinkin. Rinne-ranskikset pursu korvista ja filtterikahviinkin melkein ehti tottua. Omat laskut oli ihan tuhnua ja menivät vielä surkeampaan suuntaan kun nilkka väännähti juostessa, mutta tulipahan juostua napapiirin tuolla puolen. Suksia palauttaessa K totesi mahtipontisesti huokaisten, että on ikävä laskemista. Ensi vuoden reissu lienee suunnitteilla.
Vaan ehdittiinpä myö hommiinkin etelässä hommiinkin.
Ennen reissua napa oli ratketa mummin mustikkapiirakasta ja kaffesta.
Reissun jälkeen ehdin treffeille professorin kanssa, ja sen verta pitkä palaveri olikin, että meinasin myöhästyä fyssarin runnonnasta kaupungin toisella puolella.
Fasulla käytiin hakemassa Mignoneita K:n perheelle, kun ensin syötin sille vaarojen lomassa yhden testattavaksi. Saarelle raahasin ruisleipää ja ruishiutaleita viikonloppupuuroja varten. Mukana myös kolme askillista Sisuja isännälle.
Pääsiäisen piti näyttää tältä.
Vaan näyttipä tältä.
Perjantaina laahustin kirjastoon klo 6:15. Klo 14:15 juoksin kohti juna-asemaa. Oli taas näitä extempore rakkaus on ja rakkaus vie juttuja. Loihdittiin pizzat iltaruoaksi ja päätettiin, että pizzoja ei tarvitse enää pizzerioista tilailla. Ollaan kehitelty ylivoimaiset versiot. Katteltiin K:n porukoiden kanssa Euroviisu-karkeloita ja parhaita Disney-lauluja.
Kun herrasväki lauantaina suuntasi kohti Cambridgea, jossa K:n isä hankki koulutuksensa jäätiin tekemään töitä. Laiskoteltiin ja katteltiin telkkaria. Fudista ja muuta. Sunnuntaina suuntasin ensimmäiselle pitkälle juoksulle sitten marraskuun toisen. Ja niinhän siinä kävi. Kaikki selvisivät ja kukaan ei kuollut, vaikk kahdentoista kilometrin jälkeen oli huutava vessatarve. Aamupäivää vietetiin koirien kanssa takapihalla. Yritin tehdä töitä (aikuisten oikeasti), mutta pienempi veijari tykkää läheisyydestä, vaan ei niin välitä töistä ja hyppäsi aina syliin lukemiston päälle jos en kiinnittänyt huomiota. Isommalle riitti, että heitteli palloa.
Käytiin myös kävelyllä viereiseen Orsettin kylään, jonka jälkeen korkattiin pääsiäismunaset (mullekin oli) ja vetäydyttiin katsomaan The House of the Spirits läppäriltä. Nukahdettiin leffaan. Taisi vähän väsyttää. Maanantai olikin ihan työpäivä ja iltapäivällä tihrustettiin paikallisella juna-asemalla. St Pancrasilla olikin sitten ruuhka. Vaikutti siltä, että koko Yorkshire pyrki samaan junaan. Sain pepulleni paikan, vaikka paikkavarausta ei ollutkaan. Suksee!
Seuraavan kerran suuntaan etelään viikonlopuksi uunituoreena kaksytseitsemän vuotiaana. Ja sitten viikkoa myöhemmin Lontoon maratonia katselemaan.
Sitä ennen ja siinä välissä pitäis kai jonkunlaisia hommiakin tehdä ja hyppäänkin taas torstaina junaan haastattelun tähden. Lauantaina suuntana Manchester ja ennakkoäännestys, jota seuraa sunnuntainen puolimaraton, joka pelottaa ihan pirusti.
