Jäähyväisten aika

Viimeinen työpäivä.
Kaksi haastattelua ja päänsärky.
Viimeinen viikonloppu.
Olen asunut täällä kauemmin yhtäjaksoisesti kuin missään sen jälkeen kun opiskelijaksi ryhdyin.
Olen yrittänyt saada nostalgista roihua aikaan ja miettiä, mitä Sheffield tarkoittaa mulle ja mitä jään kaipaamaan.
Tarkoituksena oli iskeä tähän joku mieletön kuvakollaasi ja hehkuttaa, että näin hauskaa oli! Hurraati!

Eihän se onnistunut alkuunsakaan. Kävin läpi kuvia, joita on koneelle ja kännykkään talletettuna. Mitä löysin: paljon Aberdeenia, paljon Essexin koiraeläimiä.
Löytyi myös Helsinki, Ylläs, Edinburgh, Peterborough, Pariisi, Frankfurt, Krakova, Torun, Gdansk, Ukkohalla, Ranskan maaseutua, York, Newcastle, Southend, Lontoo, Tukholma, Cardiff, Bristol, Newport, Napoli, Pompeiji, Braemar, Newburgh, Plymouth, Pompeiji, Oxford, Buxton, Manchester, Liverpool, Leeds, Glasgow, Shetlanti, Baslow, Bakewell, Castleton.

Mitä siis sanoa Sheffieldistä?
Ehkä, että se on muualla.
Että ehkä Sheffield on vähemmän kaupunki ja enemmän mielentila.
Joku jäytävä ja tikahtumaton kaipuu ja kaiho.
Mahdollisuus seikkailuihin ja maailmankatsomuksen avartamiseen.
Stressi ja ahdistus.
Aina lähtöpiste,
ei ikinä määränpää.

Toisaalta.
En antanut Sheffieldille mahdollisuutta.
Tulin sydän täynnä ikävää ja tuskaa, oli helpompi olla negatiivinen.
Oli helppoa sulkea silmät ja mieli, päättää että toisaalla on paremmin.
Sydän oli toisaalla. Ja koti siellä, missä sydän. Tuli toimisto, työpaikka, laboratorio, luentoja.
Vasta ihan viimeisinä viikkoina raotin silmäni, ehkä avauduin.
Puistot oli vehreämpiä, kadut jännitävimpiä, kun käveltiin käsikkäin katuja ja korpia, mutta kaipaamaan en jää.
Enkä sitten taida yrittääkään.
Ja miksi tarvitsisi?

Mutta.
Ei se niin kamalaakaan ole ollut. Sheffieldin on päästänyt paikkoihin, antanut tavata ihmisiä, oppettanut uutta, pakottanut kohtaamaan pelkoni useampaan otteeseen (ja ei, ei se helpota, mutta pelottaviin tilanteisiin tottuu).
Kolleegaisista ei ole pahaa sanottavaa. Eikä supervisor S:stä.
Ojensi parhaimman ohjenuoran heti kättelyyn. Pisti asiat perspektiiviin. Ehkäpä siksi, mikään ei ole tuntunut ylitsepääsemättömälle. Vaikka välillä stressaankin itseni unettomaksi.
Se mitä me täällä tehdään on tärkeää, mutta kenenkään henki ei riipu siitä.

Totta.
PhD on iso juttu.
Muttei isoin. Ei musta-aukko.
Se haastaa. Avaa ovia.
Mitään muuta se ei tee.
Mitään muuta se ei ole.
Haaste. Mahdollisuus.

Ja tästä, naiset ja herrat, takaisin kokonaisiin lauseisiin ja aasinsiltaa pitkin samoille linjoille Rautavaaraa niin usein lainaavan äitini kanssa; elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa.
Paljon on Sheffield ottanut, paljon se on antanut.
Kaipaamaan en jää, mutta kaunaakaan en kanna.