No #MuslimBan

Eilen Exeterissä oli suurin mielenosoitus kahteen vuosikymmeneen.

Hohoo, risukasaankin!

Joskus on ihan pirullisen mahtavaa olla väikkärinväkertäjä.
Esimerkiksi sillon kun:

1) saat vihdoin oman työpisteen
2) saat ohjaajaltasi peukun hyvästä luonnoksesta (miinuksena uusi deadline kolmen viikon päässä)
3) saat ulkomaan matkan projektin laskuun (Etelä-Korea, here we come!)
4) saat ohjaajaltasi pizzaa ja viiniä (toista viikkoa putkeen!)
5) saat ohjaajaltasi peukun lähteä Atlantin toiselle puolelle konferenssiin (Boston, may be. Let's!)
6) saat kutsun kahden viikon kirjoituslomalle Skotlannin ylämaille (toukokuu!)
7) saat puoli toimistoa innostumaan keikasta, vaikka et tiedä artistista mitään (ups..!)
8) vietät vartin puhuen Harry Potterista ja toisen puhuen muumeista (etkä tunne haaskaavasi aikaa)

Välillä näitäkin viikkoja! :)

"Pikku otukset saavat päähänsä paljon kaikenlaista"

Sanoi Piisamirotta.

Noin maailman poliittisesti tarkasteltuna tää viikko on ollu aikamoista skeidaa. Ensin Mayn "globaali Britannia"-puhe tuhahdutti ja perjantaista ei varmaan tarvitse mainita sanaakaan. Tai no sen verran, että piti nauttia lasi punkkua. Yleisen hyvä nimissä.

Lauantaina heräsin positiivisesti yllättyneenä siitä, että maailma ei loppunutkaan! Harmitti, etteivät kukkaron nyörit antaneet myöden Lontoon marssiin osallistumiseen. Päivä meni toimistossa istumiseen. Eivät vieläkään luonnokset kirjoita itse itseään. Kumma juttu. Kahdeksan ja puoli vuotta oon sitä ihmettä odottanut. Koko viikko on mennyt hakatessa sanaa tiedostoon 90-luvun pop-musiikin tahtiin, hyvää kirjoitusfiilistä hakien ja varoiksi noloissaan siitä, että kuulokkeet päästä remurytmit läpi myös muiden kuultavaksi.

Keskiviikkona supervisor S tarjosi kahden viikon kirjoituspakoa Skotlannin ylämaille toukokuulle. Yritän ottaa selvää oliko tosissaan vaiko ei. Jotta, että kyllähän tuo kelpaisi! Skotlanti kelpaa aina. Niille nurkille joka tapauksessa matka samoihin aikoihin. Olis taas maraton aika! Edinburgh, ahoy! Jos tällä kertaa vaikka pääsis lähtöviivalle asti. Maaliviivalle sitten vaikka sisulla kalkkia syöden.

Treenit alkoi tällä viikolla ja tänään heitin ensimmäisen kaksinumeroisen lenkin sitten lokakuun. Kyllä vatsan pohjassa kipristeli hyvä mieli. Mielummin sitä juoksee kun pyykkiä pesee. Että iloa tähänkin harmauteen!

PhD elo

Ollaan alettu toveri E:n kanssa vertailemaan kokemuksiamme ja muistiinpanoja introvertteinä ja luomisen tuskassa kärvistelevinä perfektionisteinä elämisestä.

"Ootsä ikinä kokeillu kirjottaa luonnosta comic sansilla? Jos on tarpeeks tyhmä fontti, joskus se auttaa siihen ettei ota kirjottamista liian vakavasti ja sit vaan kirjottaa. Mut yleensä ei kyllä. Joskus vaihdan fontin väriä."

"En oo. Mut mulla oli viime vuoden lopulla vaihe, että käytin vaan american typewriteria, koska siitä tuli sellanen Fitzgerald tai Kerouac-fiilis. Sellanen vanhan koulukunnan, röökin ja viskin huurunen luovuus. Toimii! No, toimi."

Deadline riipuu itsetuhoisella varmuudella ensi tiistain klo 17 hujakoilla. Oon semisti ei-epä-itsevarma, ett kyllä tästä jotain tulee. Tänään muistin syövereistä kierähti muuan lainaus aivolohkon tietoiseen osiion ja sain pienen heureka-hetken. Ja rupesin innolla nakuttamaan tekstiä tiedostoon. Ei tarvittu mitään american typewriteria siinä niin, ihan meni hyvin ilman apujakin.

Mutta piru kun en muistanut, mistä hemmetistä ja millon olin sen, nyt kultaakin kalliimman, tekstin pätkän lukenut. Puol päivää meni koluten internettiä silmät rakkuloilla ja sormet levottomina. Neulaa heinäsuovasta! Eikä omalta koneeltakaan löytynyt mitään.

Luovutin ja lähdin spinningiin. Hikoilin kuin pieni sika samaan aikaan kun tiukkasortsinen kaljuuntuva espanjalainen ohjaaja huokaili musiikin mukana sexy. Kyllä tuli kiire kotiin syömään ja sitä lainausta etsimään.

Ja löytyi! Kovalevy kolmoselta. Nyt on rivakoitu sanatkin tiedostoon. Ei se mitään Foucaultia tai Latouria ole. Ennemmin sellanen Aladdin. Hiomaton timattin jne, jne. Eikä edes mikään päähuomio, mutta sellanen sydäntälämmittävä yksityiskohta.

#WinningAtThePhD

Lopun alun tunnelmaa

Vuosi ja seitsemän päivää väikkäriä jäljellä.

Kyllä ei haluaisi laskea ja miettiä, mutta kun laskee ja miettii vaan. Sellasta atomistista lopun alun tunnelmaa. Vähän sellasta kutinaa, ettei tästä helvetti soikoon tule yhtään mitään ja sellasta itse-ininää, että mitäs olet neiti tehnyt viimeiset kolme vuotta. Mitä?! Mitä niin? Juu, et kyllä ole tarpeeksi tehnyt niin. Että kyllä varmasti harmittaa. Sietäis! Siellä vaan reissataan ja jätetään työt retuperälle. Ja sitten ei edes reissata kunnolla ja tosimielellä vaan jätetään sekin puuha puolitiehen kuin paraskin amatööri.

Sitten sieltä kuuluisalta toisaalta katsottuna tässä nyt kuitenkin on 372 päivää jäljellä. 372. Ja se kuulostaa huomattavasti enemmältä kuin vuosi ja viikko. Ensinnäkin se vie huomattavasti enemmän tilaa

kolmesataakuusikymmentä viisi päivää

vuosi ja viikko.

Ihan eri juttu, jotenka siinä pitäisi hyvin ehtiä yhtä sun toista. Tokkopa myönnettävä on, että osa noista päivistä on jo etukäteen menetettyä. Näin akateemisen sananparsinnain merkityksessä.

 372

-    2 (Sheffield)

-    8 (Ylläs)

-    2 (Brighton)

-    7 (valtiovierailu ja Ediburgh)

-    5 (Itävalta)

-    5 (Hollanti)

-    4 (alivaltiosihteeri Lontoossa)

-    2 (itsenäisyyspäivä ja jouluaatto)

____

292

Jotta että aivorattaat rasvaukseen ja pensseli suhisemaan. Kolme viikkoa menee jo kaiken maailman hurvituksiin ja kevytmieliseen olemiseen ja noin viikko työmatkailuun. Pitäisi tosta vielä varmaan tervejärkisyyden nimeen viikonloputkin  miinustella, mutta ei väitösmaailmassa niin tehdä. 

Jotta sitä myöden todellisuuden muutosta odotellessa lieneis parasta pistää tikkua ristiin ja mustetta paperille,  tuolla kun kuun lopulla kummitteleepi taasen jonkin sortin deadline-vätys. Sellasen 10 000 sanan mittainen lurjus. Onhan noita nähty ennenkin. Kyllä juu, mutta pienemmillä panoksilla.

On vuosi 2017 ja kaikki on suurta ja pelottavaa jännitäävää. Panokset, valtionvelka ja joulun jäljiltä vartalon ympärysmitta.

2016

2016.

Oon koittanut sitä mielessäni summailla tässä viimeset pari viikkoa. Jotenkin koko vuosi karkaa määrittelyä. Super hankalaa. Joten ehkä parempi antaa olla. Joskus tulevaisuudessa, ensi tiistaina tai kymmenen vuoden päästä osaan sanoa jotain syvää ja tyhjentävää vuodesta 2016. Tai sitten en. Mutta ehkä pystyn nauramaan sille. Sillä tavalla sydänjuuria myöten, että elettiinpä sitä ennenkin!

Ei, että 2016 olisi ollut huono. Todella vaikea vaan. Menetin sen tulevaisuuden, jonka halusin. Joka paikkaan koski ja melkein menetin kavereitakin. Tulin huijatuksi, törkeästi kohdelluksi ja rahatkin yritettiin varastaa. Opin ihmisistä, itsestäni. Muutin, koin, menin, juoksin, nauroin, itkin. Pirstaloiduin täysin, kasailin itseäni hissuksiin vaihtelevalla menestyksellä (work in progress) ja löysin täydellisen piparireseptin. Täydellisen piparireseptin.

Reissunaista painaa

Mutta taas viedään! Tällä kertaa suuntana manner, Saksa, Hannover ja Wolfsburg. Viimeisen kolmen viikon aikana, tämä viikko mukaan luettuna, oon nukkunut kolmessa eri sängyssä joka viikko. Alkais hintsusti tuntumassa päässä, selässä ja jääkaapissakaan ei ole kuin valo. Ja kolme porkkanaa.

Työtkin tuntuu vaan kasaantuvan. Vaikka niin mallikkaasti väikkäriäni välttelen. Korea-projekti on ihan päätön. Suosittelin eilisessä skypessä toveri SP:tä jättämään koko homman hetkeksi oman onnensa nojaan. Kärvistelee turhautumisessaan kun yliopisto maksoi sille väärin. Tai ei maksanut. Luulin, että maksoivat mullekin väärin. Kävi ilmi, että maksoivat aiemmasta duunista väärin. Verottivat vaan £540 ylimääräistä. Neljässä kuukaudessa. Jonkinlainen saavutus varmastikin.

Törmäsin ilman ennakkovaroitusta lähes tulkoon siihen artikkeliin, jota ollaan kirjottamassa S:n kanssa. Ei hirveästi naurattanut. Muuten luonnostelun kolmas kierros menee verrattaen hyvin. Tarkoitus olis tehdä siitä taas S:n ongelma ennen joulua, sillä heti miten joulun jälkeen saanen tietää hyväksyttiinkö mun ensimmäisen oman artikkelin abstrakti. Kääk.

Eilen istuin meidän collegen palaverissa, jossa eri laitosten tulevaisuuden toivot kerääntyy valittamaan asioistaan henkilökunnalle. Kyllähän siinä CV komistuu, mutta lieve-ilmiöinä kalenteri myös pulskistuu ja oma aika supistuu. Tätä yhtä kokousta varten pönötettiin jo pienemällä porukalla alkuviikosta ja ensi viikolla uudestaan hiukan suuremmalla porukalla. Ja mulla on jopa ideoita, miten CV:tä voisi pulskistaa lisää ja samalla ajaa oman latioksen opiskelijain asiaa. Että mitäs hittoa tässä nyt on tapahtumassa??

Tiedossa olis myös kolmet joulukemut viiden päivän sisään. Tuntuu snadilta liiottelulta, mutta toisaalta Sheffieldissä missasin kaikki jouluriennot, että ehkä tää nyt on sitten karma tai jotain.

Talvi kävi kampuksella joulukuun kunniaksi. "Et sä siellä mitään talvitakkia
tarvitse. Ei siellä kylmä tule", sanoivat Sheffieldissä. Eipä. (No ei oikeesti).

Kemut!

Juhlittiin toveri S:n kaksysiä sen kuomien kanssa Cardiffissa eilen.

Biletettiin niin kuin vain nörtit introvertit pystyy. Katsottiin kuusi tuntia Gilmoren tyttöjen uusia jaksoja. Syötiin pizzaa, keksejä, karkkia, sipsiä, poppareita, nachoja, hummusta, guacamolea, salsaa, maapähkinävoita, sipulirenkaita, intialaista. Päälle limua ja kahvia. Gilmore tyylillä.

Eikä edes yököttänyt. Toisin kuin kevättalvella 2012 kun pidettiin edellinen maraton Aberdeenissä. Luovutettiin pahalle ololle sillon pizzan jälkeen. Elämä on karaistanut. Kokemus tuonut malttia ja suunnitelmallisuuta.

Istuttiin kaksin aamua puoli neljään ja parannettiin maailmaa uudelleen puoli kasista eteenpäin. Jatkettiin lauantaita kahvilla ja maapähkinävoikkareilla. Lojuttiin yökkäreissä puoleenpäivään ennen kuin käytiin museossa tsekkaamassa matoja. Samassa rakennuksessa on kuvattu yks mun suosikki Doctor Who jaksoista. Vietettiin päivää niin kuin vain nörtit introvertit pystyy. (Ja mietittiin, että millon viimeksi ollaan kumpikaan samalla tavalla rentoiltu. Yhtä lauantaita lukuunottamatta viime kuussa, edellinen laiska lauantai itelläni oli 7. toukokuuta. Mutta kukapa noita laskee.

Salaa puhuttiin iso kolme-nollastakin jo.
Ja mietittiin, että olisipa oma iso keittiö.
Ja mietittiin, että ollaanpa aikuisia.
Ja sitten mietittiin kakkua.
Ja että ehkä ei nyt ihan vielä sitten kuitenkaan...niin aikuisia.

Yhteiskuntatieteilijä

Olen paikassa nimeltä Goose Butts, Hanhen peput (jep!), luoteis-Englannissa, kivenheiton päässä Skotlannista (oi, kultainen kaipuu!) National Nuclear Laboratoryn kaksipäiväisessä koulutuksessa. PhD ja postdoc ihmisille järjestetty ydinvoima-alan peruskurssi. Minä ja 16 tiedeihmistä, kahdeksasta eri yliopistosta. Pari tyyppiä Sheffieldistä, mutta ei tuttuja.

Kohdellaan kuin kukkaa kämmenellä. Siis minua. Satun tuntemaan kurssin järjestäjän etukäteen.
Kiva kun tulit!
Kai ymmärsit edes jotain mistä puhutaan?
Toivottavasti tää ei oo hirveetä ajanhukkaa!
Haluan esitellä sut yhdelle tyypille.
Mietinkin, että voisit hyötyä tästä.
Jne, jne, jne.

Yksi asia on varma. Kukaan ei lähde täältä tietämättä, että paikalla oli joku outo yhteiskuntatietelijä Exeterissä. Tänään istuttiin läpi neljä esitelmää, joista kahden aikana läsnäolooni/yhteiskuntatieteisiin viitatiin kaksi ja puoli kertaa (vaikka kerran väittelyn arvoisesti, mutta ei ollut aika eikä paikka oikoa epistemisiä erimielisyyksiä ((eli tietoa koskevia filosofia erimielisyyksiä)).
Pönötetään yhteiskuntatieteet kartalle, etc. etc.

On myös mukava huomata, että kolmessa vuodessa on tarttunut tietoa, edes jotain, päähän. Rohkenempa jopa veikata, että niin kauan kun ei sukelleta eksaktiin tieteeseen saatan jopa tietää asioista enemmän kuin moni muu paikalla oleva opiskelija. Ja jottei tässä nyt ihan oma kehu lähtisi löyhkäämään, myönnettäköön, että suuri osa kanssakurssilaisista on vasta tutkimuksensa alkupuolella. Mutta joka tapauksessa. Sain ydinvoima/radioaktiivisuus visassa 11/14 oikein.
Että siinä teille yhteiskuntatieteilijää kerrakseen!

2016...you're fired!

Olipahan taas herätys. Huh, huh.
Helpompi kun Brexit-maailmaan herääminen.
Vähemmän henkilökohtaista.
Vähemmän yllättävää, myös.
No, koska Brexit.

Istuttiin toimistossa tänään muukalaislegioonan voimin hetki ja pyöriteltiin päitämme pienessä punaviherkuplassamme. Suurin osa päivästä meni kuitenkin väikkäriä huokaillessa. Kun ei suju, ei suju. Eikä tunnu ottavan sujuakseen. Lähetin eilen Sheffieldiin SOS-viestin, että nyt seilaillaan itse-epäilyksen myrskyisillä merillä.

Odotan vastausta - jotain, ihan mitä vaan - kuin hukkuva kumilauttaa. Vaan hiljasta on. En tiedä tarvitsenko napakan läpsyn poskelle vai rohkaisevaa seläntaputusta, mutta lievän epätoivon rattaat naksuttaa eteenpäin ja jotain olisi tehtävä.

Tokkopa tiedän, että tämä on myös osa prosessia.
Mutta että myös olisin kyllä sillä tavalla ihan valmis siirtymään vuoteen 2017.
Tai vaikka 2020.

Viime viikonlopun vietin seikkaillen kolleegoiden kanssa Devonissa ja seuraava menee Bristolissa. Että saapahan pää vähän väikkärilepoa, vaikkakin melkein mielummin hakkaisin päätä läppärin ruutuun. Josko vaikka auttaisi itsekriittisyyteen tuhoamalla harmaan aivosolun tai pari.

210 päivitys

Helsingissä lumettaa. Täällä ei talvesta tietoakaan. S poppoineen vei epävakaisen sään takaisiin Sheffieldiin. Hyvä niin. Istuin tänään ylipitkällä kofeiinisella lounaalla nurtsilla oravia katsellen. Aurinko paistoi ja oli lämmin. Aamut ansaitsevat jo hanskat ja paksumman kaulaliinan, päivisin on silti ihan toukokuu. Siitä huolimatta kaupunkiin ilmestyi ensimmäinen joulukuusi männä viikonloppuna. Geenit huutavat kylmää ja kuuraa, mutta niitä ei täällä parane odotella varoitettiin.

Kämpillä boileri heitti veivinsä. Jo joskus aikaa sitten. Kämppis I on hytissyt alakerran huoneessaan. On sitä itselläkin iltaisin ollut vähän vilu. Mutta kuumavesipullo ja sähköpeitto. Sydän ja silleen. Ei niitä onneksi samaan aikaan ole tarvinnut. Ja tuskin tulee tarvitsemaankaan. Uuden boilerin pitäisi saapua lauantaina. Toivossa on hyvä elää.

Vuokraisäntää ei kiinnosta vuokrankeruu, niin en ole varma kuinka paljon sitä kiinnostaa boilerikaan.

Ensimmäinen otos

Tänä aamuna tein tuttavuutta ensimmäisten väikkäri-kyynelten kanssa.
(Voi olla, että niitä on ollut aiemmin, mutta mieleen ei ole jäänyt muuta kuin ne esi-väikkäri kyyneleet lajia ei mun pitänyt saada tätä väikkäriä, enkä ees halua muuttaa Skotlannista!) S tuli eilen kaupunkiin. Viikoksi. Käytiin läpi mun "luonnos". Kävi ilmi, että se ei ollut luonnos vaan "vain" useampi sivu tekstiä. Hyvää ja huonoa. Kohtalaista ja erinomaista. Mutta niin paljon puutteita. Kaikki sitä, mitä odotinkin. Hyvillä mielillä otin palautteen vastaan ja olin joka asiasta samaa mieltä. Mentiin syömään ja oli kivaa.

Tänään luin palautteen. Saman palautteen, minkä eilen sain suullisesti ja päässä räjähti. Ehkä joku papattimatto tai mitä niitä nyt on. Luetussa sanassa on voimaa. Ja sitten seurasi järkytys. Ne pirun kyyneleet. En odottanut niitä, eikä nekään odottanut, että olisin mitenkään ehtinyt valmistautua niiden tuloon. Tulivat vaan. Valtavina ja pitelemättöminä. Olin tyytyväinen, että olin yksin toimistossa. Silti menin vessaan turvaan. Varoiksi.

Kyyneleisiin saattoi vaikuttaa väsymys ja shokki. Väsymys, joka on kertynyt kesälomasta. Oon juossut kilpaa aikaa ja omia resurssejani vastaan. Nyt kun S tuli, kaikki jotenkin kristallisoitui. Se oli tässä nyt. Tää on totta. Me ollaan täällä. Sheffieldiä ei enää oo. Istuttiin tänään kahvilla. Tuijotettiin hiljaa sumuun (kaikki oli tosi teatraalista. Tosi film noir.). Oon ihan puhki, tuli todettua siinä. Käskettiin ottamaan aikaa. Paljon on muuttunut ja lyhyeen aikaan. Salaa suren jo perjantaita kun S lähtee takaisin Sheffieldiin. Tuki lähtee. Vaikka saahan sen aina sähköisesti kiinni.

Niin ja se shokki. Shokki lähinnä tästä.

Ostin sunnuntaina uusia keittiöveitsiä. Naureskelin kun kysyivät henkilötodistusta niitä ostaessa. Maanantai-aamuna kello kahdeksan tajusin miksi. Ovat asteen terävämpiä kuin mihin olen tottunut. Veitsi sujahti sujuvasti kiwistä sormeen. Tunsin kuinka liha leikkaantui. Sain sitten soittaa kaverille, josko vois viedä mut tulvivine sormineni ensiapuun.

...haloo....?
Sori, että herätän ja soitan näin aikaseen, mutta tarttisin pientä palvelusta.
Mmm...
Leikkasin sormeen ja luulen, että mun pitäis mennä sairaalaan. Jos voisit heittää? Sori.

Hoitajilla oli huoli, että leikkasin hermoihin asti. Kaikki tutkittiin. Hermot kunnossa ja viikon päästä sormikin. Kaksi tikkiä. Toivoin kolmea. Puhtaasti katu-uskottavuuden nimissä.
Sain bonuspisteitä rauhallisuudesta ja tänään maksoin palveluksen takaisin eeppisellä vegaaniburgerilla.

Tekevälle sattuu. :)

Luonnostelija

Jos viime viikolla olin semi-ekstaasissa kaikesta, tällä viikolla olen elämään uupunut. Siis vaan väikkärielämään. S lähetti tiistaina muistutuksen, että pitäis lähettää sille jotain luettavaa ennen  ensi viikon miittinkiä. Vastasin jotain sekavaa viikonlopusta ja tuijotin vartin seinää paniikissa.

Rupesin epäilemään päätöstäni aloittaa kirjoitukseni lainauksella Käsikirjasta linnunradan liftareille. Työnsin epäilyni takaraivoon. Ainakin olisi muutaman lauseen verran laatua luonnoksessa, joka paisui kuin pullataikina vaikka yritin päästä sanoista eroon ennemminkin kuin lisätä niitä.

Tänään saavutin riittävän piittamaattomuuden käännepisteen, jossa hakkasin vaan menemään ja päädyin tyytyväisyyden ja hävetyksen sekaisissa tunnelmissa, joita vain väikkärin teko saa aikaan, lähettämään luonnoksen S:lle. Taistelin sisäistä tarvettani vastaan kirjoittaa SORRY kissankokoisilla kirjaimilla saatteeksi.

On muuten ensimmäinen kerta kun itse asetettu deadline on pitänyt. Hurraa!
Ja ensimmäinen kerta sitten kandi-vuosien kun olen palauttanut mitään ennen deadline-päivää. Hurraa!

Mutta ei se mitään. Sain eilen toisen sähköpostin, jossa luki, että meidän on pakko saada julkasuja ulos asap. Laitumille on tulossa kilpailija! Siihen loppu juhlatunnelmat. Ennen kuin alkoivatkaan. Nyt pitää sukeltaa keskeneräiseen luonnokseen, johon olen viimeksi koskenut heinäkuun toiseksi viimeisellä viikolla. Melkein muistan, mitä silloin kirjoitin ja mitä ajattelin.

Sentään toimisto näyttää hyvältä! Vaikkenpa juuri sitä tästä kuvakulmasta näe.