Kaksi tarinaa tammikuusta

Ensimmäinen tarina

Vuosi alkoi pahimmalla mahdollisella tavalla. Edinburghin uusi vuosi traumautti väkipaljoudessaan, jäi juhlaviinit juomatta. Meni rahaa hukkaan. Hitto. Uuden vuoden yökin nukuttiin vaatteet päällä yhden hengen sängyssä. Ahdisti.

Kolmantena tammikuuta Grays oli nimensäveroinen. Harmaa taivas sylki vettä koko voimallaan. En malttanut olla testaamatta uusia juoksukenkiä, jotka hankin saamillani joululahjarahoilla. Juostiin Kn kanssa omia reittejämme kuutisen kilometriä. Kaatosateessa. Illalla olin kipeänä taas, niin kuin suurimman osan joululomasta, ja sunnuntaina Sheffieldiin matkustaminen oli kamala kokemus. Viikkoa myöhemmin luulin olevani terve ja yritin taas juosta. Siitä seurasi kummalliset rintakivut. Sydänpussin tulehdus! Kauhistelin. Siitä oli kaikki jalkapallovuodet varoiteltu. Riensin lääkäriin, joka kuunteli keuhkot ja sydämen, miten parhaiten ylimielisyydeltään ehti. Kaikki kunnossa!

Terveys stressisi, mutta ei niin paljon kun supervisor S:ltä tullut sähköposti, jonka luin kuta kuinkin näin: Olet pettymys ja vihdoinkin olemme paljastaneet sinut siksi huijariksi, jonka aina tiesit olevasi. Osaat ehkä lukea kirjoja, mutta ei sinusta ole tekemään empiiristä tohtoritason tutkimusta! Varo! Suuntaasi lentää digitaalinen sylki, phytyi!

Visiitit Aberdeenin ja Walesiin varasti aikaa koittaa olla niin hyvä tutkija kun vaan voin. Ja sittenhän sitä lunta vasta tulikin tupaan. Sain kenttätutkimuspaikan, menetin kenttätutkimuspaikan, sain kenttätutkimuspaikan, menetin kenttätutkimuspaikan. Ja koska tämä itsessään ei ollut tarpeeksi stressaavaa, läppärikin päätti jäädä osa-aika eläkkeelle. Kone on unelias ja kaukana yhteistyökykyisestä. Pelkään, etten ehdi saada kaikkia tiedostoja pelastettua ennen kuin kone uupuu tyystin.

Niin ja asuntokin lähti alta. Päätti myydä vuokraemo meikäläisen päämajan. Sopimusta kunnioittamatta. Etsin hätäulosköyntiä. Kävin tänään katsomassa ensimmäistä huonetta. Oli suorastaan paskanen, if you pardon my French.

Toinen tarina

Edinburgh oli täynnä ihmisiä! Ehti hirvittämään paniikkiin asti, mutta silti ehdin laulaa Livin' On A Prayeria ja tietenkin Frozenin Let It Gota ääni niin käheänä kuin pidättyväisenä suomalaisena kykenin. Daruden Sandstormkin soi. Musavideossa näkyi Helsinki. Nauratti, jaloissakin kun pyöri jonkun iloisen juhlijan tyhjä Finlandia-vodka tölkki.

Yö nukuttiin lähekkäin. Väsytti ehkä, kun täysissä vaatteissa (kolme kerrosta lämpimiä vaatteita) nukuttiin ja herättiin. Uuden vuoden päivänä Novotelin kylpyammessa lilluttelin vaatekerrasto tuoksuja pois kainaloista. Pari päivää myöhemmin kastuin vähintään yhtä märäksi useampi sata kilometriä etelämpänä. En malttanut olla testaamatta uusia älyttömän siistejä maastojuostokenkiä, jotka pystyin vihdoin hankkimaan isovanhemmilta saamillani joululahjaeuroilla. Oli niin siistiä juosta mudassa pellon viertä, vaikken paljon mitään nähnytkään kun vesipisarat suorastaan liimautu rilleihin. Jos olisin ollut viisas olisin ehkä malttanut odottaa, kun kaverina lenkiltä mukaan tuli taas uusi köhä. Oli muuten sitkeä. Ei meinannut viitsiä jättää rauhaan. Lääkäriinkin asti säikähdin, mutta onneks ei löytynyt mitään kummempaa.

Pidin juoksutaukoa (taas) ja riensin Aberdeeniin ydinjätesymposiumin kautta. Aberdeenissa odotti viinipullo ja pizza kun saavuin myöhään torstai-iltana. Vähän oli huono omatunto kun pidettiin perjantaivapaa, kun S oli aiemmin lähettänyt melkolailla lannistavan mailin. Mutta enhän mä työlle elä. Halittiin ja pusittiin viikonloppu. Käytiin katsomassa superjännä Aberdeenin peli ja ehdittiin leffaankin. Lentokenttäbussissa saatoin vähän itkasta. Perinteitä.

Olihan niistä S:n sanoista hyötyäkin. Järjestin muutamassa päivässä viisi haastattelua ja aloitin aktiivisesti toisen kenttätutkimuspaikan metsästyksen. Vielä ei oo onnistanut - lähinnä epäonnisten olosuhteiden vuoksi - mutta oon ollut yllättynyt niistä positiivisista kohtaamisista, joita mulla on tämän tutkimusten tiimoilta ollut ihmisten kanssa. Vaikkakin sitten vain sähköpostin kautta. 

S:n kanssakin ehdin kahville. Vain puolentoista tunnin kuppi. Piti vielä huolen, että sain paheeni soijamaidolla kun barista mokas. Ei ollut pahaa verta, kannustusta vaan. Ihmettelin asiaa C:lle myöhemmin ja se vahvisti mun epäilyt siitä, että S on maailman kolmanneksi huonoin sähköpostin kirjottelija.

Vähän lisäjännitystä (jota ilman toki voisin olla) turkimukseen tuo vähän tempperamenttinen läppäri. Omistajaansa tullut ehkä. Arvasin senkin, ettei konetta olis kannattanut nimetä Julius Caesariksi. Eihän siitä voi seurata kun epäonnea!

Niin ja vuokraemokin yllätti ja yllättyi myymällä asunnon. Tämä juonenkäänne istuu yhtä huonosti kuin kolme kokoa liian iso jumpperi, mutta eipä sille mitään voi. Ainakin on tilaa uusille seikkailuille. Kävin tänään katsomassa yhtä huonetta. Oli aika kamala. Täytyy sanoa, että oon kyllä tässä dachassa saanut rahoilleni vastiketta silloin kun ei oteta huomioon, että oon 2kk asunut rempan keskellä. Huh! Onneks on aikaa etsiä ja nyt kun oon ollut täällä jo aika kauan tiedän, mille alueelle haluaisin loppuajakseni tässä kylässä asettua.

Niin ja toki ei sovi unohtaa viime viikonlopun reissua, joka on ehdottomasti kuukauden kohokohta! Ei sitä joka päivä pääse bioperhettään näkemään ja kiusaamaan! Kuun toinenkin kohokohta osui tälle viikolle: ilmoitin K:n ja mut Sheffieldin ympärijuoksuun kesäkuussa. Ihan miehen luvalla! Tuleepa täytettyä sitten taas yksi pieni haave. Pingotaan parikisassa. Yhdessä mennään ja yhdessä tullaan.

Tykkään ehkä tästä tokasta tarinasta enempi. Vähän. :)

Tale of two cities

Viikonloppu oli huippu.

Hallitus kokoontui Newportissa ja vieraili sekä Cardiffissa (lauantaina) että Bristolissa (sunnuntaina). Molemmat kaupungit mukavia kokemuksia. Ennenkokematon Bristol erityisesti yllätti positiivisesti (kuusi viimeistä kuvaa sieltä). Siellä söin myös maukkaimman pizzan aikoihin. Käytiin mikropanimossa puputtamassa. Perjantaina käytiin tarkastamassa velin luukku. Hallitus maisteli yhdessä tuumin vegaanista minttusuklaata. Kukaan ei kuollut, eikä edes nyrpistänyt nenäänsä.

Tällä kertaa Cardiffia ehdittiin tutkiskelemaan vähän tarkemmin, kun velimies ei ollut kipeänä. Tuulikaan ei köhinyt elämäniloa ilmojen teille. Aloitettiin Cardiff Baysta, joka on aina nähtävyys sateella tai auringolla. Sieltä pubiin lounaalle. Otetiin Crabbie'sit (alkoholillista inkivääriolutta) ruokajuomiksi. Baarimikko ei osannut päättää kysyäkö multa papereita vai ei. Äidin läsnä olo todennäköisesti vaikutti negatiiviseen päätökseen. Juomaansa hörpsytellessä löysi äiti jonkun sortin autuaan zen-olotilan, niin oli odotellut tätä eksoottista virvoketta. Velimies, jolla kyseistä juomaa oli hehkutettu ei ollut yhtä vakuuttunut. Nuoriso! Ai, ai.

Pubin jälkeen löydettiin tiemme Cardiffin linnan ja Bute Parkin kautta kaupungintalolle, jossa oli jotkut häät menossa. Lampsittiin siitä ohitse ja sivuutettiin myös jonkin sortin museo ja yliopisto. Velimies osti uudet popot ja mulla oli kivaa toista elämäänsä kulkevan kamerani kera. Illalla pidettiin piknik hotellin sängyllä. Surkeasta telkkarista tuli surkeaa roskaa, mutta sehän ei menoa latistanut. Kooste päivän cupin peleistäkin ehdittiin tuijottaa. Tai siis minä ehdin. Muut koisaili jo.

Sunnuntaina suuntana Bristol. Oli kerrassaan positiivinen yllätys. Löntysteltiin päämäärättä, kun ei tiedetty paikasta etukäteen juurikaan mitään. Paitsi, että sielläkin pelataan jalkapalloa. Kas kummaa! Mun suhteeni Englantia kohtaan koki tuulahduksen lämpöä ja jossain kohden tuumin, että K voisi sieltä etsiä niitä tulevia töitään. Nähtiin soutajia ja puu täynnä kenkiä. Äiti ja velimes naatiskelivat lounaalla vehnäoluet ja mun katu-uskottavuus pysyi uskottavasti nollissa Kokis lightilla.

Torstai

Istun tyhjässä toimistossa. Ulkona on pilkkopimeetä. Korvissa raikuu Juicen Viidestoista yö. Odotan, että olis aika lähteä joogaan. Väsyttää, enkä jaksais. Ahdistaa olla tönkkönä kullatun Buddhan edessä. Yhdeksän tunnin työpäiväkin takana. En tiedä oonko taaskaan saanut mitään aikaan. Paitsi ehkä vähän lisää stressiä.

Eilen tuli lunta tupaan kenttätyön saralla. Lähetin S:lle sähköpostin, jonka ensimmäinen lause oli kokonaan tikkukirjainta. Otti päähän. Lähdin kotiin. Kävin kympin lenkillä (eka loukkaantumisen jälkeen!), tilasin pizzan ja jatkoin hommia. Ei ollut enää tarvetta käyttää tikkukirjaimia ja lähetin maltillisemman sähköpostin. Pizzani söin sivistyneesti suoraan boxista töitä tehdessäni. Myöhemmin ahmin hupikirjaani. Sivuosaa esittivät tee, voileipä ja liiga cupin matsi. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna nukahdin kuumavesipulloa halaten, vaikkei edes ollut vuoden kylmin yö. Ehkä vuorokauden verran taivaalta syöksynyt räntä kolostutteli luita.

Toimistolta aamulla ja puolenpäivän aikaan.

Aamulla käytin viimeiset mantelimaidot puuroon ja googlailin K:lle työpaikkoja, vaikken ihan varmasti oikein tiedäkään, mitä sen akateemiset superkyvyt on. Seisoin 40 minuuttia vessan edessä odottaen, että pääsisin pesemään hampaat. Yhteisasumisessa ei ole mitään kivaa. Meillä on taas remontti ja kämppä myynnissä. En tiedä toivoisinko, että myisi nopeasti, jotta pääsisin tuolta mahdollisimman pian pois vai että ei menis kaupaksi niin en löytäisi itseäni täältä seitsemän viikon ajan kodittomana.

No mutta. Ehtiihän sitä myöhemminkin murehtia.
Huomenna Lontoon kautta Walesiin. Hallitus kokoontuu viikonlopuksi. Rautatiet saavat taas oikein avokätistä tukea.
Olkaa hyvät ja mieluiten ajallaan!

Ahoi, kurssissa ollaan

Pitkästä aikaa luen. Siis hupikirjoja. Ihan huvikseen. Joka päivä. Faktaa tai fiktiota. Ihan ja ihanan epätavallista! Murakamia, Haigia, Guevaraa (Che!). Nyt Allendea. Etelä-Amerikka kiinnostaa. Tulee mieleen ensimmäinen kandivuosi. Hymyilyttää. Kaikki oli uutta ja epänormaalia. Kutkuttavan mielenkiintoista ja erilaista.

Mutta nyt, hupilukemista lukuunottamatta, asiat alkaa normalisoitumaan. Ei millään filosofisella vaan ihan rutiinin tasolla. Siis sillä, jolla hommat hoituu ja jota sitten voi näissä blogikirjoituksissa siistiä reunoilta esittelykuntoiseksi.

Veljeltä ennen joulua saadun köhän selkä tuntuu vihdoinkin taittuneen sillä seurauksella, että maraton-treeni on uudelleen käynnistetty marraskuisen loukkaantumisen jälkeen. Hissukseen. Tammikuussa kilometrejä takana vajaa 30, mikä ei ole tarpeeksi. Mutta alkuhan se.

Asiat alkaa normalisoitumaan.

Olin viikonlopun kiinni akatemiassa. Sain perjantaina piikikkääksi kokeneeni sähköpostin Supervisorilta. Maanantaina istuin toimistossa pilkkopimeästä pilkkopimeään. Sain asioita aikaan. Kenttätutkimus takkuaa - odottamattomien olosuhteiden tähden - mutta sentään on haastatteluja järjestetty. Progress.

Asiat alkaa normalisoitumaan.

Torstaina matkaan aikasin aamusta symposiumiin pönöttämään tiedejehujen kanssa. Torstai-illalla matkustan minnes muuallekaan kuin ... Aberdeeniin. K on sielä viimeistelemässä labrajuttujaan. Lauantaina mennään katsomaan fudista. Palelemaan Pittodrielle. Keksipaketin kera. Perinteitä kunnioittaen.

Asiat alkaa normalisoitumaan.

Ja pian tulee kevät. Kolme hurraata aamujuoksuille, auringon lämmölle ja lyhyemmälle kaukosuhteelle!

Aika

Käytiin vuoden toisena päivänä katsomassa elokuva Stephen Hawkingista, joka perustui tämän ex-rouvan muistelmateokseen. Kn isä opiskeli samassa oppilaitoksessa, jossa Hawking kehitteli ajatustaan ajan rajattomuudesta ja mainitsi, että kampuksella jännitettiin ennättäisikö Hawking viimeistellä kirjansa ennen kuin ALS-tauti miehen veisi. Ennätti. Teos - A Brief History of Time - muuten löytyy Knkin kirjahyllystä, vaikka partaturpani ei sitä olekkaan kyennyt loppuun lukemaan. Hawkingin ajatukset eivät ole mitään simppeleimipiä, vaikka kirja meille tavallisille kuoleville onkin suunnattu.

Vaikka Hawkingia ei ymmärtäisikään jokaisella meistä on jonkilainen käsitys ajasta. Laskemme sitä, tuhlaamme stiä, tapamme sitä, odotamme sen kulua. Joskus tuntuu, että sitä on liian vähän. Toisinaan määrittelemme menestystä ja saavutksia ajan perusteella - maisteriksi vuodessa, vau! Hyvä esimerkki tästä on myös urheilu. Juokseminen. Kävin jouluaaton aattona yksityistunnilla hiomassa ja hakemassa vinkkejä juoksutekniika parantamiseen. Puolentoista tunnin jälkeen valmentaja sanoi, että mulla on erinomaiset luontaiset ominaisuudet kehittyä hyväksi kestävyysjuoksijaksi - hyvä luontainen tekniikka ja kelvollinen kehon rakenne. Ja mitä mulle jäi päähän näistä kommenteista? 90 minuuttia. Arvio, jonka valmentaja antoi mulle realistisesta puolimaraton ajasta. Hyvänä juoksijana juoksisin nopeasti ja pitkälle. Aika on saavutus. Aika on palkinto.

Toki mittaan aikaa muutenkin kuin vain urheillen ja urheillessa. Viiden päivän päästä on deadline, jota en kykene saavuttamaan. Viikon päästä olen Skotlannissa noin 92 tuntia. Kolmen kuun kuluttua täytän 27 ja veli tekstaa muistuttaakseen kolmenkympin olevan taas lähempänä - vaikken siinä niin kriisin aihetta näekään (ainakaan vielä).

Uusi vuosi, josta en ole enää aikoihin diggaillut, on jokavuotinen suuri ajankulumisen juhla. Ilotulitukset, vaikka komeita ovatkin, koen jonkun sortin melankolisen paukkeena kuolevan vuoden muistolle ennemmin kuin tulevan (tai menneen) vuoden juhlistamisena. Uuden vuoden yönä löydän itseni aina surevan hiljaa mielessäni jotain, vaikken tiedä mitä. Ehkä niitä päiviä, jotka vain hukkasin televisiota passiivisesti tai niitä työpäiviä, jotka sulautuivat toisistaan erottamattomaksi harmaaksi mössöksi. Vaikka universumi ja sen aika olisinkin loputon, ihmisen aika on rajallinen. Se kuluu ja joskus loppuu.

Kun täytin kymmenen vuotta ajan kuluminen ensimmäisen kerran kolkutteli tajuntani portteja. Sinä vuonna kukaan ei syntymäpäivilläni kysynyt "no miltäs nyt tuntuu?". Vaikken pidäkään kymyksestä, olin pettynyt. Kerrankin olisin osannut vastata jotain muuta kuin "ei miltään erikoiselta" tai "ihan kivalta". Olisin vastannut: "ihan kamalalta! Seuraavan kerran kuin jotain merkittävää tapahtuu täytän sata!". En tiedä johtuiko isohkosta ikäerosta pikkuveljeen vai mistä, mutta kymmenen vuoden ikä siinä kohtaa tuntui lapsuuden loppumiselta, lopun alulta.

Kaksinumeroisena olin samalla viivalla vanhempieni ja isovanhempieni kanssa! Minä, kymmenvuotias olin iso. Minä, kymmenvuotias olin siis yhtä kuin vanha! Poissa oli yksinumeroisten viattomuus! En tietenkään ajatellut asiaa sen pahemmin, mutta sinä syntymäpäivänä koin asian vahvasti. Kun menetin ukkini neljätoista vuotta myöhemmin ajan kuluminen konkretisoitui. On alku ja on loppu, ja milloin loppu tulee... no sitä ei tiedä. En kiistä, etteikö tämä ajatus pelottaisi vaikken sitä aktiivisesti pohdikaan.

Ennen joulua olimme Pariisissa, jossa viime päivinä on koettu paljon loppumista. Kn kanssa me siellä kuin parhaimmatkin kyyhkyläiset, ilman huolia. Sitten - kesken reissun - sain tiedon, että mulla oli kohdussa solumuutoksia (tieto osottautui vääräksi myöhemmin kun sain käsiini lääkärin lausunnon). Itkin. Seisoin pariisilaisen hienostohotellin kiiltävässä kylpyhuoneessa ja itkin, ja tuijotin alastonta kroppaani peilistä. Itkin naiseuttani. Itkin kuolevaisuuttani. Myöhemmin itkin lisää. Itkin ajan vähyttää, elämän haurautta. Itkin Kn sylissä itseni uneen. Mielessäni sinkoili tuhat asiaa, päällimmäisenä pelko ja ajatus, että näinkö se sitten loppuu.

Nyt tiedän, että ylireagoin. Mutta Pariisissa pelkäsin. Jos en koko aikaa, niin ainakin hetken. Pelästyin oman aikani rajallisuutta. Ajan, jota arvostan, mutta jota en kuitenkaan tule käyttämään sen "paremmin"pelästyksestäni huolimatta, olenhan ihminen. Matkustan ajassa - muistoissa menneeseen ja haaveissa tulevaisuuten. Toisinaan piipahdan tässä ja nyt, koittaen olla tämän hetken valtias. Mutta lopussa, siellä en käy.

Loppuun on pitkä matka ja toivottavasti aika.

2014: vuosikertomus

Tammikuu: Aberdeen, Braemar, Edinburgh treffit.

Helmikuu: Oxford treffit.

Maaliskuu: Aberdeen, Ylläs, Ranua.

Huhtikuu: Napoli, Pompeiji.

Toukokuu: Aberdeen (Kn leikkaus), Newcastle v Cardiff, Krakova (iskä!).

Kesäkuu: Krakova (konferensseerausta).

Heinäkuu: Aberdeen, Shetlanti.

Elokuu: York, Newcastle v Man City (äiti!), Aberdeenshire.

Syyskuu: Newcastle (Great North Run), Plymouth (veli!), Puola (konferenssi!).

Lokakuu: Aberdeen (Draculan linna, hääkemuiluja), Helsinki, Rauma.

Marraskuu: Glasgow treffit, Leeds (juoksua!), Lontoo (The National!).

Joulukuu: Newcastle vs Chelsea, Pariisi (luistelua Eiffel tornissa), Lontoo, Cardiff (Doctor Who Experience!), Newport (veli!), Edinburgh (UV).

Vuosi päättyi niin kuin alkoikin.
Yhdessä. Skotlannissa.
Väliin mahtui monta seikkailua.

The only way is Essex

Huomenna suuntaan Essexiin. Ylihuomenna kanaalin ali Pariisiin. Voi olla, että blogi hiljenee tammikuuhun asti. Siinä tapauksessa rauhallista joulua kaikille ja entistä nastempaa uutta vuotta! :)

PS. Kuvat tämän viikonlopun touhupäiviltä.

Risukasaankin!

Voi toverit armahat, kyllä se aurinko risukkoonkin paistelee!
Tällä viikolla on ollut monta pikkaraista asiaa, jotka on saanut varpaat ilosta suorastaan rullalle. Ja kuten hyviin akateemisiin tapoihin kuuluu, en pidä teitä jännityksessä vaan kerron heti alkuunsa, mistä on kyse. Tämän jälkeen siirryn aiheiden keskusteluun ja päätän tämän kirjotuksen sanaan hurraati.

Tämän viikon varpaat rullauttaviin iloisiin asioihin kuuluvat:
1) Lumi
2) Vähenevät luukut joulukalenterissa
4) Jalka
5) Juoksija

Kohta yksi:
Alkuviikosta en juurikaan nukkunut. Sade ja tuuli paukkasivat nurkissa. Makasin vällyihin ja useampaan vaatekertaan kietoutuneena kuin ihmisburrito. Vaatteiden vaihtaminen aamuin illoin oli lähes tulkoon tahtojen taisto. Torstaiaamuna vettä tuli kuin aisaa, niinkin paljon, että ensimmäistä kertaa ikinä päätin mennä bussilla. En kuitenkaan ehtinyt bussiin. E kun käytti suihkussa useamman kourallisen minuutteja, enkä päässyt hampaitani kiillottamaan.

Liukastelin töihin. Rännässä. Kirosin itseäni, että olin nukkunut onneni (=lumisateen) ohi. Viime vuonna Sheffieldissä ei tullut kertaakaan lunta. Yhden aikaan iltapäivästä toimiston toisesta nurkasta kuului ihme rytinää ja toveri TC pinkaisi ikkunaan, lähtönopeus varmaankin yhtä huippuluokkaa kun Boltin Usainilla. Siinä se seisoi hetken ja sitten is that... is that... is that... is that real snow!? Kyllä. Ihan oikeaa lunta. Mies näytti kuin pikkupoika karkkikaupassa. Niin kyseessä on siis mies, joka on äärimmäisen aktiivinen Hong Kongin demokratia-liikkeessä, joka kesällä kotiin lähtiessä hyvästeli meidät kaikki, koska koskaan ei voi tietää jos joutuu telkien taakse. Silloin menin ihan hiljaiseksi. Mitä kaikkea sitä ottaakaan itsestäänselvyytenä. Torstaina hymyilin kuin Naantalin aurinko. Mitä kaikkea sitä ottaakaan itsestäänselvyytenä!

Kohta kaksi:
Osaksi tämä on tässä - joulukalenteri, koska halusin vaan pröystäillä sillä. Mun muu-vapaa joulukalenteri! Suklaa maistuu ihan samalta kun jokamiehen joulukalenterissa. Ja aamukaffetkin maistuu kummasti paremmalta pienen suklaapalan kera. Tämä on myöskin tässä, koska tänään alkoi joululoma! Viimeinen työpäivä, ja motivoitti. Teinkin verrattaen pitkän päivän, vaikka suurin osa siitä ei ollutkaan mitään korkealiitoista ajatustoimintaa, mutta tähän pitkään päivään palaan vielä. Saatoin myös ostaa itselleni e-kirjan loman alun kunniaksi, ja muutamat juoksuvermeetkin, mutta ne liittyy kohtaan kolme.

Kohta kolme:
Fysio kello yhdeksän aamulla. Reidessä massiivinen muutos. Fyssari taputteli pieniä käsiään innokkasti yhteen. Sain oikeuden alkaa maltillisesti juosta. Lihasten hallinta lantion seuduilla parantunut myös, näinkin lyhyessä ajassa. Kyllä tällä harjottelulla vielä pop-tähti peppu saadaan aikaan, vaikken sitä tavottelekaan. Olin koko päivän ihan onnessani, sain auringonkin paistamaan. Aivan itse. Ajatuksen voimalla. Kun tultiin viikottaisesta insinööripalaverista toveri C:n kanssa hihkaisin I feel like Wonder Woman, only with weather appropriate clothing!

Tähän C: muljautti ehkä rumimman ja halveksivan katseensa (sillä on kokonaine repertuaari näitä) ja totesi, että siitä vaan ei oo ikinä tuntu siltä ja mökötti loppu kävelymatkan. Siinä kohtaa en voinut kuin salaa pienessä mielessäni tuntea pientä luonteenvastaista ylemmyyttä. Toista ottaa päähän kun kroppa on tullut immuuniksi kofeiinille, on perjantai-krapula, eikä edes tiedä, miltä liikkumisen riemu tuntuu. Auringonpaistekaan ei piristänyt mieltä. Niin ja uudet D-vitamiitkin maistu kuulemma pahalta. Ei mun vaan, ne on persikan makusia ja joka tapauksessa aurinko paistaa ja  I feel like Wonder Woman, only with weather appropriate clothing! Hahaa!

Kohta neljä:
Istuttiin kaksin toveri N:n kanssa toimiston eri puolilla. Ulkona oli pimeetä. Melkein säkki, mutta ei ihan. Sairaalan valot näky kirkkaina. Naputeltiin menemään. Töitä ja muita juttuja. Ehkä tällä kertaa enemmän töitä. Ehkä. Sitten toimiston toiselta puolelta kuului Marika, can I ask you a question? You're a runner right... Juoksija! Yes, indeed I am. Sitten keskusteltiin kipeistä polvista ja selitin miten askeleiden tiheys ja juoksuasento vaikuttaa polvien kipeytymiseen, kun mikäkin asiantuntija siinä. Mutta kyllähän se tuota aiemmin käsittelmääni juoksija-minää hyväili, ai ai.

Kyllä on tää viikko tarjonnut aihetta hymyyn. Huomenna joulujumpperikemut ja sitten kohti etelää, hurraati!

Viikonloppuja ja litterointeja

Länsi-rintamalta ei mitään uutta.

Tai no paljon mitään uutta ainakaan. Perjantaina oli täyskuu ja itsenäisyyspäivä meni Newcastlessa katsellessa potkupalloa ja viikonloppukierroksen ehkä sitten kuitenkin vaan toiseksi suurinta yllätystä kun Newcastlen pojjaat kellistivät suuren ja mahtavan Chelsean. Oli muuten kalsa, vaikka 52 000 kehoa lämmittikin stadionia ihan hyvin. Sain myös toveri W:ltä vähän sontaa niskaan, kun yllättäen? suunnittelen ja haaveilen tulevaisuudesta K:n kanssa. Tiuskahdin siihen, että kyseessä mun elämä, ei hänen. Piste. Loppui se keskustelu lyhyen, mutta onneksi löytyi vaihtoehtoisia aihealueita. Matsin jälkeen käytiin Newcastlen Maximin (kun se nyt on niin kuuma peruna) vastikkeessa juhlajuomilla voiton kunniaksi. Kyllä maistui mulled wine! Oi, oi!

Perjantaina tein ne kaksi haastattelua, jotka mainitsin aiemmin. Taitaa neiti tutkija kaivata vähän harjotusta, mutta kyllä sieltä jotain sai tiristettyä irtiä noin taustatiedon tasolla ainakin. Ja varmaan vähän enemmän kunhan jossain kohden sijoitan aikaa haastattelujen tuijottamiseen analysointiin joskus uuden vuoden tuolla puolen. Tänään oli viimeisen haastattelun vuoro. Sitä pääsee sitten litteroimaan tai purkamaan huomenissa. Suurin pirtein päivä per haastattelu on tullut jälkityötä litteroimisen (on muuten hauska sana - piti googlata, miten transcribe taipuu kotokielellä) merkeissä. Siitäkin huolimatta, että nää oli vähän keskenkasvuisia haastattelu-yrityksiä. Vaan eteenpäin!

Perjantailla odottelee fyssari. Toivon hyviä uutisia toipumisen suhteen, vaikka tuntuukin, että jonkun sortin takapakkia on otettu kun lauantaina jäin stadionin purkautumisruuhkassa itseäni kolme kertaa kookkaamaan "herrasmiehen" jyräämäksi niin, että nytkähti tuolla lantionseuduilla ikävästi. Eilen oli jotain tuntoja, mutta tänään taas normifiiliksissä!

Mutta kaiken kaikkiaan on tällanen kroppa jouluksi kuntoon-viikko. Tänään ennätin lääkäriin. Papa-koeriemua. Kyllä siellä vastaanotolla taas kikatutti vähän tämä maa, kun kaikki pitää selittää, mitä tehdään. Ettei kellään vaan ole mitään sanomista sitten. Makoilin siinä tutkimuspöydällä enkä voinut olla ajattelematta, että tuikkaapa nyt nainen se tikku sisään niin päästään molemmat jatkamaan hommiamme. Ei tässä nyt yksityiskohtaista selostusta sen enempää tarvita. Hop, hop! Eipä sillä mukava hoitaja oli ja tulipahan testattua.

Viikon päästä olen Pariisissa! Siis jos toi tänne ennustettu sää pommi ei pilaa kaikkea! Ainakaan huomista pizzottelua se ei pilaa. Joulukilojen keräys alkakoot kolleegan aviomiehen syntymäpäiväin merkeissä!

Lakisääteinen päivitys

Tänään heitin pitkästä aikaa oman näköiseni työpäivä; pitkäveteisen ja väsyttävän. Yhdeksän tunnin jälkeen pamautin kuulokkeet korville ja nenän kotia kohden. Fiilistelin kylmää ja pimeyttä, kivutonta jalkaa, liikkumisen riemua ja sitä että reilun viikon päästä pääsen heräämään partaveikkoni vierestä. Sitten muistin, että päämajasta tuli viestiä, että blogia ei ole päivitetty aikoihin. Tässä sitä siis ollaan.

Viikonloppuna näkyi pitkästä aikaa aurinko! Kävin lauantaina (joka tosin oli pilvinen) 18 kilometrin kävelyllä, mikä osottautui hyväksi päätökseksi. Sunnuntai ja maantai meni pipareita sun muuta leivoskellessa ja paistellessa. Sunnuntaina pistettiin menemään Suomi-porukalla ja maanantaina muutaman politiikka-kolleegan kanssa. Vegaanipiparit ei ole ainoastaan osa todellisuutta, mutta myös varsin maistuva osa sitä. Tosi juttu. Kahden päivän aikana testasin kahta reseptiä - molemmat toimi! Maanantain sessiossa kaikki pisti menemään vegaani-tyyliin, mikä oli siisti homma! Ja harmi vaan johti myös siihen, että toin paljon enemmän purtavaa mukanain kotiin, kun mitä toivoin. Vaan eipä ole mitään enää jäljellä... hitto. Ja hups!

Maanantaina oli myös fyssari. Reidestä löytyi kaksi lähes tulkoon parantunutta repeämää ja verrattaen paljon nestettä.  Laserilla saatiin nesteitä liikkeelle. Kinesioteippi iskettiin reiteen ja siinä se tekee jotain taikojaan. Kuntoutusliikkeet lihasmuistiin ja lupa "juosta" (jihuu!). Ongelmana ylityöllistetyt reidet, heikko peppu ja kehno lantion hallinta. Siellä ne kieppuu omia aikojaan kun salsa-lanteet. Pian rautaset pakarat ja ehjät reidet. Veronpalautusten kunniaksi ilmottauduin Sibelius-maratonille Hämeenlinnassa. Puolikas aikeissa toki. Varasin itselleni juoksutekniikkasession ja ilmottauduin tammikuussa alkavalla joogan alkeiskurssille. Vastahan tässä kolme vuotta oon ennättänyt joogan yrittämisestä puhua. Ihan innolla ja mielenkiinnolla odottelen joogailua. Musta tulee bretzel!

Huomenna on ohjelmassa kaksi testihaastattelua ja pubeilua insinöörien kanssa. Työt on notkahtanneet askeleen eteenpäin. Vihdoin! Etiikat on taskussa myös. Vihdoin! Lauantaita tässä toki odottelen asteen enemmän kuin huomispäivää. Itsenäisyyspäivä menee vanhoilla kotikulmilla, Newcastle-Chelsea matsia tuijotellessa St James' Parkin hattuhyllyltä.

Lontoo ja The National!

Matkasimme avaruuden ja ajan halki. Ja siitä se mahtavuus sitten alkoi. Tosi juttu.
Kun astuin St Pancrasilta ulos tuli taas wow-fiilis. Sitä tietää aina olevansa suurkaupungissa ja tulevansa pienestä kaupungista, kun joka kadun kulmassa vois kaivaa kameran esiin. Paddingtonilla treffattiin ja käveltiin Baker Streetille lounaalle. Siis minä ja veli. Veli ja minä. Ihan vaan kaksin. Suuressa maailmassa. Käveltiin tovi kaupungilla, puhuttiin politiikkaa ja keittiöveitsiä. Sitä sun tätä.
Maanalasessa ihmeteltiin, että täällä me. Maanalasessa vaan, ihan näin vaan. Kaksi kakaraa koillis-Helsingistä. Hypättiin ulos North Greenwichissä ja siinähän se oli. Nollameridiaani. Greenwich Mean Time.

Hotelli oli aika järkky. Tai no ei. Pahempiakin koettu. Sitä vaan tuppaa unohtamaan, että Lontoossa hinta ja laatu ei aina kohtaa. Ei se mitään. Seura oli pääasia. Otettiin huilia vähän ja tuijotettiin telkkaria. Illalliselle vein velimiehen Wagamamaan - japanilaiseen - kun ei ollut ennen ollut. Kysyi voiko tilalta oluen, mutta ei sitten kehdannut. Oltiin siis synttäreitä viettämässä. Toisesta kun on mukamas tullut aikuinen. Oltiin ihan ähkyssä. Tai ainakin mä olin. Listalla oli uus kasvispöperö. Piti maistaa. Oli tulista. Mutta sen kestää, kun on tikut joilla syödä. Hupia!

O2. Keikkapaikka. Lämppäribändi sai meidät molemmat uinumaan - vaikkakin isolla illallisella oli ainakin mun kohdalla osuutta. Veljellä ehkä vähemmän. Kun lähdin vessaan, se lähti jonottamaan juustopurilaista ja ranskiksia. Juomaa ei halunnut, niin mä sain sitten sen. Keikka alkoi snadisti etuajassa, mikä oli mahtavaa! Paikat oli melkein Lontoon toisella puolella. Mutta hyvä meno oli. Magee keikka, magee fiilis ja velikin heräs kun The National tuli lavalle. Matt Berninger (solisti) tuotti turvamiehille päänvaivaa kun hyppäs loppua kohden yleisön joukkoon ja encorejen aikana yleisösurffas. Ha! Vaikkei mitään superkeikkailijoita olla, niin oli kyllä mahtava nähdä toi bändi livenä. Ite oon kuitenkin kuunnellut niitä useemman vuoden.

Käveltiin sateessa takasin. Kurkut käheinä. Höpöteltiin. Oltiin hiljaakin. Vaikka mä olin siinä aika huono. Hotellissa juteltiin vielä. Tässä vaiheessa velimiehelläkin riitti tarinaa. En oo ihan varma nukahdettiinko kesken keskustelun. Haikeutti kun veli tepasteli junaan. Itse suuntasin St Pancrasille omaan junaani. Sain luettua Paula Radcliffen tarinat loppuun, ja sen jälkeen en voinut enää vältellä kanssamatkustajiani. Istuin eläkeläisten ympäröimänä. Olivat kovasti sosiaalisia. Kaksi opettajaa, yksi kotiäiti, yksi menehtynyt aviomies, Ruotsissa asunut filosofian tohtori, auto-onnettomuudessa menehtynyt perheystävä, jokavuotisia lomia Crewe'ssa ystävien luona, puolihollantilaisia perheitä, lapsuusmuistoja höyryjuna-ajoista, sisäoppilaitoksia ja tuplatreffejä. Paljon sitä ihmiset ehtii puolessatoista tunnissa puhumaan. Derbyn jälkeen mut raahattiin mukaan keskusteluun ja sitten kymmenen minuuttia ihmeteltiin mun aksenttia ja sen jälkeen mun opintoja. Istuin siinä. Tomaattina.

Kiiruhdin puntin kautta kotiin vastaamaan supervisor S:ltä tunti ennen keikan alkua tulleeseen sähköpostiin. Viis tuntia väänsin Fukushimaa, luin Suomen ja Euroopan ydinvoimalainsäädäntöä. Hurraati.

Mutta sitten varasin liput Newportiin joulun alle. Äitikin lupasi lähettää Napapiirin pikajunan meille. Voidaan jatkaa 10 vuotta vanhaa joulutraditiota ja päästä joulufiilikseen Tom Hanksin äänen tahdittamana. Kolme viikkoa. Ehkäpä nyt löytyi se työmotivaatio, että jaksaa puskea ensi kuun puoleen väliin kuin mestari konsanaan!

Minä

Tänään vaihdoin punaiset lakanat. Tulkohon joulu! Eihän siihen maanantaina enää oo kun kuukaus. Hurraati! Maanantaina on myös mun fudis-urani vuosipäivä. 24.11.1999, oli muuten sunnuntaipäivä, pelasin ensimmäisen matsini ja tein ensimmäisen maalini. Serkkupojan vanhoissa hiekkahousuissa ja puolitoista kokoa liian suurissa pläägissä. Mutta siitä se ajatus sitten lähti, liekki leimahti tai muuta kliseistä.

Kauan sitä kestikin ja intensiivisesti. Valmentajat muistutteli, että kouluakin pitäis käydä. Terapianakin se toimi kun toinen serkkupoikka vihelsi oman pelinsä päättyneeksi. Ulkomaillekin se vei, ja kansainvälisiin telkkarilähetyksiin – tosin vaan palkintojenjakajana. Haistoin Cesc Fabregasin hien ennen kuin siitä tuli iso nimi, jouduin Sepp Blatterin käteltäväksi. Sitä kättä olenkin sitten pessyt sen jälkeen tarmolla, ja  sitä tarmokkaammin, mitä syvemmälle FIFA rämpii. Tuli voittoja, tuli tappioita. Maaleja ja syöttöjä. Pettymyksiä ja perfektionismia.

Ja lopuksi loukkaantumiskierre, jonka alkuvaiheessa kirjoitin Märskyn kesälukion ruotsin abi-kurssilla esseen otsikolla “En annorlunda kärlek”. Kertoi muuten jalkapallosta. Rakkautta ensisilmäyksellä, myrskyisä suhde, mutta eroa ei saa, vaikka kuinka haluais ja toisaalta aina välillä peli näyttää sen parhaan puolensa, ja taas sitä rakastutaan nappulakengät edellä. Jotenkin näin se meni. Ainakin ajatus oli sama. Tais muuten olla paras ruotsin esseeni koko lukioaikana (ei sillä, että se paljon vaati).

Mutta lopulta se loukkaantumiskierre vei kaiken. Tuli ero. Ei mikään kerrasta poikki, vaan sellainen hidas, sydäntäviiltävä monien vuosien yli pitkitetty kivulias ero. Polvileikkaus ei mennyt niin kuin piti. Sen jälkeen emmin nilkkaleikkauksen suhteen ja päätin, että ei. Tyhmin päätökseni ikinä. Sitten tuli säärien rasitusvammat. Pääsin magneettikuvaan asti, lääkäri päätti, ettei kannata leikata. Siihen se sitten hiipui. Karkasin erokipua Englantiin. Pala identiteettiä romahti pois. Tuntui tyhjältä.

Koitin elää normaalien nuorten elämää – siis alkoholia, keskiyöhön kukkumista ja roskaruokaa. Eihän siitä mitään tullut. Se loppui pian. Viimeistään siihen kun muuan mummi kohteliaasti huomautti mun tulleen läskiks (mikä olikin totta). Siitä alkoi puntilla käynti ja juoksentelu. Ja sitten tuli kesälomat. Joka kesä vähän flirttailin sen fudiksen kanssa. Ei oikein tiedetty oltiinko kavereita vai jotain enemmän. Aina aluksi muistin kuinka hyviä oltiin oltu yhdessä, mutta loppukesästä vammat painoi ja mieli, vaikka muuten olikin kaikki asiat ihan hyvin. Suomen välivuotena lyötiin hynttyyt yhteen – olin tullut kotiin niin monessa eri mielessä! Mutta samana talvena juoksukärpänen puras, kun muuan kamuli mainitsi ilmottautuneensa Helsinki City Runiin. Kaksi kuukautta ennen kisaa, pistin oman nimeni listaan. Oli kohtalon ivaa, että tää kaveri ei ole sitä vieläkään päässyt juoksemaan – liikaa vammoja oman urheilu-uransa pohjilta.

Fudis meni hyvin. Juoksu meni hyvin. Kisa meni hyvin. Olin juoksukrapulassa varmaan viikon. Ja tuhosin penikkani. Olin taas invapenkillä – viikko kauden alkamisen jälkeen. Pistin pillit pussiin. Eiköhän se ollut siinä. Mutta se identiteettijuttu. Jotain katosi taas. Ennen kuin päätin juosta kolmannen puolimaratonini tänä syksynyä. Juoksin. Ja hehkuttelin sitä täällä kuin hullu (kuten ehkä huomasitte). Tuli harrastuksista ja juoksusta puhetta ihan sattumalta kun oltiin Puolassa konferenssissa. Tulin maininneeksi syksyn juoksun ja ajan. CG siihen “Vau! Toihan on ihan mahtava aika! En mä tiennyt, että sä oot juoksija!” Juoksija? En mä ollut ajatellut olevani juoksija. Joku kuntoilija tai lenkkeilijä. Juoksija tosin.. eeii, kai nyt sentään. Mutta sitten joku loksahti kohdallaan, ehkä se gin tonic siinä kädessä auttoi, oon juoksija! Juoksija. Minä. Kyllä. Aivan itse. Itse olen itsestäni juoksijan tehnyt. Mulla oli identiteetti taas. Joku juttu, mihin samaistua ja pistää itsensä likoon.

Vuosia olin ollut Jalkapalloilija. Tiedätte se, joka treenaa ennemmin kun tekee läksyjä (vaikka kyllä mä ne aina tein…paitsi sen ruotsin). Tai se joka ei voi lähteä bileisiin, kun sillä on aamulla treenit. Yritin olla opiskelija. Yritin olla historian opiskelija. Nörtti. Kasvissyöjä. Sosiologian opiskelija. Barista. Tohtoriopiskelija. Mutta mikään ei natsannut niin kuin Jalkapalloilija ennen ja Juoksija nyt. Mikä tuntuu vähän pöntölle, kun ajattelen, että tollasilla laatikoilla tai leimoilla ole mitään väliä. Jossain kohden jopa luulin olevani laatikoistumisen yläpuolella. Pyh, ja pah. Naiivi ipana. Laatikothan on ne minän rakennuspalikat. Tai niin ainakin luulen. Ehkä jollain psykologilla olis sivistyneempi käsitys asiasta. Mutta en mä niin siitä välitä.

Jalkapalloilijasta juoksijaksi viidessätoista vuodessa ja paketti kasassa. Huomenna pääsen heti aamusta ulkoiluttamaan tätä juoksija-minää puistojuoksussa ja lounasaikaan kaivan esiin suomalaisen-minäni ja lähden E:n luokse kaffelle ja kotona tehdylle ruisleivälle. Illalla teen tilaa jalkapallofani-minälleni ja katson Man Utd vs Arsenal. Tyttöystävä-minäni ei kuitenkaan aio kertoa tästä K:lle, koska se yrittää käännyttää mua (takaisin) Man Utd-faniksi.

Sportti-tiistai

En sitten malttanut olla juoksematta, vaikka niin suunnittelin polkevani kuntopyörää tämän viikon. Kevyt vitonen vaan, eikä mitään sen kummempia tuntoja. Hyvät venyttelyt päälle, että ehkä tässä uskaltaa hissuksiin taas kiivetä sinne 15km toiselle puolen. Ainoa huoli on lienee se, että omistan kaksi pari hienoja lenkkareita, joista kummatkaan ei oikein istu. Pitänee soitella Korvatunturille!

Päivän työturhautumisen (oon epätoivosesti koittanut järjestää palaveria toisen ohjaajani kanssa, ei suju) ja terveydenhuollon aiheuttamien aivopattien kanssa (yliopiston terveydenhuoltoon rekisteröityminen on sellanen mallinäyte byrokratiasta, että männä aikojen itä-blokin maatkin olisivat ylpeitä) oli ihan nasta juosta, vähän päästellä höyryjä ja lopulta rentoutua. Väänsin hyvät safkat, curryranskiksia ja ylihintasia kasvismarkkaoita, nammm! Sitten vähän teetä, Paula Radcliffen tarinointia ja nyt, ai, ai... Skotlanti vs Englanti, ystävyysottelussa. Potkupallo tietenkin. 

Kyllä kelpaa! Vaikka koenkin olevani Hadrianin muurin väärällä puolella. ;)