Reissua

Unohdin tänään housut kotiin. Ja siitä se kehno päivä sitten alkoi. Ei mitenkään poikkeuksellisen kehno. Sellainen tavallinen, mitäänsanomaton vähän laiskottelun puolelle sujahtava päivä. Jännitystä päivään oon lähinnä tuonut väärä palohälytys. Onhan sekin jotain!

Ukrainan reissu varmistui täällä viikolla lopullisesti kun supervisor S varasi meidän lennot ja pään leposijat Kiovassa. Oon kahlannut kohta läpi kirjan Ukrainan historiasta (miten muuten sitä entinen historian opiskelija valmistuisi matkaan). Kaverit kuolaa kateudesta, itseä vähän jännittää. Reissuun kuukausi ja kaksi päivää.

Töitä riittää niin pirusti, ettei jaksa. Mulla makaa pöydällä neljä 800+ sivusta volyymia tekstiä ydinjätteen loppusijotuksesta. Teknillistieteellisiä artikkeleita. Materiaalitieteen (?) laitoksella odottaa 26 samanlaista volyymia. Ne pitää kaikki kahlata läpi ja etsiä S:n linjaamia teemoja. Yhteenvedot yms, yms, yms. Delegointi on hieno homma! Sen lisäksi pitäisi alkaa vielä luonnostella meidän seuraavaa yhteistä kirjotusprojektia, väsätä vähän tutkimusetiikkahakemusta Tsernobylin reissua ja tulevaisuutta varten ja hoitaa itseeni liittyviä HR-tehtäviä. Opiskelijastatusta pitää mahdollisesti muuttaa kokopäiväisestä puolipäiväiseen jos asiat täällä menee niin kun on kaavailtu. Väikkärin rinnalle toinen projekti. Kahdesta suunnasta palkat ja valmistuminen taas kauemmas tulevaisuuteen. Mutta työtä, työkokemusta ja uusia tuulia. Jonkin asteista pintaliitoa ja menestystarinaa. Harmi, ettei se ulotu siviilielämään asti.

K on osottautunut täydeksi narriksi. Ilmeisesti en saa koskaan sen mukaanaan viemiä tavaroitani takaisin. Mukaan lukien muilta saamiani valmistujais- ja joululahjaksi saamani tunnearteeita. Haluaisin lähettää Kaliforniaan kaksimetrisen keskisormen, mutta pyrin pysymään kypsänä ja muistelen Manchesterin kisapäätöstä. Jos pystyn pitämään huolta omasta fyysisestä hyvinvoinnistani, niin miksi uhraisin henkisen hyvinvointini tämän tähden. Periaatteesta vain sylettää.

Manchesterista tulikin mieleen, että juokseminen on pannassa. Ainakin toistaiseksi. Hoidetaan laserilla, venyttelyllä ja hieronnalla. Tulehtunut akillesjänne. Pirun Akilles. Muuta liikuntaa saa tehdän - kunhan ei satu. Siispä kävin viime lauantaina heittämässä kevyen 20km vaelluksen Sheffieldistä Hopeen. Lähdin urpona uteliaana liikkeelle 7:30 aamulla hirveään sumuun usvaan ja ajattelin, että näin ne kaikki huonosti päättyvät tarinat alkaa. 

 Redmires Reservoir. Sumu kun sateessa olis seissyt. 

Stanage Edge. En seissytkään sateessa vaan pilvessä! 

Viipottivat aika vauhtia reunan yli alas laaksoon.

 Ensimmäisen kukkulaisen jälkeen tajusin, että olin kävellyt pilvessä. Laaksossa oli paljon parempi keli ja vetäisin auringon paisteessa parit ruissarit naamaan ja jatkelin seuraavalle laelle, jossa sää taas heikkeni.

Kolmannen (ja viimeisen) päälle päästyäni aurinko paisteli (vaikka kuva ei sitä ehkä kerrokaan) ja olin hiestä märkä. Alaspäin vaappumminen oli paljon vaikeampaa kuin ylös kapuaminen. Eikä vähiten sen takia, että poluilla alkoi olla populaa kun kello lähestyi puolta päivää. Missasin junan niukasti ja jouduin odottelemaan seuraavaa lähes tunnin. Auringonpaisteessa eväät naamaariin. Vastapäisellä laiturilla istuskeli isä kahden lapsen kanssa. Junabongareita.

 Ladybower Reservoir Win Hillin huipulta. Neljän tunnin

reippailun jälkeen ei kyllä ollut voittajaolo. Nälkä vaan.

Ja hiki. 

Mäkeä alas. Taustalla Mam Tor, jonka laelle kavuttiin viime

kesänä K:n kanssa (#hyviämuistoja!) 

Hopen asemalta. Manchesterin suuntaan.

Hei, kypsyys!

Kasvoin sunnuntaina aikuiseksi. Se oli kamalaa.

Seisoin keskellä Portland Streetiä Manchesterissa tuhansien ihmisten ympäröimänä. Jalassa teippi ja juoksukenkä. Ja sitten mietin, että ei hertsika, ei tästä mitään tule. Ja kävelin pois. Lähtöviivalta. Viis minsaa ennen kisan alkua. Piti juosta ensimmäinen kisa vuoteen, mutta se nyt saa sitten vielä odottaa. Toissa viikolla satutin akillekseni ensimmäisellä oikeasti pidemmällä lenkillä (22km), ja sitä sitten makustelin reilun viikon - lähtöviivalle asti. Ja sitten tein elämäni kypsimmän päätöksen. Se oli hurjaa. Nyt on hankittu motivaatiokengät, aika fysiolle varattu ja kevyt kuntoutus aloitettu. Toivo maratonista elää ainakin viikon vielä.

Vietin yli kaksi tuntia Deansgaten Waterstonesissa, koska en halunnut olla katsomassa kisaa. Melkein ostin Tuntemattoman englanniksi, mutta en sitten kuitenkaan. Join saaveittain kahvia ja teetä ja luin Ukrainan matkalle valmistavan kirjani loppuun. Illemmalla suuntasin Etihadille katsomaan Englanti-Turkki ystävyysottelua. Potkupalloa. Ja niin kuin aina, yllätyin englantilaiskatsojien tökeryydestä. Jotta eipä ne turkkilaiset sen parempia olleet. Yllätyin siitäkin, että Englannin kansallislaulun päjähtäessä kaiuttimista käsissä hyppivät kylmät väreet.

Tarinoita väikkärilästä

Leikin tänään suurtakin pelastajaa kun puhuin 16 päiselle yleisölle kenttätutkimuksesta laitoksen vuosittaisessa konferenssissa, jota itse olin järjestämässä kaksi vuotta sitten. Järjestäjät - eli ykkösvuoden väikkäröijät - piipahtivat paniikin partaalla, kun puhujaperuutuksia sateli viime viikolla. Astuin siis kehiin suurella kolmannen vuoden opiskelijani kokemuksella: "hei mä voin jeesii, siis niinku jos sellai tarviitte jonkun, niinku". Ja sitten stressasin viikon, koska en ensin tiennyt mitä sanoa ja kun tiesin niin en saanut pursotettua ajatusta powerpoint liuskoille. Mutta hei, ei se mitään. CV:tä komistaa jälleen uusi rivi.

Puhujanlahjoista ei tarvitse kantaa huolta. Niitä en ole vieläkään kerryttänyt, mutta sentään jonkinlainen rentous on löytynyt. Muistiinpanot on tukipilareita vaan, ainakin tällasissa pienissä kemuissa. Voi olla, että Barcelonassa puntti tutajaa syyskussa sen verran pahasti, ett sitten tuijotetaan edessä olevia A4 antaumuksella ja papatetaan menemään katsetta nostamatta, mutta yleisön läsnäolosta kiusallisen tietoisena. Joukossa tulee istumaan yksi alan legenda, ja amerikkalainen antropologi, josta tännekin aikoinani muutaman rivin raapusti. Joskus kesällä 2014.

Mutta eihän tuo ainakaan tänään niin kamalaa ollut. Tuo puhuminen. Ainakaan kanssaopiskelijoille. Eivät ole sellaisessa asemassa, että voisivat iskeä pahoilla kysymyksillä, jotka kimpoilevat bumerangina otsastani takaisin kun en niitä ymmärrä. Näinkin on käynyt - isoilla areenoilla. Mutta täällä tänään kaikki olivat mukavia.

Että torstaita!
Melkein normipäivä väikkärilässä.

Ristiin rastiin

Tutkimusassarin työt jatkuu omalla painollaan. Hirveästi ei normaaliin ole eroa, mitä nyt ei tarvitse niin paljon miettiä, mitä tekee - paperivuori pöydän nurkalla kasvaa omalla painollaan ja supervisor S:n ponnekkaalla avustuksella. Ylläritehtäviäkin tulee. Eilen kävin hengailemassa S:n opettamalla kurssilla juttelemassa omista tutkimuskokemuksistani (ha!).
Siinä sivussa varattiin meidän Kiovan hotelli. Lähdetään elokuun puolessa välissä - minä ja S - meidän insinöörien ja tiedeihmisten kyljessä vajaaksi viikoksi Ukrainaan. Kaksi päivää Tsernobylissä, vähän museointia ja mahdollisia luentoja Kiovan yliopistossa. Samalla testataan visuaalisia tutkimusmetodeja - lähinnä videota - ja tehdään reissusta minitutkimusprojekti. Tai me ja me, saattaa olla, että vain hän, mutta mukana olen kuitenkin.

Elo-syyskuinen Barcelonan keikkakin varmistui. Alan suurin konferenssi luvassa. Siellä pitäisi puhua väikkäristä, johon en ole kohta viikkoihin koskenut ja jolle olen vain muutaman ajatuksen uhrannut. Ja sillonkin vain pakosta. Mutta Espanja! Ja loma! No, konferenssi eka, sitten loma! Muitakin reissuja tiedossa, joista ehkä eniten kutkuttaa toveri J:n kanssa suunniteltu Islannin reissu. Unelmista tota jne, jne. Pienempiä pyrähdyksiä Lontooseen sekä Yorkshiren kulmakunnille luvassa.
Kesästä näyttää tulevan huippu! Ensi vuoden kesällekin on jo suunnitelmia kun hankin liput yleisurheilun MM-kisoihin Lontooseen, koska miksipä sitä nyt vain yhden huippuvuoden viettäisi.

Viime lauantaina sain tulevista seikkailuista pikku teaserin, kun kävin Hebden Bridgessä maisemia katsomassa. Se on pieni liberaalikupla Yorkshiren sydämessä. Tuhoutui osittain pahoinkin joulun tulvissa, mutta elämä alkaa hissuksiin taas kukoistamaan. Viime viikonloppuna aukesi kaks raflaa, joista toinen oli vegaaninen. Meinasin pökertyä falafel ja kakku-onneen. Kylä on tunnetu parhaiten ehkäpä Brontën siskosten kotina (vaikka taisivat virallisesti asua Heptonstallissa) ja Sylvia Plathin viimeisenä leposijana (joka ainakin on haudattu Heptonstalliin).
Ja tottahan kävin hautaa katsomassa, oman sankarini Patti Smithin jalanjäljissä.

Ja, että kylläpä tuolla muutenkin silmä lepäsi. Joskus riittää, että menee kulman taakse nähdäkseen uusia maailmoja.

14.2km!

Ensimmäinen kaksinumeroinen lenkki sitten Tukholman maratonin! Euforista. Juoksin uuden reitin, joka vei mut noin 8 kilometrin verran maaseudulle ja vitsit, mikä vaikutus mielentilaan. Runner's high tuli keskellä 3 kilometrin ylämäkeä. Mahtavaa! Nyt pitää vaan jaksaa malttaa, ettei karkaa juoksukengät käsistä.

Sunnuntai jatkuu Lontoon maratonin katsomisella ja sivutoimisella työskentelyllä. Täytyy sanoa, että kotoa suht lämpimässä on kivempaa katsoa kun maratonreitin varrella värjöttely. Vaikka Paula Radcliffen näkeminen viime vuonna olikin ihan uskomatonta.

Kun hallitus kävi kylässä.

Siinä sivussa vanhenin! Ja elämä jatkuu täysillä. Synttäripäivänä porhalsin vuoden nopeimman vitosen, sain vegaanibrownien ja lasillisen punaviiniä. Sisustettiin mun nurkkia, tehtiin palapeli, käytiin maalaismarkkinoilla, ja Leedsissä. Äiti sai kuuden päivän korkeanpaikan leirin ja mäkitreenin, mutta myös aamiaisen vuoteeseen. Ruokapöydän puutteessa. Luksusta.

Yksi kova isku koettiin vielä maanantaina, mutta nyt mennään eteenpäin niin, että pörisee! Keskiviikkona kävin ensimmäisellä kiipeilytunnilla neljästä, maratontreenikin alkoi. Kesälomamatka varattu. Paikka Barcelonan mega-konferenssissa 99.6% varma. Torstaina pidin "parhaan tai ainakin rennoimman" esitelmäni tähän menessä - toveri C:n mukaan japanilais-sheffieldiläisen yleisön edessä. Supervisor S:kin vaikutti ihan tyytyväiseltä. Sekosin sanoissa, mutta pyh.

Postissa on matkassa pitkään haaveilemani, ebaysta huutamani Polaroid-kamera, johon kaveri lupasi hankkia filmin. Toukokuun jokainen viikonloppu on täynnä. Tarkoitukshakuisesti ja ei. Vauhti vähän hirvittää, mutta kukapa hupimenoille ei sanoisi. Hurraa! Sunnuntaina töihin. Siinä hupia. Ovat muuten peloitelleet, että viikonloppuna saattaisi tulla räntää.

Huominen, toivo, rakkaus

Tein pyhän päätöksen, etten vihaa, katkeroidu, soita suutani, en hauku. Jos olisi tyhmä, meidän historia olisi lyhyempi. Tai sitä ei olisi ollenkaan. Pyrin kypsyyteen ja arvokkuuteni säilyttämiseen. Ajattelen, että tässä oli mies, joka muuttui, pakeni, meni mistä aita oli matalin.

Päätöksiä koetellaan. Hän koettelee. Alotettiin byrokratian purku samantien: mitkä tavarat kenellekin, kenellä on oikeus Netflixiin, lomien peruutukset, hyvitykset lentolipuista jne, jne.
Kohteliasta. Sivistynyttä. Etäistä. Niin kun kuuluukin.
Niin kun halusin.

Sitten yhteys katkesi. Velvollisuudet roikkuvat. Asiat repsottavat auki.
Suututtaa.  Surettaa. Miksi pitkittää? Miksei voi hoitaa asiaa kerrallaan?
Kun kerran tahtoo erota, eikö voisi edes antaa siistiä kerrasta poikki-eroa? Tekeekö kiusaa?
Vai eikö se sittenkään halua päästää lopullisesti irti?
Voiko olla niin itsekäs? Voiko tosiaan?
Haluan vaan irti ja eteenpäin. Miksei se päästä?

Sinnittelen ja rimpuilen. Joka päivä on uusi päivä. Joka aamu uusi alku lähempänä uutta alkua. Ja muita kliseitä. Koko elämä on muuttunut surkeaksi kokoelmaksi metaforia. Kaikella on merkitys. Joku syvempi, mutta kuitenkin niin kiusallisen pinnallinen, merkitys.
Valoa pimeään huoneeseen.
Rikkoutunut vetoketju.
Sateen jälkeen aurinko.
Kaikelle jotain. Ja liikaa.
Ajatukset hurisee. Sydämeen koskee. Sielu kamppailee katkeruutta vastaan.
Uni ei tule. Pakenen kirjoihin tai lenkille.
Odotan, että pää hajoaa. Mutta sinnittelen ja rimpuilen.

Tukiverkko toimii ja siihen nojaan.
Jos tässä jotain hyvää, niin rakkaus.
Niin ironista kuin se onkin.

Uneton Sheffieldissä

Makasin taas hereillä. Tuijotin kattoon, mutten nähnyt sitä. Ainoastaan K:n. Järkytyin kaikista niistä yksityiskohdista, jotka pulpahtelivat esiin tuolta jostain ikävän potpuroimana.

Muistin jalkapöytien pehmeyden. Selän luomikartaston. Arven silmäkulmassa. Toisen, ihan pienen, jonka parta yleensä peitti. Kemikaalien sormiin jouduttamat kovettumat.

Muistin, miltä tuntui maata toisen vieressä. Turvassa toisen sylissä. Silitellä rintakarvoja ojennukseen. Miltä tuntui kun sänki raapi poskea. Kuinka maattiin sängyssä, tuijotettiin ikkunasta taivasta, eikä tarettu nousta ylös.

Muistin kaiken ja tyyny kostui. Muistin kaiken. Ja halusin kaiken takaisin.

En uudelleen vaan niin kun joskus oli.

Tiesin, että se oli tyhmää, turhaa ja kyyneleet virtasivat katkerammin.

Mutta nyt sentään vaan yöllä.

Mulla on ikävä sua vielä 2080-luvulla

Tämä käyrä kuvaa juoksunopeuden vaihteluita eilisaamun lenkiltä. Voisi ihan yhtä hyvin kuvata koko viikonloppua. Tunneskaaloja. Sitä, miltä tuntuu kun elämältä vedetään matto alta. Miltä tuntuu kun luulet, että on vielä toivoa. Ja kuinka vielä polvillaan oleva isketään kanveesiin. Tyrmäys. Tyhjyys. Loppu.

Meillä oli puhelin treffit. Puhelin soi klo 17:24. Klo 17:38 maailma hiljeni. Se mikä alkoi 5.2.2012 klo 00:18 opiskelija-asuntolassa, Buffyn ja marjateen äärellä päättyi. Se katkaistiin. Lopetettiin. Sitä katsottiin silmiin ja sanottiin, että se ei ole sen arvoista. Se ei ole tarpeeksi helppoa. Sen eteen täytyy tehdä liikaa töitä.

Minä en ole sen arvoinen.

Mut jätettiin.

Jätettiin.

Puhelimessa.

Hyperventiloin itseni kylppärin lattialle. Olin eläin. Maailma tyhjeni. Kaikesta muusta paitsi ulvonnasta. Mun eläimellisestä, paikantamattomasta lähteestä kummonneesta ulvonnasta. 

Huusin, koska sattui. Huusin, koska en ymmärtänyt. Huusin, koska en suostunut. Huusin, koska sydän revittiin rinnasta. Huusin, koska tulevaisuus revittiin riekaleiksi. Huusin, koska kokematonta sydäntäni ei ole ikinä särjetty näin pahasti.

Makasin kylvyssä. Ihoa poltti. Sattui. Vesi oli kuumaa. Katsoin itseäni ja punaisena helottavaa ihoa. Ällötti. Naivi, typerä. Häpesin. Olin anellut, ettei jättäisi. Uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Anellut, että yritettäisiin. Puhuttaisiin ja puitaisiin, mitä koki että oli menny pieleen. Häpesin. Koska luulin, että olisin ollut vahvempi.

Niin luuli sekin. Meni shokkiin kun näki ja kuuli Skypessä reaktioni. Sanoi, että puhutaan huomenna. Toivo. Onko julmempaa. Toivo, jonka koitin litistää maanrakoon. Toivo, jonka käskin menemään pois utopiana. Toivo heräsi. Etsin ratkaisuja. Löysin niitä. Taistelisin tästä suhteesta. Taistelisin viimeisen neljän vuoden edestä. Taistelisin itseni tähden.

Toivo heräsi. Toivo kuoli. Suru muuttui suuttumukseksi. Lauoin lapsellisuuksia, joita en tarkoittanut ja joiden tiesin kuitenkin olevan liian tylppiä satutaakseen toista. Olin täynnä pyhää vihaa. Poistin valokuvia. Poistin historian jäljet sosiaalisesta mediasta. Loputon dialogi alkoi päässäni. Yritin hiljentää sen, mutta se oli liian vahva. Syytin, anelin, suutuin, pyysin anteeksi, kiroilin, kirosin, syljin, kyselin ja kyseenalaistin. Uudelleen ja uudelleen. Tajusin, että millään kielellä ei ole sanaa, joka kuvastaa, mitä tunsin, mitä tunnen nyt. Yhtäkkiä ymmärsin pop-musiikkia. Enkä voinut uskoa, että oma elämäni muuttui Adelen biisiksi. Kuvotti.

Olen maannut kaksi yötä hereillä. Olen pohjalla. En hallitse tunteitani. En jaksa. En jaksa mitään. Vei tunnin, että pääsin sängystä ylös. Olen pohjalla.

Tämä käyrä. Se on paljon lyhyempi. Mutta yhtä tärkeä. Se kuvastaa perhettä, ystäviä Suomessa ja täällä. Se kuvastaa ohjaajani tarjoamaa lohtupullaa ja sympatiaa. Se kuvastaa turvaverkkoa. Läheisyyttä. Välittämistä. Se kertoo, että elämä ei lopu. Tiedän sen ilmankin.
Omani ei ole ensimmäinen särkynyt sydän. Se kuvastaa sitä suuntaa, jonka haluan ottaa. Se kuvastaa, että lopulta pohjalta noustaan. En enää hyperventiloi kylpyhuoneen lattialla.

Olen hauras.
Olen rikki.
Olen surullinen.
En pysty kontrolloimaan itkuani.
Saan joskus voimani takaisin.
Lattialle en jää.

Ja sitten ei ehkä enää ole tilaa ikävälle.

Sheffieldhän se ja vanhoja rutiineja

Näkymä norsuunluutornistani pitkänperjantain aamuna.

Vaiheikas viikko. Ja samalla jotenkin mitäänsanomaton. Oman reviirin merkkaaminen etenee hissuksiin, vaatekaapin ja työpöydän (sekä kotona että toimistolla) puute rajoittaa asettumisen joutuisuutta naftisti.  (Kuten myös etäisyys budjettiamyötäileviin ruokakauppoihin.) Matkalaukun tyhjensin ensimmäisenä iltana. Alkaa olla jo puolilleen likapyykkiä. Pakkasen hyllyn puolikas on pullollaan mustikoita ja vegelenkkejä. Kuivakaapista pursuaa purkkipavut ja Juhla Mokka.

Kaupunki on uusi ja vanha saman aikaisesti. Sama Sheffield, uudet kiintopisteet. Kampuskin on muuttunut vähän. Helposti sitä kuitenkin valahtaa vanhoin tapoihinsa. Toimistolla ekana (ei sentään vikana). Päivän rytmi on muutenkin kellahtanut ennalleen ruokailujen, ja Netflixien suhteen. Kylmä tulee säntillisesti samaan aikaan (jos ei ole koko päivän ollut). Kuumavesipullo käy kuumana kahdesti päivässä ja teen kulutus on lisääntynyt eksponentiaalisesti. Ikävästi myös koleus on hiipinyt ripakinttuihin ja nenänpäätä koristaa koko ajan tippa.

Warwickissa.

Junaillakin ehdin jo vaikka ajattelin, että vähänpä sitä enää on syytä.  Eilen matkustin Warwickiin jälleennäkemisen merkeissä. Treffattiin Aberdeenin aikaisen sielunsiskon kanssa lähes neljän vuoden tauon jälkeen. Muisteltiin menneitä, vaikkakin enemmän rupistiin ja sympatisoitiin toistemme väikkärituskaa.
Kotimatkalla lähi-idällinen taksikuski lauloi omalla kielellään ja kehuskeli omaa lauluaan "beautiful!" kuulostaen yllättäen paljon vanhalta skotlantilaisrouvalta (lue: K:n mummilta). Aamulla kun läpsytin lähes hallitsemattomasti Sheffieldin mäkiä alaspäin muuan herrashenkilö kehui skotlantilaista aksenttiani oikein kivaksi kun pysähdyin piffaamaan sille muutaman roposen. Nauratti.

Kaltevuutta juoksijan painajaisista ja painajaisiin.

Suurimmat paluunjälkeiset, arkipäiväiset huiput ja pohjakosketukset on olleet juoksuun liittyviä. Mahtavaa on kun pystyy juosta (hilpaisin lauantaina alle vitosen kilsan), mutta mahtavia on myös mäet. Kahdesti mut nyt on selätetty. Viime viikon toisella lenkillä korkeusvaihtelut oli 121 metriä. Kyllä on ripakintut ja surkastuneet gluteus maximukset siis pakaralihakset siis peppu kovilla.

Blogi elpyy - on taas nimensä veroinen

Se kysyi, että millon sä palaat. Et sä enää palaa, tuut käymään.

Jotenkin tuntui helpottavalta kun äiti näin jutusteli kyyneleiden tuhrimalla ajomatkalla tukikohdasta lentokentälle. Helpotti, koska tuntui, että saatoin luopua jonkunlaisesta naamarista, esityksestä. Että tulisin takaisin. Toisaalta tunsin nuppineulan piston sydämessäni. Onko napanuora nyt sitten vihdoinkin poikki? Onko toivosta luovuttu vai tilanne hyväksytty? Ja mitä mä itse oikeastaan toivon?

Oli miten oli. Manchesterin lentokentältä ulos kävellessä tunsin tulleeni kotiin enemmän kuin lähteeni kotoa Helsingin päässä. Kummallista, tuumin. Sitten tajusin ostaneeni meno-paluu lipun lentokentältä Sheffieldiin ja takaisin. Kirosin typerää lippuautomaattia tässä typerässä massa. Suomessa sentään kaikki toimii perkele! Teinköhän ostoksen sittenkin alitajuisesti tarkoituksella...

Uusi kämppä vaikuttaa lupaavalta näin vuorokauden kokemukseen nojaten. Olin unohtanut kuinka jyrkkiä portaat Briteissä ovat. Odotan kauhulla ensi yötä - saa taas ravata pissalla kun olen iltapäivän pitänyt itseäni lämpimänä teellä. Kolme kuppia ja yksi kahvia. Kuumavesipullon tulppa hukkui matkalla - varmaan sen Sipilän veneen mukana - pieni henkilökohtainen tragedia. Poltin haarani kun läikytin puolitäydestä pullosta vedet syliini.

Päätin ehkä satsata sähköpeittoon. 

Heräsin tänään 4:15 ensimmäisen kerran. Miten tulen ikinä selviämään oikeista jet lageista? Yritin nukkua, väkisin. 5:45 lähdin lenkille. Makeat oli maisemat. Kunnes lähdin juoksemaan. Löysin mäen joka selätti juoksijan 6-1. En muista millon ennen olisin joutunut kävelemään lenkillä sen takia, että se on nopeampaa kuin "juokseminen". Pystysuoraa seinää siinä matelin ja kuulostin pitkän linjan röökaajalta. Huonointa mäessä oli on se, että asun sen laella. Hyvää tässä on se, että nyt on ainakin joku selkeä mittatikku kunnon edistymisestä. Vähän mietityttää kyllä vetää maraton-treeniä tällasessa ympäristössä.

Tokkopa en oppinut juoksureissusta mitään ja hiki-raivosin samaa kukkulaa toisesta suunnasta kuutisen tuntia myöhemmin ylös repun ja kahden kauppakassin kanssa. Puolituntia pelkkää ylämäkeä. Julmaa vitsiä. Mutta ei se mitään. Kotoa - ullakkohuoneeni norsunluutornista - oli taas ihan hyvät näkymät ja lähikaupassa vegaanipestoa, vaikka mitään muuta vegaanista ei sitten ollutkaan. No jotain herkkuja. Odottavat palkintona kun juoksija selättää mäen. Niin ja oli tossa kulmalla joku hippistore. Ehkä menen sinne kun olen rahoissani. Joskus kahden kuukauden päästä.

Huomenna takaisin kampukselle.

Ja vanhassa kotilossa käymään. Sinne on tullut koirakaveri. Sitä pitää käydä helssaamassa. Ja vähän ehkä omistajia kanssa. Niin ja jotain kamojakin jätin sinne seitsemäksi kuuksi märehtimään. Kun vaan muistais mitä...ja kunhan sitä vaan ei olis paljoa.

Kaukosuhde

On tätä.

T. Reilukerho

Ruuhkakuu

Kotisohva on torunut kun blogi ei päivity. Ruuhkakaamoksessa ei tiedä, mitä sitä oikein päivittäisi. Koko ajan käy tossut kuumana, huivi putkella. Ja jos ei niin sitten sitä flegmaattisesti kummastelee herätyskellon aikaan, että joko sitä taas täytyy herätä ja ehtiä, vastahan mä eilen nousin. Ja pirun kun on pimeetä![1]

Toki tässä toisen alaviitteen veroisesti todettakoon, että kaamosruhka on erisuuri kaamosmasennuksen kanssa. Vaikka lepokin ehtisi. Ajattelin viime kuun alussa tönöttäväni Helsingissä luomassa kaukosuhde 3.0:lle tervettä pohjaa. Ja luotiinhan sitä, pohjaa. Aamuiset kello kuuden Skypet on tulleet tutuiksi. Huhtikuun treffien suunitelmat ovat notkahtaneet eteenpäin. Kaukokatsotaan Netflixiä kuta kuinkin a là When Harry Met Sally. Vai oliko se Uneton Seattlessa. Meg Ryan joka tapauksessa.

Kuun puolessa välissä singahdin Tampereelle päiväksi. Veganoin ehkä tähän mennessä vuoden parhaat sapuskat. Se tosin oli sivuseikka kun kävin Poliisin kanssa muistelemassa menneitä, pureskelemassa tätä hetkeä ja luotaamassa tulevaa. Oli nastaa. Ja junatkin olivat ajallaan.

Sheffieldissäkin kävin pönöttämässä. Siitä siis lentomatka. Supervisor S:n seminaarisarja sai rahoituksen viime syksynä ja potkaistiin nyt käyntiin. Kaksi päivää ydinvoimaa, menneisyyttä, tulevaisuutta, jätteitä ja yks maahtohiihdosta haaveileva skotti. Vietin budjettiyön Manchesterin lentokentällä, jossa muuan eläkeläisherra kuorsasi niin makeasti, että luovuin torkkumisesta kello kolme aamulla. Aamupalaksi nautittu chilinen keitto herätti kyllä. Aivot ja muutkin.

Huonohkona puolena tuossa Manchesterin yöpymispäätöksessä oli se, että seuraavan päivän DocPoint-vuorossa oli silmät soikeina. Olin festareilla neljän vuoron verran apukätenä. Jakelin vieraille ja lehdistön edustajille leffalippuja, tapasin dokumentaristeja (tietämättäni) ja erittäin yrmeän puolalaispariskunnan. Hiljaisina hetkinä koin itseni kiusallisen puheliaaksi. Työkaiffareina kaksi niukin naukin kaksikymppistä poikalasta.

Lopulta luovutin ja keskityin kirjoihini. Asetin itselleni Goodreadsissa – ehkä turhin ja hikarein some – lukuhaasteen vuodelle 2016. 20 kirjaa. Valmiinanne, paikoillainen, NYT! Taisin korotella tällä haasteella korkeintaan koivupuun keskioksia. Seitsemäs kirja kelattu jo lähes tulkoon takakanteen asti ennen helmikuun ensimmäistä lauantaita. Kiitos kuulunee ainakin 27 prosenttisesti lentokenttäyölle ja osa-aikaismykille pojille.

Ehkä suurin ja odottamattomin – ja ehdottomasti sosiaalisesti painostetuin – tammikuun juttu oli avantouintipulahdus tai ehkäpä kuitenkin vaan ujo kastautuminen. Hullun hommaa! Suoraselkäisyyden nimissä on kyllä joskus vielä uudelleen koitettava. Vasen käsi kun ei ehkä ihan kokonaan kastunut kun en rohjennut tikkaista päästää irti.

---

[1] Viime viikkoisella Helsinki-München lennolla eräs kanssamatkustaja katseli ikkunasta klo 7:30 nousevaa aurinkoa ja totesi ”Saksassa kaikki on paremmin!” Melkeinpä samaistuin aatokseen.