Ai-kuisuus

Jonkinlainen aikuisuuden virstanpylväs tuli saavutettua tänään:

"Näin aluksi. Anna kun teen yhden asian selväksi; minä olen luennoitsija, sinä olet opiskelija. Sinä et ole asemassa, jossa voit määrätä, mitä tässä tapahtuu."

Moro.

Pääsumu

Jos kymmenen päivää sitten olin positiivisissa fiiliksissä, tää viikko on ollut ihan toista. Lieneekö lukukauden puoliväli, mikä latistaa osakseen - toimistossa ainakin on kaiken kaikkiaan aika mollivoittoinen tunnelma - vaiko se, että ollaan käyty erä isoja keskusteluja elämästä ja tulevaisuudesta A:n kanssa, jotka vetää emotionaalisen tankin ihan tyhjäksi ja jättää vaan kuihtuneen kuoren jälkeensä.

A tuntuu palautuneen (hetkellisesti, koska sitä se on väitöstä tehdessä) omasta ahdistuksestaan ja puhui viikonloppuna silmät innosta kiiluen, mitä väikkärin jälkeen. Helpotti mieltä ja lievensi huolta. Minun siis. Nyt kun vielä pääsis fyysisistä stressioireista eroon, niin mikäs tässä. Päivät pitenee ja aamut valkenee. Hymyilyttää enemmän kun vaikka viisi viikkoa sitten.

Mutta kyllä en suosittele kenellekään, että parina kirjoittelee väitöstä perättäisinä vuosina. Ei ole helppoa aikuisena elo muutenkaan, saati sitten kun lisätään myllyyn epärealistiset ja semi-sadistiset akateemiset standardit ja oletukset. Kyllä odottelen A:n valmistumista. Siitä kun menee sitten ainakin vuoden verran, että henkisesti palautuu siksi ihmiseksi, joka oikeasti on.

Mutta ensi vuoden vaihteen Kuuban reissun suunnitelmat alkaa selkiytyä, päivät on lyöty lukkoon ja asumukset. Säästettyäkin ollaan saatu kahdessa kuussa melkein £200 enemmän kun pistettiin tavoitteeksi. Kyllä tästä vielä hyvä tulee.

No en kyllä tiedä ketään parempaa kun sä

Viimeisen viikon aikana on tuntunut, että alan saamaan elämästä kiinni. Jotenkin. Sillä lailla, etten ees tajunnut olevani jossain harmaassa kuplassa ennen kun se alkoi tosta ympäriltä suleskella.

Työtaakka on viime lukukaudesta puolittunut ja kokeetkin on historiaa. Ensimmäistä kertaa kesäkuun epäonnistuneen yrityksen jälkeen oon ehtinyt kirjottamaan (enkä kestä kuinka nautin siitä verrattuna luentopreppiin!) ja väkertämään sitä iänikuista postdoc-hakemustakin, joka todennäköisesti lähtee ens viikolla sisäiseen vertaisarviointiin - tai mikä peer review nyt onkaan suomeksi ja kuun lopulla sitten - jos iloisesti käy - rahoittajan suuntaan.

Lisäksi oon pistäny työhakemuksen pariin eri paikkaan, jotka oikeasti kiinnostaa ja kutkuttaa. Juteltiin niistä S:n kanssa ja se oli sitä mieltä, että kumpaankaan  ei todennäköisesti löydy pätevämpää ja parempaa kun mä - että muista sitten olla kova palkkaneuvotteluissa!

En uskalla ajatella niin pitkälle - ja siks en myöskään aio kertoa asiasta nyt tämän enempää - mutta kyllä tuntui hyvältä, kun ihminen, jonka sana joskus tuntuu lailta sanoo noin.

Että elämä!
Ja vaikka joka toinen päivä onkin myrsky, niin sitten on myös tällästä.

Vaakakupissa

Oon tässä koittanut summailla tota kulunutta vuotta ja miettiä, mitä siitä sanois. Olihan se iso, tuo 2018. Ja ihan kamala. Olin kipeämpi kuin koskaan. Olin yksinäisempi kuin koskaan – olematta yksin. Olin onnettomampi kuin koskaan. Olin ahdistuneempi kuin koskaan. Olin rikki. Olin puhki. Olin loppuun palanut. Kärsin unettomuudesta. Menetin ruokahalun. Pelkäsin ihmisten kanssa olemista. Pelkäsin yksinoloa. Kuukautiset loppui, finnit palasi.

Kaikki yhden tutkinnon tähden.

… no joo, ja vähän ikäkriisin.

Oli kova paikka. Se 10 päivää huhtikuun puolesta välistä loppua kohden. Biologinen ja akateeminen rajapyykki tuli vastaan liian lähekkäin. Ei kestänyt psyyke. Ei kestänyt kroppa. Kaikki jäi kerralla. Kakskymppiset, turva, työkaverit, neljän vuoden urakka. Jäljelle jäi… mitä? No en keksinyt. Itkin, luin ja otin aurinkoa. Kaikki muu sattui päähän ja sydämeen. Sukelsin teksteihin, kevyisin ja totisiin, jätin itseni rannalle. Ei tarvinnut miettiä, paitsi sitten kun tarvitsi. Sitten itkin, kun en muutakaan
osannut.

Siinä meni kuukausi. Itkut tyrehtyi, päänsärky jatkui. Siitä eroon pääsy kesti pari kuukautta. 

Kaikki yhden tittelin tähden.

Kannattiko?

… no en vielä tiedä.

Akateeminen maailma on ankara, raaka, kylmä. Paljon se vaatii, vähän se antaa. Kilpailu on kovaa, kilpailijat kovempia ja mietin vielä(kin), että onkohan musta tähän. Haluaisin osata kertoa siitä ristiriidasta, mitä väitöksen tekeminen on. Siitä sisäisestä tuskasta, ja palosta, ja niistä harvoista onnistumisen hetkistä joiden painolla sitä jotenkin jaksaa aina puoli vuotta eteenpäin. Mutta en osaa, en vielä. 

Toistaiseksi en osaa antaa äänen kuin sille takaraivon koputukselle, joka kyselee, että kuka sä luulet olevas ja ketä sä luulet huijaavas tällä sun esityksellä. Sä et ole mitään muuta kuin yks virhe yliopiston systeemissä ja pian sut pyyhitään pois. Huijari.

Eikä tää ees tunnu miltään.

Tohtori. Ha. Neljä vuotta työtä, ja olen hierarkian alimmalla askelmalla. Olen vähintään yhtä koulutettu kuin kuka tahansa tuntemani ihminen, mutta se ei tunnu miltään. Kaikki on vähintään tässä. Täällä. Tohtori on standardi. Työhakemus, ei muuta.

Mut sit toisaalta… onhan se jotain. Sit kumminkin.

Jos ei muuta niin postit tulee tohtorille. Ja toimiston nimilapussa lukee tohtori. Ihan niin kuin kaikilla muillakin.

Ja sain pariksi tunniksi pukeutua ihan pöllöihin kuteisiin. 

Kävellä kaapu hulmuten kuin Kalkaros konsanaan.

Onhan sekin jotain.

Inhottavia aikoja, väitöstutkija

Lukukauden viimeinen viikko. Opiskelijoita ei enää kiinnosta, ja itseänikin kiinnostaa lähinnä joulutortut. Yksi kamuleista väitteli tällä viikolla ja toinen tulee yli-ylihuomisiin valmistujaisiin pokkaamaan tittelinsä. Ja niin joukko aikuistuu.

Kotopuolessa ollaan aikataulussa väitösangstin kanssa. Stressi, riittämättömyydentunne, epäonnistumisen pelko, projektiviha, iso ahdistus ja luovuttaminen. Muun muassa niiden kanssa taisteltiin viikonloppu. Yritän kaivella viimeisen vuoden muistoja, ja löytää sieltä antibioottia A:n ahdistukseen. Muuten edessä on pitkä vuosi.

Yritän olla luja, mutta hellä. Ja vaikeeta on. Kun just oon saanut itseni kevään romahduksen jäljiltä kasaan ja nyt pitää toista kuunnella, kannustaa ja kaitsea. Ja koittaa muistaa, että itsekään en usko tai luota kehuihin, tsemppaamiseen. Niin, että vaikeeta on kun toinen keskittyy siihen, että kaikki on paskaa (ei ole) ja itse on surkea (ei ole), ja väittää, että tämä ei ole ohimenevää (on).

Ja kaikki tämä ihan puun takaa.
Ei tainnut A:kaan osata odottaa.
Sunnuntaina nahisteltiin ja itkettiin. Eilen istuttiin kaksi tuntia puhelin terapiaa. Sanelin, mitä sanoo ohjaajalleen. Kirjoitti ja lähetti.

Kyllä tää tästä.
Kunhan perjantaiset tohtorinnan kruunajaiset ei väännä veistä haavassa, vaan antaa uskoa tulevaan.
Jos minäkin, niin kyllä sinäkin... ja helposti.

Laillinen

Sain tänään päätöksen, että saan jäädä Saarelle ikuisesti jos tahdon. En ehkä tahdo. Mutta sentään voi hengittää ja yksi elämän epävarmuuksista on toistaiseksi tappuuteltu puhki, poikki, pinoon. Aion viettää tän päivän heitellen "legal alien" vitsejä ja huomenna palaan murjottamaan tilanteesta.

S totesi, että onnea kai sitten, mutta enpä ymmärrä miksi kukaan tänne tahtoisi jäädä.

Jos  jään, olen kuitenkin toiseen asteen kansalainen, on oltava valmis todistamaan lupa olla ja elää, hainpa sitten töitä tai asuntoa. En edes tiedä enää vaikuttaako terveydenhuoltoon. Enkä tiedä, mitä tapahtuu kun passi uusiutuu. Pitääkö hyppiä uusia aitoja. Olemislupa kun on sidottu passiin.

Mutta tänään olen laillinen muukalainen!

Brexit

Se olis sitten maassalupaoikeushakemus jätetty maahanmuuttoviranomaisille.

Arvostin haun ajoituksen ironiaa. Puhelin täällä viikolla seminaarissa kandien kanssa identiteetistä, kuinka se on sidottu aikaan, paikkaan ja oloon, että joko kuuluu tai sitten ei johonkin paikkaan. Katselin sitä hakemustani siinä seminaarien välissä ja mietin, että niin tämä lienee nyt sitten virallinen merkki, että ei en kuulu.

Mutta jos päätös on ok, niin saanpa sitten jäädä vaikka iäksi. Jos haluan.
Iski kyllä jonnekin sielun keskiöön tää hakemusrumba. Vaikka ei sitä kai rumbaksi voi sanoa, ottaen huomioon, että yliopistot, Exeter ja Sheffield, autto nopeesti tarvittavien paperien haalimisessa, ja täällä sai apua hakemuksen täytössä ja appin käytössä. Ja vaikka hakemussysteemissä oli joku feelu, niin silti sain kaiken hoidettua kolmessa päivässä.

Siltikin niin. Ensimmäistä kertaa sitten varsinaisen äänestyksen Brexit tuli iholle. Sen on henkilökohtasta nyt - taas. Espanjan tunnilla meidän opettaja, joka muuten on ihan mahtava, vitsaili Brexitistä puolet tunnista, ja lopulta napsahdin koko luokan edessä ja käskin (no pyysin) sitä lopettamaan, kun sattuu tollaset jutut. Siinähän sitten istuin, että mistäs tää nyt tuli.

Ensi viikon luennolla puhutaan etnisistä ryhmistä, epätasa-arvosta, syrjinnästä ja rasismista.
Taidanpa mainita jotain "oikean" ja "vääränlaisista" maahanmuuttajista.

Itse kun kuulun kuitenkin tohon etuoikeutettuun ensimmäiseen ryhmään.
Vaikka nyt korpeekin.

Tältä näyttää ulkona, ja vähän sisälläkin.

Työmaata

Alkuviikosta sähköposti huusi essee-paniikissa. Torstaina oli deadline ja elämä hiljeni. Maanantaina istuin toista tuntia viimeisen vuoden opiskelijoiden kanssa puhumassa päättötöistä. Saa nähdä, mitä tulee. Koitin muistella omaa kandin työtäni, mutta se oli ihan eri eläin kuin tämä sosiologinen meno. Enkä juuri muutenkaan mitään muista. 

Ensimmäisen vuoden opiskelija, joka haaveilee luennoitsijan pestistä tuli kyselemään ura-apua ja vinkkejä. Tuijotin sitä siinä, että ho(!) multa kysyt neuvoa? Multa? Miks ihmeessä? Mutta samalla olin kyllä aika otettu, että multa kyselee eikä vaikka niiltä kolmelta muulta luennoitsijalta, joiden kursseilla myös istuu.

Viikonloppu menee esseitä lukiessa ja lumesta haaveillessa. Melkein neljännes esseistä tarkastettu kahdessa päivässä, mutta jostain pitäis löytää aika ja motivaatio ensi viikon luennon suunnittelemiseen, ja tiistaina hukkuu muutama tunti Brexit-asioita hoidellessa. Pitää alkaa tätä asumislupaa ruveta järjestämään, ja ottaa etu siitä, että pääsee etukäteen anelemaan lupaa jäädä maahan, johon ei tiedä enää haluavansa jäädä.

Että jo on. Lautasella kamaa

Palkintolettuja ensimmäisen kahdenkymmenen esseen tarkastamisesta.

.

Jo iski luennoitsijain arki

Lukukautta on neljä viikkoa jäljellä. En malta odottaa, että se on ohi. Narskuttelin tällä viikolla etuhampaasta palan irti, luennot tuntuu maratoneilta, seminaarit ajan hukalta ja yöunet liian lyhyiltä.

Ensimmäisen vuoden opiskelijoiden esseiden deadline on ensi viikolla. Ja sitten on  kammottavia aikoja edessä. 152 esseetä. 5 luentoa. 15 seminaaria. 21 päivää. Multi-tasking pitää saattaa uudelle tasolle. Mutta ehkä tästä jonkun tosi-tv:n tahi Shakespeare-näytelmän sais aikaan.

Sähköposti täyttyy mitä kummallisimmista kysymyksistä ja huolista. Niin, ja pyynnöistä. Voitko lähettää tekstejä, joita voisin lukea tätä esseetä varten? Niin tai voitko lähettää luentodiat kahden viikon päästä olevalle luennolle, kun tahtoisin kirjottaa mun esseen sen viikon aiheesta. Niin tai sitten voisitko vaikka kertoa, mitä mun pitää tähän esseeseen oikeestaan kirjottaa? Haittaako jos kirjotan enemmän psykologiasta kun sosiologiasta?

Siinähän sitten tuijottelen viestejä. Ensinnä huvittaa naiviius. Ihan kun mulla olisi mitään valmiina kaks viikkoa etujassa. HA. Hyvä jos 12 tuntia etuajassa. Toiseksi ärsyttää röyhkeys. Ihan kun mä niitä dioja etukäteen muutenkaan jakaisin. Itse olet aiheesi valinnut, tee työs sen mukaan. Kolmanneksi ihmetyttää laiskuus. Kun luulin, että ovat täällä oppimassa oppimaan ja tekemään asioita itse. Itsellensä. Sillai itsenäisesti. Tällasia nää on, viime vuosituhannen rippeet ja tämän vuosituhannen ensimmäinen sato. Kyllä on instagram ja snapchat hallussa, mutta kirjaston nettikatalogi on suuri tuntemattomuus.

Maanantaina proggiksessa on kolmen tunnin lopputyö-miittinki kolmannen vuoden opiskelijoiden kanssa. Mulla on kontollani kahdeksan nuoren päättötöiden ohjaaminen, ja huijarisyndrooma sen kun pahenee. Vastahan mä pari kuukautta sitten istuin ohjattavan, ja nyt pitäisi sitten...ohjata ja neuvoa. Muita. Voihan, peijjooni. Eipä sillä. Ensimmäisen palauterundin aikana totesin, että ainakin palautteen antamiseen oon viimeisen viiden vuoden aikana saanut hyvän mallin.

Ihmeellisiä otuksia kyllä nämäkin. Niiden piti lähettää tiistaihin mennessä projektisuunitelmansa kommentteja varten. Kahdeksasta suunnitelmasta sähköpostiin kilahti viisi. Kyllä kummastuttaa, kun ei kiinnosta. Miljoonia maksetaan opinnoista, mutta sitten apua ei oteta vastaan silloin kun sitä tarjotaan, ja sitten kinutaan sieltä, mistä sitä ei ainakaan tule.

Kotitöistä

Hiljaiselellen humahti tämä viikonloppu. Ekaa kertaa, sitten en tiedä kuinka pitkään, oon viettänyt vähemmän aikaa juosten pitkin maita mantuja/töitä tehden ja enemmän aikaa yökkäreissä (toki olen torstain luentoa valmistellut...). Fiilistelen yhä syksyn ensimmäistä myrskyä, joka iski aallot raiteille ja junaliikenteen vaihteeksi kaaokseen.

Siivosin eilen koko kämpän. Pikkulavuaarista löytyi homeen seitsemän sävyä, ja takasta hylätty hämäkinverkkometropoli, mutta makkari kasvoi neliöllä kun siirtelin huonekaluja ja kasasin vihdoin Ikeasta tammikuussa ostamani jakkaran kakkosyöpöydäksi.

Illalla onnittelin itseäni. Olinpa hyvä vaimo tänään!

Ja sitten järkytyin.
Ja suutahdin.
Ihan noin itselleni.

Mitä sukupuolisidonnaista kieltä ja ajattelua!
Viimeiset kaksi viikkoa oon seminaareissa koittanut saada opiskelijoita ajattelemaan sukupuolijaon yli ja ohi - ja osoittamaan, miten sukupuolisidonnainen ajattelu, että on naisten duunit ja miesten duunit, naisten tämän ja miesten tuo, tyttöjen värit ja poikien värit, vaikuttaa ihan kaikkeen meidän elämässä. Sillä lailla negatiivisesti. Ja nyt sitten kompuroin skupuolinormatiivisiin ajattelumalleihin omissa aatoksissani.

Ei kotityöt ole naisten töitä vaan niiden töitä, joilla on koti.
Kyllä ei ole naisella helppoa, jos itse kaivaa itsensä stereotyypiakuoppaan. Kyllä ei ole helppo seistä yli sadan ihmisen edessä viikottain ja tietää, että tilastollisesti ovat sitä mieltä, että jos olisin mies olisin pätevämpi. Kyllä pysähdyin eilen miettimään, miksi ostin hameita viime viikolla. Ehkä siksi, että oikeasti halusin. Ehkä siksi, että yritän vieläkin ahtautua siihen kapeaan patriarkaaliseen naisen malliin, johon en ikinä mahtunu. Ja kun en mahtunut kokivat sukulaiset eri etäisyyksiltä ja sukupolvista oikeudekseen kysyä, että mikä mussa on vikana; olenko vain outo vai lesbo.

No kun en kumpikaan. Olen mä.
En mä istu tähän ahtaaseen sukupuoli-binääriin. Enkä aiokaan. Saati tahdo. Seurustelen miehen kanssa, mutta olen ollut ihastunut kaiken näköisiin, kokoisiin ja värisiin ihmisiin. Mielummin juoksen ja kiipeilen kun tanssin. Mielummin käytän housuja kun hameita. Mielummin pidän hiukseni lyhyenä kun annan kasvaa. Mielummin katson Tähtien sotaa kuin Sinkkuelämää. Mikään tästä listasta ei tee mua vähemmän naiseksi. Koen olevani nainen, vaan en se patriarkaatin määrittämä nainen, ja suren ja murisen, että mielenkiinnonkohteet, ammatit ja käyttäytymismallit jaetaan sukupuolen mukaan.
Kyllä ei ole oikein.

Edelleen järkyttää, kun veli, pieni ihminen, yli 10 vuotta sitten pelkäsi, että sitä ruvetaan kiusaamaan homoksi/siitä tulee homo jos aloittaa tanssiharratuksen. Miksi me eletään maailmassa, jossa erilaisuus on häpeä ja jotain, mitä pelätä?
Voimavara sen pitäisi olla.

Heräämisistä

Vaikeita rupeavat olemaan. Aamut on jo pimeitä. Juoksemaankaan ei uskalla aamuisin siinä pelossa, että putoaa polulta mereen - vaan vielä olis maratoniin jaksettava treenata. 19 päivää ja sitten mennään. Toissa viikolla juoksin 30 kilometriä töistä kotiin, eilen piti juosta 24 kilometriä, vaan jätin leikin kesken kahdeksassatoista kun ei ollut kivaa ja jäin sortseissa hytisemään ja junaa odottamaan (kuvan maisemiin).

Alkaa olla vähän huono tää motivaatio näihin omiin juttuihin. Tai ehkei niinkään motivaatio vaan jaksaminen. Luennot valmistuu hitaasti ja koko ajan tossa olalla koputtelee tarve saada rahotushakemusta vietyä eteenpäin. Tänään istuin puolitoista tuntia seminaarissa, jonka piti auttaa hakemuksen väkertämisessä. Vaan eipä päässeet itsestäänselvyyksiä pidemmälle.

Tänään alkaa espanjanopinnotkin, vaikka en muuta haluais kun mennä peiton alle ja piiloon maailmalta. Edes hetkeks. Huomenna on kolmas luento, ja pari viikkoa opiskelijoiden lukulomaan, mikä tarkoittaa seitsemää tyhjää tuntia kalenterissa. Joskos niistä jonkun sais käytettyä hakemukseen tai artikkelien luonnosteluun. Saapi nähdä.

Eilisessä seminaarissa puhuttiin tasa-arvosta ja naisten asemasta mm. yliopistossa. Yksi opiskelija sitten totesi, että haluaa luennoitsijaksi sekä neljän lapsen äidiksi, mutta että taitaa olla liian vanha tän tavotteen saavuttamiseen kun on jo 23. Mietin vaan, että ainakaan yhteiskunnan rakenteet ei tue, eikä kyllä yliopistojen työsopimuksetkaan. Ainakaan täällä. Tokkopa en ääneen sanonut. Antaa toisten haaveilla, ja mistäs sitä tietää.

Itse vaan en tiedä, miten pitää tasapainossa työ, harrastukset ja parisuhde.
Ainakaan niin, etteikö koko ajan potisi jonkun tähden huonoa omaa tuntoa.

Luennoitsijana

"Joko oot ostanut luennointivaatteita vai vieläkö näytät opiskelijalta?", S kysyi viime viikolla.
Kattelin siinä sitten mun ylipitkiä leviksiä ja flanellipaitaa, että mikäs näissä on vikana? Hö.

Luennot alko siis viime viikolla, seminaarit täällä viikolla ja tästä jouluun mennäänkin sitten tukkaputkella. 150 niitä istui siellä orrella viime torstaina kello 8:30 kurssin ensimmäisellä luennolla. Huomenna varmaan jo paljon vähemmän. Näin se tuppaa £9000 lukukausimaksut kulua nukkumiseen.

Vakavia ovat nuoret, ei paljon hymyilytä ja kaikki on tylsää. Vuosimallia 2000 suurin osa. 2000! Osa ihan pikkulapsia vielä. Mutta niinhän sitä oli itekin. Pisteli menemään muka maailman naisena, mutta ei edes tiennyt mitä muuta sieltä kaupasta pitää ostaa kuin se maito.

Yritän kovasti olla uskottava ja lähestyttävä, tiukka ja rento. Mutta eniten tuntuu vaan huijarilta. Olisin nyt ees valmistunut ensin. Jännittää, että sanon väärin ja tyhmyyksiä - ja koitan miettiä, ett mitä muistan omista luennoitsijoistani.

No en paljon mitään. Paitsi, että ne oli huomattavasti vanhempia kuin mä. Että yhden kielitaito loppui kesken luonnon ja toisesta ei vaan ymmärtänyt mitään, koska se oli skotlantilainen, ja oikein vahvalla aksentilla varustettuna. Kolmas, natiivi, ei päässyt millään sanan "reciprocal" yli vaan jäi kiinni reci... Sitä en kyllä muista, mitä kukaan näistä kolmesta naisesta (jee! naisia kaikkia!) opetti siinä hetkessä. Että ehkäpä nääkään ei musta mitään muuta muista kun toivottavasti tennarit, punaset posket ja Tardiksen siniset slaidit.

Heurekaisia

Maanantai ja tiistai meni Sheffieldissä. Saatiin sekin urakka ohi, seminaarit on paketissa nyt. Kaksi ja puoli vuotta noitakin kierretty, väkerretty sekä taikka jännitetty.

Esitelmöin (taas), kun pyydettiin.
Sain ihmeen kaupalla, ja ihmeen hyvin, tiivistettyä neljä ja puoli vuotta työtä kymmeneen minuuttia. Palaute oli hyvää, monelta taholta. Peukun sain sieltä, mistä aina pelkään kritiikkiä.

Oli kiva olla. Mietin, että ehkä sittenkin, hei, haluan tehdä tätä siksi, että oon tässä aika hyvä. Enkä siksi, etten osaa mitään muuta (vaikka totta sekin on). Tahdon väkertää abstraktien konseptien kanssa ja tuskastella ihan konkreettisten asioiden kanssa. Tahdon sen heurekaisen-hetken, joka on kuin salama kirkkaalta taivaalta. Haluun sen fiiliksen, kun näen teorian todessa ja sen helpotuksen kun sanat yhtäkkiä vaan osuu kohdalleen.

Noin muuten, olin ihan unohtanut kuinka iso ja mäkinen Sheffield on. Uusin silmin katselin sitä, kun juoksin kolme kilometriä liian pitkän lenkin.
Ihmettelin miksi inhosin. Vaikka kyllähän sen tietää. Ensimmäistä kertaa tuntui, että olin niin jotenkin kotona. Kaksi vuotta piti olla pois.
F kutsui kylään, pöndelle patikoimaan.
Katsotaan keväällä.
Haluaisin.

Kyllä on elämä kummaa.