Kemut!

Juhlittiin toveri S:n kaksysiä sen kuomien kanssa Cardiffissa eilen.

Biletettiin niin kuin vain nörtit introvertit pystyy. Katsottiin kuusi tuntia Gilmoren tyttöjen uusia jaksoja. Syötiin pizzaa, keksejä, karkkia, sipsiä, poppareita, nachoja, hummusta, guacamolea, salsaa, maapähkinävoita, sipulirenkaita, intialaista. Päälle limua ja kahvia. Gilmore tyylillä.

Eikä edes yököttänyt. Toisin kuin kevättalvella 2012 kun pidettiin edellinen maraton Aberdeenissä. Luovutettiin pahalle ololle sillon pizzan jälkeen. Elämä on karaistanut. Kokemus tuonut malttia ja suunnitelmallisuuta.

Istuttiin kaksin aamua puoli neljään ja parannettiin maailmaa uudelleen puoli kasista eteenpäin. Jatkettiin lauantaita kahvilla ja maapähkinävoikkareilla. Lojuttiin yökkäreissä puoleenpäivään ennen kuin käytiin museossa tsekkaamassa matoja. Samassa rakennuksessa on kuvattu yks mun suosikki Doctor Who jaksoista. Vietettiin päivää niin kuin vain nörtit introvertit pystyy. (Ja mietittiin, että millon viimeksi ollaan kumpikaan samalla tavalla rentoiltu. Yhtä lauantaita lukuunottamatta viime kuussa, edellinen laiska lauantai itelläni oli 7. toukokuuta. Mutta kukapa noita laskee.

Salaa puhuttiin iso kolme-nollastakin jo.
Ja mietittiin, että olisipa oma iso keittiö.
Ja mietittiin, että ollaanpa aikuisia.
Ja sitten mietittiin kakkua.
Ja että ehkä ei nyt ihan vielä sitten kuitenkaan...niin aikuisia.

Yhteiskuntatieteilijä

Olen paikassa nimeltä Goose Butts, Hanhen peput (jep!), luoteis-Englannissa, kivenheiton päässä Skotlannista (oi, kultainen kaipuu!) National Nuclear Laboratoryn kaksipäiväisessä koulutuksessa. PhD ja postdoc ihmisille järjestetty ydinvoima-alan peruskurssi. Minä ja 16 tiedeihmistä, kahdeksasta eri yliopistosta. Pari tyyppiä Sheffieldistä, mutta ei tuttuja.

Kohdellaan kuin kukkaa kämmenellä. Siis minua. Satun tuntemaan kurssin järjestäjän etukäteen.
Kiva kun tulit!
Kai ymmärsit edes jotain mistä puhutaan?
Toivottavasti tää ei oo hirveetä ajanhukkaa!
Haluan esitellä sut yhdelle tyypille.
Mietinkin, että voisit hyötyä tästä.
Jne, jne, jne.

Yksi asia on varma. Kukaan ei lähde täältä tietämättä, että paikalla oli joku outo yhteiskuntatietelijä Exeterissä. Tänään istuttiin läpi neljä esitelmää, joista kahden aikana läsnäolooni/yhteiskuntatieteisiin viitatiin kaksi ja puoli kertaa (vaikka kerran väittelyn arvoisesti, mutta ei ollut aika eikä paikka oikoa epistemisiä erimielisyyksiä ((eli tietoa koskevia filosofia erimielisyyksiä)).
Pönötetään yhteiskuntatieteet kartalle, etc. etc.

On myös mukava huomata, että kolmessa vuodessa on tarttunut tietoa, edes jotain, päähän. Rohkenempa jopa veikata, että niin kauan kun ei sukelleta eksaktiin tieteeseen saatan jopa tietää asioista enemmän kuin moni muu paikalla oleva opiskelija. Ja jottei tässä nyt ihan oma kehu lähtisi löyhkäämään, myönnettäköön, että suuri osa kanssakurssilaisista on vasta tutkimuksensa alkupuolella. Mutta joka tapauksessa. Sain ydinvoima/radioaktiivisuus visassa 11/14 oikein.
Että siinä teille yhteiskuntatieteilijää kerrakseen!

2016...you're fired!

Olipahan taas herätys. Huh, huh.
Helpompi kun Brexit-maailmaan herääminen.
Vähemmän henkilökohtaista.
Vähemmän yllättävää, myös.
No, koska Brexit.

Istuttiin toimistossa tänään muukalaislegioonan voimin hetki ja pyöriteltiin päitämme pienessä punaviherkuplassamme. Suurin osa päivästä meni kuitenkin väikkäriä huokaillessa. Kun ei suju, ei suju. Eikä tunnu ottavan sujuakseen. Lähetin eilen Sheffieldiin SOS-viestin, että nyt seilaillaan itse-epäilyksen myrskyisillä merillä.

Odotan vastausta - jotain, ihan mitä vaan - kuin hukkuva kumilauttaa. Vaan hiljasta on. En tiedä tarvitsenko napakan läpsyn poskelle vai rohkaisevaa seläntaputusta, mutta lievän epätoivon rattaat naksuttaa eteenpäin ja jotain olisi tehtävä.

Tokkopa tiedän, että tämä on myös osa prosessia.
Mutta että myös olisin kyllä sillä tavalla ihan valmis siirtymään vuoteen 2017.
Tai vaikka 2020.

Viime viikonlopun vietin seikkaillen kolleegoiden kanssa Devonissa ja seuraava menee Bristolissa. Että saapahan pää vähän väikkärilepoa, vaikkakin melkein mielummin hakkaisin päätä läppärin ruutuun. Josko vaikka auttaisi itsekriittisyyteen tuhoamalla harmaan aivosolun tai pari.

210 päivitys

Helsingissä lumettaa. Täällä ei talvesta tietoakaan. S poppoineen vei epävakaisen sään takaisiin Sheffieldiin. Hyvä niin. Istuin tänään ylipitkällä kofeiinisella lounaalla nurtsilla oravia katsellen. Aurinko paistoi ja oli lämmin. Aamut ansaitsevat jo hanskat ja paksumman kaulaliinan, päivisin on silti ihan toukokuu. Siitä huolimatta kaupunkiin ilmestyi ensimmäinen joulukuusi männä viikonloppuna. Geenit huutavat kylmää ja kuuraa, mutta niitä ei täällä parane odotella varoitettiin.

Kämpillä boileri heitti veivinsä. Jo joskus aikaa sitten. Kämppis I on hytissyt alakerran huoneessaan. On sitä itselläkin iltaisin ollut vähän vilu. Mutta kuumavesipullo ja sähköpeitto. Sydän ja silleen. Ei niitä onneksi samaan aikaan ole tarvinnut. Ja tuskin tulee tarvitsemaankaan. Uuden boilerin pitäisi saapua lauantaina. Toivossa on hyvä elää.

Vuokraisäntää ei kiinnosta vuokrankeruu, niin en ole varma kuinka paljon sitä kiinnostaa boilerikaan.

Ensimmäinen otos

Tänä aamuna tein tuttavuutta ensimmäisten väikkäri-kyynelten kanssa.
(Voi olla, että niitä on ollut aiemmin, mutta mieleen ei ole jäänyt muuta kuin ne esi-väikkäri kyyneleet lajia ei mun pitänyt saada tätä väikkäriä, enkä ees halua muuttaa Skotlannista!) S tuli eilen kaupunkiin. Viikoksi. Käytiin läpi mun "luonnos". Kävi ilmi, että se ei ollut luonnos vaan "vain" useampi sivu tekstiä. Hyvää ja huonoa. Kohtalaista ja erinomaista. Mutta niin paljon puutteita. Kaikki sitä, mitä odotinkin. Hyvillä mielillä otin palautteen vastaan ja olin joka asiasta samaa mieltä. Mentiin syömään ja oli kivaa.

Tänään luin palautteen. Saman palautteen, minkä eilen sain suullisesti ja päässä räjähti. Ehkä joku papattimatto tai mitä niitä nyt on. Luetussa sanassa on voimaa. Ja sitten seurasi järkytys. Ne pirun kyyneleet. En odottanut niitä, eikä nekään odottanut, että olisin mitenkään ehtinyt valmistautua niiden tuloon. Tulivat vaan. Valtavina ja pitelemättöminä. Olin tyytyväinen, että olin yksin toimistossa. Silti menin vessaan turvaan. Varoiksi.

Kyyneleisiin saattoi vaikuttaa väsymys ja shokki. Väsymys, joka on kertynyt kesälomasta. Oon juossut kilpaa aikaa ja omia resurssejani vastaan. Nyt kun S tuli, kaikki jotenkin kristallisoitui. Se oli tässä nyt. Tää on totta. Me ollaan täällä. Sheffieldiä ei enää oo. Istuttiin tänään kahvilla. Tuijotettiin hiljaa sumuun (kaikki oli tosi teatraalista. Tosi film noir.). Oon ihan puhki, tuli todettua siinä. Käskettiin ottamaan aikaa. Paljon on muuttunut ja lyhyeen aikaan. Salaa suren jo perjantaita kun S lähtee takaisin Sheffieldiin. Tuki lähtee. Vaikka saahan sen aina sähköisesti kiinni.

Niin ja se shokki. Shokki lähinnä tästä.

Ostin sunnuntaina uusia keittiöveitsiä. Naureskelin kun kysyivät henkilötodistusta niitä ostaessa. Maanantai-aamuna kello kahdeksan tajusin miksi. Ovat asteen terävämpiä kuin mihin olen tottunut. Veitsi sujahti sujuvasti kiwistä sormeen. Tunsin kuinka liha leikkaantui. Sain sitten soittaa kaverille, josko vois viedä mut tulvivine sormineni ensiapuun.

...haloo....?
Sori, että herätän ja soitan näin aikaseen, mutta tarttisin pientä palvelusta.
Mmm...
Leikkasin sormeen ja luulen, että mun pitäis mennä sairaalaan. Jos voisit heittää? Sori.

Hoitajilla oli huoli, että leikkasin hermoihin asti. Kaikki tutkittiin. Hermot kunnossa ja viikon päästä sormikin. Kaksi tikkiä. Toivoin kolmea. Puhtaasti katu-uskottavuuden nimissä.
Sain bonuspisteitä rauhallisuudesta ja tänään maksoin palveluksen takaisin eeppisellä vegaaniburgerilla.

Tekevälle sattuu. :)

Luonnostelija

Jos viime viikolla olin semi-ekstaasissa kaikesta, tällä viikolla olen elämään uupunut. Siis vaan väikkärielämään. S lähetti tiistaina muistutuksen, että pitäis lähettää sille jotain luettavaa ennen  ensi viikon miittinkiä. Vastasin jotain sekavaa viikonlopusta ja tuijotin vartin seinää paniikissa.

Rupesin epäilemään päätöstäni aloittaa kirjoitukseni lainauksella Käsikirjasta linnunradan liftareille. Työnsin epäilyni takaraivoon. Ainakin olisi muutaman lauseen verran laatua luonnoksessa, joka paisui kuin pullataikina vaikka yritin päästä sanoista eroon ennemminkin kuin lisätä niitä.

Tänään saavutin riittävän piittamaattomuuden käännepisteen, jossa hakkasin vaan menemään ja päädyin tyytyväisyyden ja hävetyksen sekaisissa tunnelmissa, joita vain väikkärin teko saa aikaan, lähettämään luonnoksen S:lle. Taistelin sisäistä tarvettani vastaan kirjoittaa SORRY kissankokoisilla kirjaimilla saatteeksi.

On muuten ensimmäinen kerta kun itse asetettu deadline on pitänyt. Hurraa!
Ja ensimmäinen kerta sitten kandi-vuosien kun olen palauttanut mitään ennen deadline-päivää. Hurraa!

Mutta ei se mitään. Sain eilen toisen sähköpostin, jossa luki, että meidän on pakko saada julkasuja ulos asap. Laitumille on tulossa kilpailija! Siihen loppu juhlatunnelmat. Ennen kuin alkoivatkaan. Nyt pitää sukeltaa keskeneräiseen luonnokseen, johon olen viimeksi koskenut heinäkuun toiseksi viimeisellä viikolla. Melkein muistan, mitä silloin kirjoitin ja mitä ajattelin.

Sentään toimisto näyttää hyvältä! Vaikkenpa juuri sitä tästä kuvakulmasta näe.

Ikkuna tulevaan

Toivon.

Odotan, että tajuntani kiirehtii Exeteriin. Oon ollut täällä kohta viikon. Jotenkin kaikki on niin tuttua, etten tunne olevani uudessa paikassa. Jotenkin kaikki on niin samanlaista kuin Sheffieldissä, mutta kaikki on outoa ja uutta. Kuitenkin outoa ja uutta. 

Etsin vielä paikkaani. Että opin miten päin olla ja milloin. Miten tiskikone toimii, miksei printteri anna tulostaa. Mitkä ovat kemiat toimistossa ja kotona. Milloin kannattaa käydä kaupassa. Mistä löytää työ-elämä tasapaino, jonka keväällä kadotin.

Huomaan kaipaavani omaa pöytääni Sheffieldissä ja siellä toimistopoikien luomaa turvaa. Omaa tilaa. Omaa reviiriä, jota ei täällä vielä ole. Kaipaan meidän Brexit-valituksia. Trump-valituksia. P:n iänikuisia Arsenal-analyysejä. Huonoa huumoria ja hyviä vitsejä. Tunnetta, että voi sanoa että helvetti tää väikkäri on yhtä paskaa mitä vaan, ja kaverit vaan nyökkää ja sanoo, että niin muuten on. Ja sitten pyöritellään tovi päätä ja huokaillaan niin kuin vain vanha kaarti osaa. Vanha kaarti. Nyt olen uusi tulokas, mutta silti niitä vanhoja. Uusi-vanha-outo. Uusi-vanha-kysymysmerkki. Uusi-vanha-pelokas. Uusi-vanha-innokas.

Viikko täällä on ollut ihan mahtava. Kämppä on kansainvälinen. Toimisto on kansainvälinen. Italialaiset ovat enemmistössä, mutta paikalta löytyy myös kreikkalaista, ranskalaista, virolaista ja yksi tai kaksi kiintiöenglantilaista. Porukka tuntuu mukavalta. Vaikka ovatkin enimmäkseen filosofeja. Tunnen riittämättömyyttä ihan eri vinkkelistä kuin ennen, mutta koitan tunkea sen tuntee vasemman kengän kärkeen ja puhua niin, etten huomaa jos lauon tyhmyyksiä. Viihdyn, vaikkakin vähän vaivaantuneesti. Vielä. Salaa odotan S:n reissua etelään. Koska tutut kasvot. Mutta viihdyn. Vaikkakin vähän vaivaantuneesti.

Olen nähnyt meren. Ja kaksi elokuvaa. Hankkinut neljä kirjaa ja juonut kaksi kuppia kahvia ja kupin teetä ulkona. Psyykannut alakerran maisterikokelasta. Puhunut suomalaisesta koulutuksesta. Pienmaataloudesta ja demokratiasta. 

Ei huono alku.

Ei ollenkaan.

PS. Täällä on paljon oravia. Mikä on aina hyvä.

Nyt täällä

Sanottiin Sheffieldin kanssa morot tyylillä.

Tänään en meinannut herätä ollenkaan. Kuvittelen sen olleen jonkinlainen henkilökohtainen suojelumekanismi. Muutoksia vastaan, muutoksen puolesta.
Viikonloppu oli mahtava. Täynnä menoa ja meininkiä. Hallitus kävi. Oli minisukukokus. Omat pienet maailmani kohtasivat, enkä melkein tiennyt miten olla. Tapahtui myös hyvää ruokaa, teatteria, Sheffield-kiertelyä, juoksua. Hymyjä ja pari pakollista kyyneltä.

Matkasin tinapurkissa etelään. Propellit ja kaikki. Joku matkasi käsiaseen kanssa. Kollektiivinen hiljaisuus kenttähenkilökunnan kysyessä dokumentteja. Lentomatka oli nolo ilmastoa tuhoava 45 minuuttinen. Hyvä, että ehti nukahtamaan. Lentokentällä haisi lanta. Taksikuski flirtti, kunnes tajusi sen itse ja nolostui. Väsymystäni kysyin kämppikseltä onko Pariisi isompi kuin Exeter. Kiroilin häpeääni suomeksi vartin. Laukut purettu.

Huomenna yliopistolle. Toivottavasti uni saa. Tehnyt vähän tiukkaa viime aikoina. Jännitystä, stressiä, jännitystä. Nyt täällä. Tällä hetkellä tunnen olevani aika yksin. Oudossa maailmassa.
Mutten pelkää.

Lopuista

Kolme vuotta elämästä pakattu.
Jäljellä vain blogi.

Tähän liittyy lähes yhtä paljon kyyneleitä kuin siihen vuoden ensimmäiseen loppuun. Surua tässäkin, mutta lähinnä ihan tajutonta kiitollisuutta. Se kumpuaa jostain niin syvältä, etten edes tiennyt sen olemassaolosta.

Tänään oli viimeinen työpäivä Sheffieldissä.

Aamusta en meinannut saada tehdyksi mitään, koska ihmisiä juttelutti. Illasta istuttiin pubissa hyvän ruuan ja juoman ääressä. C:n kauniimpi puoli matkusti Leedsistä sanomaan moikka. Tossa vieressä istuu kortti toimistotovereilta, jota en ole vielä uskaltanut kyyneliltä katsoa. Sai jo pubissa pyyhkiä pikkutihruja rilleistä kun antoivat läskijäislahjan. Tuli ihan puskista. No melkein. Kyllähän sitä huomasi tänään vähän sellasta joulumaista supatusta, mutta en silti osannut odottaa.

Pahin paikka oli sanoa C:lle moit. Rutisti niin, että meni kylkiluut solmuun.
Tuntui, että merkitsin jotain. Että lähtö merkitsi.
Taakse jää hyvä ystävä.
Eikä C ole ainoa.
Mutta se tärkein.

It's Facebook official now!

"Louis, I think this is the beginning of a beautiful friendship."

Eka Exeter-kamuli. Hengattiin tovi yhdessä.

S:n uus työpaikka. Ehkä munkin. Ei tiedetä vielä.

Kampukselta. Pääkirjasto.

Hankin sisustuselementtejä.

Kaupungista. Cathedral Square.

Kesän viimeisen päivän tuntua. T-paitakeli tänään.

Lisäksi päivän ohjelmaan kuului: kuppi kahvia, aitoa limonadia. Kaksi vegaanikakkua. Kaksi vegaanipizzaa. Tuhat, tuhat kaloria ja lasi viiniä. Puhumisesta käheä kurkku.

Kuppi kuumaa uusilla kulmilla

Menin eilen sänkyyn kaivaten Sheffieldiä. Kaivaten Sheffieldiä.
En olisi ikinä kuvitellut kokevani sitä fiilistä. Ehkä tajusin, että siellä oli, sittenkin, turvaverkko. Että ei se ollutkaan vaan kliininen varikkopysähdys. Pakostakin jonkinlainen tunneside kehittyi. Eteenkin huhtikuun jälkeen. Kun ei ollut enää muuta minne kaivata.
Heräsin tänään odottaen huomista junamatkaa pohjoiseen.

Mutta kaikki lienee osa prosessia.

Eilisaamuinen taksikuski Sheffieldin päässä kehui Exeterin maasta taivaisiin. Oli asunut täällä muutaman vuoden. Junamatka sujui Bristoliin asti hyvin, kunnes joku paikallinen päätti tulleensa tiensä päähän ja junaliikenne seisoi hetken.

Tulevalla opinahjollani oli eilen avoimet ovet, jonne ajattelin mennä. Kun kerran menen vielä ensimmäisen vuoden opiskelijasta, mutta sitten näin meidän keittiön ja luiskahdin Tuhkimo-modeen. Liesi ja jääkaappi oli äärimmäisen ällössä kunnossa. Pakastimen neljä hyllyä oli jäätynyt yhdeksi. Lieden ja jääkaapin hinkkasin tahdon voimalla käyttökuntoon, mutta pakastimen jätin.
Eipä tarvitse käyttää.

Exeteriä en nähnyt muuta kuin mitä autosta ehdin nähdä. Päivä meni siivotessa, järjestäessä, kuuratessa ja kaupassa juosten.

Mutta tänään paistaa aurinko.
Ja treffit vanhan kaverin kanssa.

Vois sitä huonomminkin olla!

Olin viime sunnuntaina Newcastlessa käymässä. Tuntui nostalgiselta. Sillä tavalla vähän. Istuttiin vakiokuppilassa, jossa on kohta istuttu yhtä paljon opiskelujen jälkeen kuin opiskelujen aikana. Kinattiin Brexitistä, vaihdettiin pari ilkeää sanaa K:sta ja kuulin, että musta oltiin oltu huolissaan. Apea ja synkkä. Kuulemma. Sitä olin miltä tuntui, tuumin. Totesin, että helpotti kun päätin luopua moraalisesta ylätiestä eron suhteen ja haukkua jos haukututtaa. Yleensä ei haukututa. Vaikka liikaa vielä ajattelenkin. Suunniteltiin kesälomareissua Hollantiin katsomaan naisten EM-fudista. Tuskin siitä mitään tulee. Herra puhuu, mutta ei saa ikinä mitään aikaiseksi. Mutta onhan se kiva suunnitella.

Newcastlen reissu oli syksyn alun merkki siinä, että seuraavana päivän kampus tulvi uusia opiskelijoita. Omien epäterveellisten työaikojeni takia missasin pahimmat ruuhkat ja mölyt, ja naureskelin toimistossa muiden mutrunaamoille. "Ekan vuoden opiskelijat!!"
Mutta auta armiasta, kun piti perjantaina keskellä päivää mennä palaveriin Itä-Aasian opintojen laitokselle. Hyvä, että pääsin omalta laitokselta ulos kun täällä meidän alakerrassa oli rekisteröitymispisteet yhteen jos toiseen yliopiston palveluun.
Järkytyin tästä niin, että oli pakko käydä Starbucksissa vaihtamassa sieluni kurpitsalatteen.
Laitokselle palatessa melkein heitin onnen kuperkeikan, kun arviolta 2-vuotias opiskelijavapaaehtoinen kysyi tulinko rekisteröitymään. No en tullut! Mutta kiitti.
Vielä ei siis naama ole liian ryppyinen ja silmänaluset ole siis liian mustat!

Ensi viikolla saattaa kyllä olla. Tämän hetkisellä kotikadulla on ollut kahtena yönä putkeen ihan järkyttävät kotibileet. On ulvottu kuuta ja setvitty ihmissuhdedraamaa desibelirajoja koetellen. Oon tarpeeksi vanha, että mua vituttaa ottaa päähän tollanen - arvostan uniani - mutta en vielä tarpeeksi vanha, että juoksisin tukka pystyssä kadulle kiljumaan, että olkaa nyt herran nimessä hiljaa. Hitto.

Viikonlopun oon kasvattanut väikkäriä nollasta noin 2300 sanaan. Tosin siellä ehkä kelvollisia lauseita kaksi ja puoli tai sitten vaan kaksikolmannesta, mutta hei, 15 kuukautta aikaa ja liput Pave Maijasen joulukonserttiin varattu.
Vois sitä huonomminkin olla!