Teemabileet

Istuttiin tänään porukalla pubissa viettämässä Australialaisen syntymäpäivä. Paljon muuta juhlapöytään ei mahtunut kuin Brexit. Brexit, Brexit, Brexit... puitiin sinne, tänne ja tonne. Ihmiset pyysivät multa anteeksi äänestyksen tulosta, kaikki äänestivät jäämisen puolesta. Puitiin lisää. Epäusko silmässä, välillä pilke, välillä kumpikin. Välillä epätoivo.

Joku toivotti Australialaiselle hyvää syntymäpäivää. "Mitä hyvää tässä on?" Sen jälkeen toivotettiin vaan syntymäpäivää. Pöydän ympärillä vahvoja mielipiteitä. Puoli pubia vilkuili meitä vihaisesti kulmain alta. Se vanhempi puoli. Vähät välitettiin. Nuorissa on tulevaisuus ja monet pöydän ympärillä kokivat, että se on nyt viety. Epäusko. Epätoivo. Turtumus.

Tuntuu käsittämättömältä, että kaupunki, jonka EU nosti Thatcherin kauden jälkeen suosta; kaupunki, joka on hyöytynyt EU-tuista noin miljardin punnan edestä äänesti lähtemisen puolesta. Toki tulos täällä oli tuskallisen tiukka. Äänestäjiä noin puoli miljoonaa - Brexit sai vain 5000 ääntä enemmän kuin EU. 5000. Miljardi. Huh, huh.

Kansallisissa uutisissa haastateltiin äänestäjiä Sheffieldistä. Mummoja ja mammoja. Ollaan nyt itsenäisiä! Nyt ulkomaalaiset ei enää vie meidän töitä. Teidän töitä - eläkeläiset. Luulin, että olin siirtynyt jo suuttumuksesta eteenpäin, mutta uutiset pisti vihaksi.

Vaihdettiin pubia. Telkkarista tuli Wales - Pohjois-Irlanti EM-matsi. Kannatettiin jälkimmäistä vaan koska äänestivät EU:n puolesta. Wales, Cardiffia lukuunottamat, huusivat brexitin perään. Ne maanviljeljät halusivat lähteä, jotka jälleen ovat eniten hyöytyneet jäsenyydestä.

Harmittaa. Ihmiset äänestivät itseään vastaan.
Hittolainen.

Paluu menneeseen...?

Noin omalla aikajanallani. Aberdeen ja Newcastle äännestivät EU:n puolesta. Sheffield petti. Tekstiviestit ovat lennelleet sinne tänne. Facebook käy kuumana.

EU-kansalaiset ensimmäisinä toimistolla. Siitä! Töissä kukaan ei saa mitään aikaiseksi. Epäusko, miksattuna suuttumukseen ja huoleen, vallitseva tila.

Farage on jo myöntänyt Leave-kampanjan tehneen katteettomia lupauksia. Juncker iski nyrkin pöytään: tässä ei nyt vatuloida. Eteenpäin ja ulos. ASAP. Täällä voitolliset ovat sitä mieltä, että ei tässä mikään kiire.

Punnan arvo laskee ja säästöt hupenee. Cardiffin S:n kanssa suunnitellaan muuttoa Skotlantiin tai Kanadaan. Henkilökohtaiselta tuntuu. Eikä vain minusta.
Olla nyt köyhä ja ei-haluttu.

Ja sitten vielä tämä:


Ei saatana [sijoita tähän vapaavalintainen voimasana].

B-day!

Tänään on ollut aika avuton olo. Kansa äänestää. Minäkin tahdon! Tältäkö se tuntui ennen vuotta 1906? Oma tulevaisuus ja omat asiat vaakalaudalla, mutta ei mitään asiaa äänestyskoppiin. Bu-huu.

Sain sentään solidaarisuus-tarran Remain-kampanjan poppoolta. Kysyivät joko oon äänestänyt. No olisin, jos voisin! Sain tarran, koska ajatus oli oikea ja ääni olisi ollut oikea.

Täällä kylillä on enimmäkseen  kampanjoitu lähtemisen puolesta. Harmaahapsiset paapat siellä vaatimassa lähtöä. Äänestyspaikat sulkeutuu klo 22 - 48 minuutin kuluttua.

Sitten alkaa telkkarista tuska ja spekulointi, jota aion seurata niin pitkään kun kestän tai uni vaatii omansa.

Ugh.

Sheffield Diaries went Banksyland

Tää on ihmeellinen maa. Istuin eilen junassa Birminghamista Bristoliin kun vieressä oleva nainen hörppäsi teetä väärään kurkkuun. Istuin siinä mun vieressä köhi ja yski naama punaisena, puoliksi tukehtuneena ja pyysi anteeksi. Oh well.

Bristolin asemlla odottin Cardiffista kolme minuuttia aiemmin saapunut Aberdeenin S. Aseman ulkopuolella odotti kaksi double deckeriä. Oltiin kävelemässä ohi kun siinä paikalla ollut naishenkilö kysyi, että ollaanko menossa Bristolin yliopiston avoimiin oviin - jos niin, niin tästä pääsee bussilla ilmaiseksi kampukselle. Nyökyteltiin innostuneesti - juu, juu - avoimiin oviin tässä. Napsautettiin henkiset yläfemmat - näytetään kandeilta! - ja kavuttiin bussin yläkertaan, jossa valitettiin - ehkä turhan äänekkäästi - kandeista (Aberdeen S vetää seminaareja, ja mun mielestä ne on muuten vaan tiellä) ja väikkärielämän mustista aukoista.

Kohteliaisuudesta kierrettiin kampuksella, vedettiin kaffet ja voileivät naamariin ja juoruttiin. S päätti lähteä uudelleen opiskelemaan, tällä kertaa kemiaa. Itse arvoin geologian ja maantiedon välillä, kunnes vahingossa käveltiin mantsan rakennuksen ohi. Käytiin haistelemassa kirjastoa ja mietittiin kehdataanko nappasta mukaan yliopiston mainoskynät. Ei kehdattu. Valitettiin omien kampuksiemme rumuutta ja nykyisten lukukausimaksujen suuruutta.

Iltapäivä vietettiin @Bristolissa, paikallisessa Heurekassa, joka oli ennemminkin Heureka potenssiin kymmenen. Vietettiin paikalla neljä tuntia polvenkorkuisten ja superinnokkaiden isien kanssa. Pelastettiin lehmiä tuberkuloosilta, tehtiin animaatioleffa, seistiin hurrikaanin keskellä, testattiin aisteja, pistettiin ihmisen sisälmykset oikeaan järjestykseen, punnittiin aivoja ja ihmeteltiin neanderthalin ihmisien reisiluun kokoa.

Konferenssiviikko

Etana! Ihan huvikseen vaan. Oli muuten väärässä. Ei tullu pouta.

Vietin puoli viikkoa hotellin kellarissa pukujen kanssa. Kuuntelin tiedemiehiä aamusta iltaan. Suuria suunnitelmia, innovaatioita, rahaa, menestystä, ydinvoima-alan pyykkikori kuntoon! Hurraa, hurraa! Hörpin pahaa kahvia ja toivoin, että olisin rohkeampi. Olisin voinut - vaikkakin vain puoliammattailaisena - kertoa, että jos eivät ota kaltaisiani mukaan leikkeihin suunnitelmat ja suunnittelu on turhaa. Diskurssit ja tulevaisuuden maalailu noudattivat oppikirjavirheitä. Tai jos ei virheitä, niin ongelmia. Vaikeuksia ainakin. Mutta istuin hiljaa. Hörpsin kahvia ja syljin kuppiin.

Koin olevani niin väärässä paikassa. Ja niin olinkin. Alunperin supervisor S:n piti ottaa osaa, mutta kutsuttiin isompiin IAEA-kemuihin Wieniin, joten delegoiduin paikantäyttäjäksi. Kävelin paikalle farkuissa ja tennarissa, naisena ja yhteiskuntatieteilijänä. Paikalla oli enimmäkseen harmaita ja kaljuuntuvia, ensimmäiset artikkelinsa ennen iskä H:n intistä pääsyä julkaisseita (lähinnä mies) käpyjä ja muutama ruotsalainen. Insinöörejä, geologeja, ehkä joku hassu fyysikko tai kemisti. En ole varma, mutta yleensä niitäkin löytyy.

Mutta olipahan taas kokemus!

Reissua

Unohdin tänään housut kotiin. Ja siitä se kehno päivä sitten alkoi. Ei mitenkään poikkeuksellisen kehno. Sellainen tavallinen, mitäänsanomaton vähän laiskottelun puolelle sujahtava päivä. Jännitystä päivään oon lähinnä tuonut väärä palohälytys. Onhan sekin jotain!

Ukrainan reissu varmistui täällä viikolla lopullisesti kun supervisor S varasi meidän lennot ja pään leposijat Kiovassa. Oon kahlannut kohta läpi kirjan Ukrainan historiasta (miten muuten sitä entinen historian opiskelija valmistuisi matkaan). Kaverit kuolaa kateudesta, itseä vähän jännittää. Reissuun kuukausi ja kaksi päivää.

Töitä riittää niin pirusti, ettei jaksa. Mulla makaa pöydällä neljä 800+ sivusta volyymia tekstiä ydinjätteen loppusijotuksesta. Teknillistieteellisiä artikkeleita. Materiaalitieteen (?) laitoksella odottaa 26 samanlaista volyymia. Ne pitää kaikki kahlata läpi ja etsiä S:n linjaamia teemoja. Yhteenvedot yms, yms, yms. Delegointi on hieno homma! Sen lisäksi pitäisi alkaa vielä luonnostella meidän seuraavaa yhteistä kirjotusprojektia, väsätä vähän tutkimusetiikkahakemusta Tsernobylin reissua ja tulevaisuutta varten ja hoitaa itseeni liittyviä HR-tehtäviä. Opiskelijastatusta pitää mahdollisesti muuttaa kokopäiväisestä puolipäiväiseen jos asiat täällä menee niin kun on kaavailtu. Väikkärin rinnalle toinen projekti. Kahdesta suunnasta palkat ja valmistuminen taas kauemmas tulevaisuuteen. Mutta työtä, työkokemusta ja uusia tuulia. Jonkin asteista pintaliitoa ja menestystarinaa. Harmi, ettei se ulotu siviilielämään asti.

K on osottautunut täydeksi narriksi. Ilmeisesti en saa koskaan sen mukaanaan viemiä tavaroitani takaisin. Mukaan lukien muilta saamiani valmistujais- ja joululahjaksi saamani tunnearteeita. Haluaisin lähettää Kaliforniaan kaksimetrisen keskisormen, mutta pyrin pysymään kypsänä ja muistelen Manchesterin kisapäätöstä. Jos pystyn pitämään huolta omasta fyysisestä hyvinvoinnistani, niin miksi uhraisin henkisen hyvinvointini tämän tähden. Periaatteesta vain sylettää.

Manchesterista tulikin mieleen, että juokseminen on pannassa. Ainakin toistaiseksi. Hoidetaan laserilla, venyttelyllä ja hieronnalla. Tulehtunut akillesjänne. Pirun Akilles. Muuta liikuntaa saa tehdän - kunhan ei satu. Siispä kävin viime lauantaina heittämässä kevyen 20km vaelluksen Sheffieldistä Hopeen. Lähdin urpona uteliaana liikkeelle 7:30 aamulla hirveään sumuun usvaan ja ajattelin, että näin ne kaikki huonosti päättyvät tarinat alkaa. 

 Redmires Reservoir. Sumu kun sateessa olis seissyt. 

Stanage Edge. En seissytkään sateessa vaan pilvessä! 

Viipottivat aika vauhtia reunan yli alas laaksoon.

 Ensimmäisen kukkulaisen jälkeen tajusin, että olin kävellyt pilvessä. Laaksossa oli paljon parempi keli ja vetäisin auringon paisteessa parit ruissarit naamaan ja jatkelin seuraavalle laelle, jossa sää taas heikkeni.

Kolmannen (ja viimeisen) päälle päästyäni aurinko paisteli (vaikka kuva ei sitä ehkä kerrokaan) ja olin hiestä märkä. Alaspäin vaappumminen oli paljon vaikeampaa kuin ylös kapuaminen. Eikä vähiten sen takia, että poluilla alkoi olla populaa kun kello lähestyi puolta päivää. Missasin junan niukasti ja jouduin odottelemaan seuraavaa lähes tunnin. Auringonpaisteessa eväät naamaariin. Vastapäisellä laiturilla istuskeli isä kahden lapsen kanssa. Junabongareita.

 Ladybower Reservoir Win Hillin huipulta. Neljän tunnin

reippailun jälkeen ei kyllä ollut voittajaolo. Nälkä vaan.

Ja hiki. 

Mäkeä alas. Taustalla Mam Tor, jonka laelle kavuttiin viime

kesänä K:n kanssa (#hyviämuistoja!) 

Hopen asemalta. Manchesterin suuntaan.

Hei, kypsyys!

Kasvoin sunnuntaina aikuiseksi. Se oli kamalaa.

Seisoin keskellä Portland Streetiä Manchesterissa tuhansien ihmisten ympäröimänä. Jalassa teippi ja juoksukenkä. Ja sitten mietin, että ei hertsika, ei tästä mitään tule. Ja kävelin pois. Lähtöviivalta. Viis minsaa ennen kisan alkua. Piti juosta ensimmäinen kisa vuoteen, mutta se nyt saa sitten vielä odottaa. Toissa viikolla satutin akillekseni ensimmäisellä oikeasti pidemmällä lenkillä (22km), ja sitä sitten makustelin reilun viikon - lähtöviivalle asti. Ja sitten tein elämäni kypsimmän päätöksen. Se oli hurjaa. Nyt on hankittu motivaatiokengät, aika fysiolle varattu ja kevyt kuntoutus aloitettu. Toivo maratonista elää ainakin viikon vielä.

Vietin yli kaksi tuntia Deansgaten Waterstonesissa, koska en halunnut olla katsomassa kisaa. Melkein ostin Tuntemattoman englanniksi, mutta en sitten kuitenkaan. Join saaveittain kahvia ja teetä ja luin Ukrainan matkalle valmistavan kirjani loppuun. Illemmalla suuntasin Etihadille katsomaan Englanti-Turkki ystävyysottelua. Potkupalloa. Ja niin kuin aina, yllätyin englantilaiskatsojien tökeryydestä. Jotta eipä ne turkkilaiset sen parempia olleet. Yllätyin siitäkin, että Englannin kansallislaulun päjähtäessä kaiuttimista käsissä hyppivät kylmät väreet.

Tarinoita väikkärilästä

Leikin tänään suurtakin pelastajaa kun puhuin 16 päiselle yleisölle kenttätutkimuksesta laitoksen vuosittaisessa konferenssissa, jota itse olin järjestämässä kaksi vuotta sitten. Järjestäjät - eli ykkösvuoden väikkäröijät - piipahtivat paniikin partaalla, kun puhujaperuutuksia sateli viime viikolla. Astuin siis kehiin suurella kolmannen vuoden opiskelijani kokemuksella: "hei mä voin jeesii, siis niinku jos sellai tarviitte jonkun, niinku". Ja sitten stressasin viikon, koska en ensin tiennyt mitä sanoa ja kun tiesin niin en saanut pursotettua ajatusta powerpoint liuskoille. Mutta hei, ei se mitään. CV:tä komistaa jälleen uusi rivi.

Puhujanlahjoista ei tarvitse kantaa huolta. Niitä en ole vieläkään kerryttänyt, mutta sentään jonkinlainen rentous on löytynyt. Muistiinpanot on tukipilareita vaan, ainakin tällasissa pienissä kemuissa. Voi olla, että Barcelonassa puntti tutajaa syyskussa sen verran pahasti, ett sitten tuijotetaan edessä olevia A4 antaumuksella ja papatetaan menemään katsetta nostamatta, mutta yleisön läsnäolosta kiusallisen tietoisena. Joukossa tulee istumaan yksi alan legenda, ja amerikkalainen antropologi, josta tännekin aikoinani muutaman rivin raapusti. Joskus kesällä 2014.

Mutta eihän tuo ainakaan tänään niin kamalaa ollut. Tuo puhuminen. Ainakaan kanssaopiskelijoille. Eivät ole sellaisessa asemassa, että voisivat iskeä pahoilla kysymyksillä, jotka kimpoilevat bumerangina otsastani takaisin kun en niitä ymmärrä. Näinkin on käynyt - isoilla areenoilla. Mutta täällä tänään kaikki olivat mukavia.

Että torstaita!
Melkein normipäivä väikkärilässä.

Ristiin rastiin

Tutkimusassarin työt jatkuu omalla painollaan. Hirveästi ei normaaliin ole eroa, mitä nyt ei tarvitse niin paljon miettiä, mitä tekee - paperivuori pöydän nurkalla kasvaa omalla painollaan ja supervisor S:n ponnekkaalla avustuksella. Ylläritehtäviäkin tulee. Eilen kävin hengailemassa S:n opettamalla kurssilla juttelemassa omista tutkimuskokemuksistani (ha!).
Siinä sivussa varattiin meidän Kiovan hotelli. Lähdetään elokuun puolessa välissä - minä ja S - meidän insinöörien ja tiedeihmisten kyljessä vajaaksi viikoksi Ukrainaan. Kaksi päivää Tsernobylissä, vähän museointia ja mahdollisia luentoja Kiovan yliopistossa. Samalla testataan visuaalisia tutkimusmetodeja - lähinnä videota - ja tehdään reissusta minitutkimusprojekti. Tai me ja me, saattaa olla, että vain hän, mutta mukana olen kuitenkin.

Elo-syyskuinen Barcelonan keikkakin varmistui. Alan suurin konferenssi luvassa. Siellä pitäisi puhua väikkäristä, johon en ole kohta viikkoihin koskenut ja jolle olen vain muutaman ajatuksen uhrannut. Ja sillonkin vain pakosta. Mutta Espanja! Ja loma! No, konferenssi eka, sitten loma! Muitakin reissuja tiedossa, joista ehkä eniten kutkuttaa toveri J:n kanssa suunniteltu Islannin reissu. Unelmista tota jne, jne. Pienempiä pyrähdyksiä Lontooseen sekä Yorkshiren kulmakunnille luvassa.
Kesästä näyttää tulevan huippu! Ensi vuoden kesällekin on jo suunnitelmia kun hankin liput yleisurheilun MM-kisoihin Lontooseen, koska miksipä sitä nyt vain yhden huippuvuoden viettäisi.

Viime lauantaina sain tulevista seikkailuista pikku teaserin, kun kävin Hebden Bridgessä maisemia katsomassa. Se on pieni liberaalikupla Yorkshiren sydämessä. Tuhoutui osittain pahoinkin joulun tulvissa, mutta elämä alkaa hissuksiin taas kukoistamaan. Viime viikonloppuna aukesi kaks raflaa, joista toinen oli vegaaninen. Meinasin pökertyä falafel ja kakku-onneen. Kylä on tunnetu parhaiten ehkäpä Brontën siskosten kotina (vaikka taisivat virallisesti asua Heptonstallissa) ja Sylvia Plathin viimeisenä leposijana (joka ainakin on haudattu Heptonstalliin).
Ja tottahan kävin hautaa katsomassa, oman sankarini Patti Smithin jalanjäljissä.

Ja, että kylläpä tuolla muutenkin silmä lepäsi. Joskus riittää, että menee kulman taakse nähdäkseen uusia maailmoja.

14.2km!

Ensimmäinen kaksinumeroinen lenkki sitten Tukholman maratonin! Euforista. Juoksin uuden reitin, joka vei mut noin 8 kilometrin verran maaseudulle ja vitsit, mikä vaikutus mielentilaan. Runner's high tuli keskellä 3 kilometrin ylämäkeä. Mahtavaa! Nyt pitää vaan jaksaa malttaa, ettei karkaa juoksukengät käsistä.

Sunnuntai jatkuu Lontoon maratonin katsomisella ja sivutoimisella työskentelyllä. Täytyy sanoa, että kotoa suht lämpimässä on kivempaa katsoa kun maratonreitin varrella värjöttely. Vaikka Paula Radcliffen näkeminen viime vuonna olikin ihan uskomatonta.

Kun hallitus kävi kylässä.

Siinä sivussa vanhenin! Ja elämä jatkuu täysillä. Synttäripäivänä porhalsin vuoden nopeimman vitosen, sain vegaanibrownien ja lasillisen punaviiniä. Sisustettiin mun nurkkia, tehtiin palapeli, käytiin maalaismarkkinoilla, ja Leedsissä. Äiti sai kuuden päivän korkeanpaikan leirin ja mäkitreenin, mutta myös aamiaisen vuoteeseen. Ruokapöydän puutteessa. Luksusta.

Yksi kova isku koettiin vielä maanantaina, mutta nyt mennään eteenpäin niin, että pörisee! Keskiviikkona kävin ensimmäisellä kiipeilytunnilla neljästä, maratontreenikin alkoi. Kesälomamatka varattu. Paikka Barcelonan mega-konferenssissa 99.6% varma. Torstaina pidin "parhaan tai ainakin rennoimman" esitelmäni tähän menessä - toveri C:n mukaan japanilais-sheffieldiläisen yleisön edessä. Supervisor S:kin vaikutti ihan tyytyväiseltä. Sekosin sanoissa, mutta pyh.

Postissa on matkassa pitkään haaveilemani, ebaysta huutamani Polaroid-kamera, johon kaveri lupasi hankkia filmin. Toukokuun jokainen viikonloppu on täynnä. Tarkoitukshakuisesti ja ei. Vauhti vähän hirvittää, mutta kukapa hupimenoille ei sanoisi. Hurraa! Sunnuntaina töihin. Siinä hupia. Ovat muuten peloitelleet, että viikonloppuna saattaisi tulla räntää.

Huominen, toivo, rakkaus

Tein pyhän päätöksen, etten vihaa, katkeroidu, soita suutani, en hauku. Jos olisi tyhmä, meidän historia olisi lyhyempi. Tai sitä ei olisi ollenkaan. Pyrin kypsyyteen ja arvokkuuteni säilyttämiseen. Ajattelen, että tässä oli mies, joka muuttui, pakeni, meni mistä aita oli matalin.

Päätöksiä koetellaan. Hän koettelee. Alotettiin byrokratian purku samantien: mitkä tavarat kenellekin, kenellä on oikeus Netflixiin, lomien peruutukset, hyvitykset lentolipuista jne, jne.
Kohteliasta. Sivistynyttä. Etäistä. Niin kun kuuluukin.
Niin kun halusin.

Sitten yhteys katkesi. Velvollisuudet roikkuvat. Asiat repsottavat auki.
Suututtaa.  Surettaa. Miksi pitkittää? Miksei voi hoitaa asiaa kerrallaan?
Kun kerran tahtoo erota, eikö voisi edes antaa siistiä kerrasta poikki-eroa? Tekeekö kiusaa?
Vai eikö se sittenkään halua päästää lopullisesti irti?
Voiko olla niin itsekäs? Voiko tosiaan?
Haluan vaan irti ja eteenpäin. Miksei se päästä?

Sinnittelen ja rimpuilen. Joka päivä on uusi päivä. Joka aamu uusi alku lähempänä uutta alkua. Ja muita kliseitä. Koko elämä on muuttunut surkeaksi kokoelmaksi metaforia. Kaikella on merkitys. Joku syvempi, mutta kuitenkin niin kiusallisen pinnallinen, merkitys.
Valoa pimeään huoneeseen.
Rikkoutunut vetoketju.
Sateen jälkeen aurinko.
Kaikelle jotain. Ja liikaa.
Ajatukset hurisee. Sydämeen koskee. Sielu kamppailee katkeruutta vastaan.
Uni ei tule. Pakenen kirjoihin tai lenkille.
Odotan, että pää hajoaa. Mutta sinnittelen ja rimpuilen.

Tukiverkko toimii ja siihen nojaan.
Jos tässä jotain hyvää, niin rakkaus.
Niin ironista kuin se onkin.

Uneton Sheffieldissä

Makasin taas hereillä. Tuijotin kattoon, mutten nähnyt sitä. Ainoastaan K:n. Järkytyin kaikista niistä yksityiskohdista, jotka pulpahtelivat esiin tuolta jostain ikävän potpuroimana.

Muistin jalkapöytien pehmeyden. Selän luomikartaston. Arven silmäkulmassa. Toisen, ihan pienen, jonka parta yleensä peitti. Kemikaalien sormiin jouduttamat kovettumat.

Muistin, miltä tuntui maata toisen vieressä. Turvassa toisen sylissä. Silitellä rintakarvoja ojennukseen. Miltä tuntui kun sänki raapi poskea. Kuinka maattiin sängyssä, tuijotettiin ikkunasta taivasta, eikä tarettu nousta ylös.

Muistin kaiken ja tyyny kostui. Muistin kaiken. Ja halusin kaiken takaisin.

En uudelleen vaan niin kun joskus oli.

Tiesin, että se oli tyhmää, turhaa ja kyyneleet virtasivat katkerammin.

Mutta nyt sentään vaan yöllä.