Kahden viikon aikana olen kolmesti päässyt Helsingin halki Espooseen ilman kommervenkkejä. Junat ja bussit vetävät yhtä köyttä epäluotettavuudessaan, ja osallistuinhan kertaalleen talkoisiin itsekin, kun en kertakaikkiaan jaksanut maanantaina aamiaispöydästä nousta.
Yritän opetella lukemaan bussissa, ettei tyhjänpanttina tarvitse istua. Matkapahoinvoinnista irti rimpuilemiu käy hitaasti vaikka kehitystä on nähtävissä. Paitsi jos sattuu aggressiivinen jarruttaja kuskiksi.
Tutkimus paikallisten insinöörien keskuudessa on alkanut hitaasti. Tai totuudenmukaisempaa olisi ehkä sanoa, että odottaa vielä alkamistaan. Havainnointimahdollisuuksia odotellessa olen sukeltanut pää edellä teknisiin raportteihin ja herännyt kaksi tuntia myöhemmin näppäimistö poskeen painautuneena.
Luulin Fukushiman jo jääneen taakse. Delegoija lähetti editoijan pyytämät pilkun tarkastus-, viilaus- ja korjaustehtävät pullopostilla kun oli Alpeilta laskeunut (varsinainen elvistelijä).
Asialla kiire, muttei asap. Mitä sitten tarkoittaneenkaan.
Launtaina sieniretkeltä ei löytynyt sieniä, mutta muumikeksejä onneksi oli. Sunnuntaina kastuin ukkosmyrskyssä ja iltalenkillä tuoksui mädäntyvät omenat syksy. Eilen töihin lähtiessä hengitys höyrysi ja kampuksella näki kersoja.
Lienee aika hyväksyä tosiasiat. Syksy on täällä.
Oli mahtava turistikesä kotikaupungissa, vaikka pituutta olisin voinut lisätä puolellatoista viikolla. Siitkäkin huolimatta ennätin kaupunkiin kahdesti auringonnousun aikaan. Kun ketään ei ollut vielä missään. Huvikseen vaan. Koska miksi ei. Herkuttelin Hakaniemessä, Teurastamolla, ulkona, sisällä, Kaivarissa, kotona ja toisaalla. Se tila mitä kahvin, katuruuan ja veljen lafkan safkoista vielä jäi, täyttyi luontevasti marjoilla ja sorbetilla.
Ex tempore piipahdin Suomenlinnassa argentiinalaisen kanssa ja istuin turistipyörässä Kauppatorin kulmalla. Siinä yhdistyi hyvin ahtaan- ja korkeanpaikankammo, mutta hauskaakin oli. Katsoin kuin lämpimässä elokuun illassa ihmiset tuijottivat epäuskoisina sirkoin täyttetyjä lautasiaan ja kuuntelin Sibelius-konserttia Musiikkitalon edessä. Valomerkkinä toimi aterioimaan tulleet rotat. Lokkeja vielä uskalsi uhmata, mutta johonkin oli raja vedettävä.
Juoksujalkoja en ole saanut vielä takaisin ja sininen paholainen polkupyöräni toimi oivallisena kumppanina. Pyöräilin Helsinkiin kolmesti, ja vain kertaalleen tulin takaisin junalla. Kokemus sekin. Helsinki City Marathonin kunniaksi sotkin menemään hiukan yli maratonin verran ja maustoin pyöräretkeäni Kaivopuistonrantaan jaloittelulla pitkospuisella polulla Lammassaareen, jossa sain muuten kesän kahdesta hyttysen puremasta ensimmäisen. Baanalla paahdoin kuin tuulispää, ja onpa tuo polkeminen muutenkin maittanut auringonpaisteessa. Kuten muuten myös melominen ja muut vaihtoehtoiset harrastusmuodot. Kesän yksi huippukohdista onkin se, ettei veljen kanssa kajakilla kaaduttu, ennusmerkit eivät ehkä olleet hyvät.
Tallinna, Fiskars ja Nuuksio pisteinä i:n päälle onnistuneelle kesälle.
Niin ja seura ennen kaikkea.
Onpahan mitä muistaa kun pohjoistuuli alkaa tosissaan puhkumaan.
Jotta kyllä se syksy mun puolesta saa tulla.
Uudet seikkailut on jo mielessä. :)
Akuuttitila
ohi. Sekä mortonin neurooman että ITB syndrooman suhteen. Maltillinen
juoksulupa tuli. Sitä ennen väännettiin, käänettiin, runottiin ja puserrettin.
Pakarat herkkinä lähdin piiraalle Laajasaloon. Nilkkakin oli huomaamatta mennyt
lukkoon. Riuhtaistiin auki niin, että kylkiluutkin väpättivät vielä auringon
painaessa maaten.
On
rullahierontaa, parantunutta lihashuoltoa ja sen verta varovainen
treeniohjelma, että tuskin tunnistan itseäni siitä. Mutta suunnitelmat on suuret,
niin kuin luonteeseen sopii. Pariisissa ja Helsingissä edessä maratonit ensi
vuonna. Tavoittena pystyä juoksemaan molemmat hyvällä fiiliksella ja ihan super-mega-päätavoite
onkin sekä lyhyelle että pitkälle aikavälille on taas muistaa, että juoksu ei
ole huolta, vaan vapautta.
Arki on koittanut. Töitä ja töitä. Tosin ei ihan
normaaleissa toimistosfääreissä. Aurinkoisina päivinä olen raahannut aivoni tai
läppärini – joskus jopa molemmat – takapihan helteeseen ja siellä nykertänyt
menemään. Yllättävän tehokkaastikin. Lienee tuo internetin puute.
Menevät nuo harjoitukset muutenkin ihan hyvin. Huone
sotkuuntui ihan omalla painollaan. Ruisleipä maittaa liiaksikin ja saunassa
jaksaa edelleenkin istua. Kaduilla hämmästelen kun ihmiset puhelevat suomea ja yllätyn
joka kerta kun autoilijat antavat tietä olinpa liikkeellä sitten jalan tai
pyörällä. Tapahtuu ihan melkeinpä tosi usein vielä. Lentokenttäjunat vielä
kummastuttaa, mutta aionpa jokin päivä hypätä sellaiseen. Ihan vaan huvikseen!
Kaupunkikin on tullut tutuksi. On tullut käytyä niin
monasti, että kohta VR:n pitää vaihtaa junanpenkit! Kerran viiletin
polkupyörällä matkan ees taas ja kyllä sitä seuraavana aamuna peppua aristi.
Palkitsinkin itseni uudella junareissulla. Helsinkiin. Kahvia espalla. Oli
lämmin, siellä kaikkien turistien seassa. noin kansainvälistyneenä jatkelin
harjoituksia serkkubrunssile tai no oikeastaan serkkupäivälle. Ruoka maittoi ja
seura lämmitti. Niin kyllä teki aurinkokin, mutta se oli vaan budjetoimatonta
plussaa. Tovereiden kanssa koettiin syyskuu viime sunnuntaisella Lasipalatsin
terdellä. Kahvi oli mustaa, huumori ei. Hyvä niin! Korttiakin ennätettiin
lyömään. Olen parantanut huonon häviäjän tapojani.
Pahvilaatikon perukoilta löysin kirjan, jonka K tyrkkäsi
käteen vuonna 2012. “Lue tää sitten kun alotat sun PhD:n.”
Tarkotus ei ollut ikinä aloittaa, ja kirjakin unohtui. Nyt
kaksi vuotta myöhässä alkuperäisestä kehotuksesta aloin sitä lukemaan, ja
kannatti. Kuvaa akateemista maailmaa verrattean nasevasti ja oikein hyvin
sopien tähän omaan tämän hetken motivation puutteeseen ja kaikenlaisen nokan
nyrpistelyyn kaikkea akateemista kohtaan.
Huomenna suuntana etelänmaat ja Tallinna, kun onhan sekin
nyt niin helsinkiläistä!
On siitä jo viikko kun Finnair toi Suomeen. Ensimmäinen etappi leipälaatikko ja ruisleipä, sitten hapankorput ja näkkäri. Pyörän kokosin kuin palapelin, ihan omin kätösin. Menin metsään, menin uurnalehtoon, siirsin toimiston takapihan parvekkeelle. Oli lämmin. Vantaanjoki näytteli parastaan. Kauhistelin ruokaostosten hintaa ja istuin saunan hattuhyllyllä Jaffaa siemaillen. Tikkuhiihtänytkin olen kerran. Mahtuipa ensimmäiseen viikkoon uusia mansikoita, vanhoja kavereita ja lounas Ursulassa. Vanhaa joukkueetanikin ehdin etäältä tuijottamaan.
Viimeinen työpäivä.
Kaksi haastattelua ja päänsärky.
Viimeinen viikonloppu.
Olen asunut täällä kauemmin yhtäjaksoisesti kuin missään sen jälkeen kun opiskelijaksi ryhdyin.
Olen yrittänyt saada nostalgista roihua aikaan ja miettiä, mitä Sheffield tarkoittaa mulle ja mitä jään kaipaamaan.
Tarkoituksena oli iskeä tähän joku mieletön kuvakollaasi ja hehkuttaa, että näin hauskaa oli! Hurraati!
Eihän se onnistunut alkuunsakaan. Kävin läpi kuvia, joita on koneelle ja kännykkään talletettuna. Mitä löysin: paljon Aberdeenia, paljon Essexin koiraeläimiä.
Löytyi myös Helsinki, Ylläs, Edinburgh, Peterborough, Pariisi, Frankfurt, Krakova, Torun, Gdansk, Ukkohalla, Ranskan maaseutua, York, Newcastle, Southend, Lontoo, Tukholma, Cardiff, Bristol, Newport, Napoli, Pompeiji, Braemar, Newburgh, Plymouth, Pompeiji, Oxford, Buxton, Manchester, Liverpool, Leeds, Glasgow, Shetlanti, Baslow, Bakewell, Castleton.
Mitä siis sanoa Sheffieldistä?
Ehkä, että se on muualla.
Että ehkä Sheffield on vähemmän kaupunki ja enemmän mielentila.
Joku jäytävä ja tikahtumaton kaipuu ja kaiho.
Mahdollisuus seikkailuihin ja maailmankatsomuksen avartamiseen.
Stressi ja ahdistus.
Aina lähtöpiste,
ei ikinä määränpää.
Toisaalta.
En antanut Sheffieldille mahdollisuutta.
Tulin sydän täynnä ikävää ja tuskaa, oli helpompi olla negatiivinen.
Oli helppoa sulkea silmät ja mieli, päättää että toisaalla on paremmin.
Sydän oli toisaalla. Ja koti siellä, missä sydän. Tuli toimisto, työpaikka, laboratorio, luentoja.
Vasta ihan viimeisinä viikkoina raotin silmäni, ehkä avauduin.
Puistot oli vehreämpiä, kadut jännitävimpiä, kun käveltiin käsikkäin katuja ja korpia, mutta kaipaamaan en jää.
Enkä sitten taida yrittääkään.
Ja miksi tarvitsisi?
Mutta.
Ei se niin kamalaakaan ole ollut. Sheffieldin on päästänyt paikkoihin, antanut tavata ihmisiä, oppettanut uutta, pakottanut kohtaamaan pelkoni useampaan otteeseen (ja ei, ei se helpota, mutta pelottaviin tilanteisiin tottuu).
Kolleegaisista ei ole pahaa sanottavaa. Eikä supervisor S:stä.
Ojensi parhaimman ohjenuoran heti kättelyyn. Pisti asiat perspektiiviin. Ehkäpä siksi, mikään ei ole tuntunut ylitsepääsemättömälle. Vaikka välillä stressaankin itseni unettomaksi. Se mitä me täällä tehdään on tärkeää, mutta kenenkään henki ei riipu siitä.
Totta.
PhD on iso juttu.
Muttei isoin. Ei musta-aukko.
Se haastaa. Avaa ovia.
Mitään muuta se ei tee.
Mitään muuta se ei ole.
Haaste. Mahdollisuus.
Ja tästä, naiset ja herrat, takaisin kokonaisiin lauseisiin ja aasinsiltaa pitkin samoille linjoille Rautavaaraa niin usein lainaavan äitini kanssa; elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa.
Paljon on Sheffield ottanut, paljon se on antanut.
Kaipaamaan en jää, mutta kaunaakaan en kanna.
Esitelmä meni hyvin. Eteenkin ottaen huomioon, että editoin, väänsin ja käänsin sitä vielä viis minuuttia ennen puhujan pallille nousua. Supervisor S:ltä tuli hyväksyvä nyökkäys ja eilisessä kahvila-palaverissa varmistus, että tulkitsin nyökkäyksen oikeaksi. Yorkista, jossa olin puhua pälpättämässä, sujasin Lontooseen ja eteenpäin Graysiin melkein tunnin myöhässä - helle oli sulattanut pätkän raiteita (?).
Tämä valtakunta tulee yhtä kehnosti toimeen lumen ja kuumuden kanssa. Australialainen kolleega naureskeli, että mikä helleaalto tää tällanen yhden päivän +36 astetta oikein on, mutta sillä muuten rikottiin Sheffieldin historian lämpöennätys (tämä siis keskiviikkona 1.7. nippelitietoa rakastaville).
Viime perjantai oli sitten vuoden paras päivä. Oli sortsikeli. Käytettiin koirat lenkillä ja lähdettiin kaksin Lontooseen. Lounaaksi chileläistä katuruokaa. Hellittiin mun kiinnostusta latinalaista Amerikkaa kohden, sanottiin. Sieltä Green Parkiin jättikahvilaketjun juomat mukana. Mukana kirjat. K:lle Murakamia ja mulle teos Fidel Castrosta ja Che Guevarasta. Hankittiin kirjat K:n Sheffieldin vierailun aikana - ostin palkinnoksi tohtorin tutkinnosta. Ahmittiin molemmat kirjojamme ja K:n päikkäreiden jälkeen pizzaa. Illalla mentiin noloina katsomaan Carmenia sortsit jalassa. Mutta oli siellä ihmisiä epäedustavimmissakin vermeissä. Esi-viini mulle, esi-olut hälle ja esi-oliivit, ja sitten oopperaa. Tarina ei innostanut, mutta musiikki oli melkein yhtä hienoa, mitä odotettiinkin. Ainoa, että olivat kääntäneet koko teoksen englanniksi. Ilta päättyi ihan mielettömään ukkoseen. Olisin voinut valvoa koko yön ja sitä seurailla.
Jos viime perjantai oli urbaani, niin tällä viikolle vedettiin överisti toiseen suuntaan.
Mentiin Peak Districtille.
Kiivettiin vuori.
Vaikeinta mahdollisinta reittiä:
Neljän tunnin ja 14km marssin jälkeen K vetelee taas päikkäreitä.
Illan ohjelmassa Stephen Kingin Cujo ja vietnamilaista lähiösyömälästä.
Tuskin maltan odottaa.
Koska perjantai!
Ja hauskuus!
1. Stressaannu
Aloitat esitelmän suunnittelun pohdiskelemalla, kuinka syvällisesti vihaat ihmisten edessä puhumista. Muistat stressin hikiset kädet, punertavat posket, kurkkuun takertuvan äänen, kauhun vieraalla kielellä kommunikoimisesta kiinnittäen erityisesti huomiota sanoihin, jotka olet joskus lausunut väärin, vaikkakin ihan vapaa-ajan kontekstissa. Et lue esitelmän ohjeita, ettet stressaannu lisää.
2. Ahdistu
Viikon odottelun jälkeen päätät vihdoin lukea esitelmän ohjeet. Ahdistut esitelmän pidosta; 10 minuuttia. Tiedät, että aika on samalla pitkä että lyhyt. Pitkä sillä koko kymppi on seistävä ihmisten edessä ja aika on riittävän pitkä unohtaaksesi, mitä haluat sanoa - jos tätä edes keksit. Toisaalta aika on liian lyhyt esittääksesi vakuuttavaa argumenttia asiasta, josta sinulla ei ole kuin erittäin rajallista tietoa. Joka tapauksessa tulet siis näyttämään tyhmältä. Havainto ahdistaa.
3. Innostu
Päätät ottaa härkää sarvista. Teet listan dokumenteista ja muusta datasta, joista voi olla hyötyä. Pistät ne tärkeys(tai lyhyys)järjestykseen, jossa aiot ne lukea. Olet varma, että kunhan vain luet ja mietit, asiat selkenevät kyllä! Vamos! Ensimmäinen kymmenen tuntia menee lentäen!
4. Tylsisty
Et saa materiaalista niin paljon irti kuin toivoit ja lukeminen muuttu tylsäksi. Tuijotat tietokoneruutua toivoen, että se puhuisi sinulle viisaita. Tai edes motivoisi. Ei tapahdu. Pidät tauon. Varaat hotellin Cornwallista lomaa varten, johon ei ole varaa. Ei haittaa. Palaat materiaaalin pariin. Ei innosta vieläkään.
5. Hajota ja hallitse
Kirjoitat ensimmäisen version. Se on kamala, mutta ajattelet lähes optimisesti, että siinä on alku. Perut hotellivarauksen, koska ymmärrät, että siihen ei oikeasti ole varaa. Petyt, mutta saat aikaan versiot 1.1 ja 1.2, jotka tuhoat, koska ahdistus ja tyhmyys. Vietät koko launtaipäivän laatien versiota 2. Päivän päätteeksi olet tyytyväinen. Hyvä tästä vielä tulee. Koet hallitsevasi asiasi. Vietät kaksi vapaapäivää, joiden tuloksena olet menettänyt kaiken itseluottamuksesi. Jos mikään hajoaa, se on pääsi.
6. Toivo
Päivä ennen esitelmän pitoa sinulla on kasassa versio 1, muistot muista luonnoksista ja läjä ideoita, joilla on ehkä potentiaalia, mutta joita et saa liitettyä toisiinsa sujuvasti. Aamulla kuntosalilla saat idean, joka päivän mitään ottaa esitelmän muotoa - ei täysin. Hyväksyt kohtalosi ja älykkyytesi rajat. Istut, kirjoitat ja toivot, että jotain vielä syntyy. Tai, että huominen vain kuluisi todella nopeasti.
Taisin raapustaa tän päivityksen jo pari viikkoa sitten, hetimiten Suomesta paluun jälkeen, mutta ihan noin vanhanaikaisesti paperille. No arvasihan sen sitten, hukkuivat paperit kansineen, jahka tänään niihin vahingossa kompastuin. Jotenpa siis aikamatkalle jo ehkä kuluneisiin ajatuksiin.
Takaisin täällä. Sheffieldissä. Suomi-viikko sujahti verrataen rakettimaisesti ohi. Ehdin tavata kaikki isovanhemmat. Nekin, jotka eivät enää jaksa muistaa. Näin ja juhlistin kun veljestä tuli virallisesti kokki. Kävin uudessa kodissakin kylässä. Taitaa toiset meistä olla aikuistumassa. Tuijotin Aleksanterinkadulla kuppilan ikkunasta, kuinka valtionvelka pyöri yhä vaan suuremmaksi. Lääkäri tökki varpaita ja sanoi "Mortonin neurooma" (edit. eilen (23.6.) aamutelkkarissa puhuttiin siitä, kuinka pillifarkut ja korkkarit aiheuttaa Mortonin neuroomaa - diagnoosin arvo laski silmissä - joku turhamaisuusvamma!) , rupesi sitten kilpailemaan maraton-ajoilla. Miehet! Leivon ja söin kakkuja. Kävin katsomassa vanhoja ratikoita.
Mutta se on kaikki mennyttä.
Nyt ollaan täällä ja tässä ja koetaan ennenkokemattomia. Kesäkuun puoliväli kohta jo kutittelee, mutta kotoa on mentävä ulos lämmittelemään. Eipä sillä, kyllä ulosmentäessäkin on heitettävä rotsi niskaan (edit. näin juhannuksen jälkeen ei!).
Eilen lämmittelin paikkoja spinningissä. Ensimmäinen urheilukiskaisu sitten Tukholman. Lääkäri iski juoksukiellon, ja polven ITB-vaivatkaan eivät oo pahemmin kannusta liikkumaan. Mutta eilen spinnasin. Jalat tukossa, maraton t-paita päällä - molemmat siis Tukholman tuliaisia. Rupesi sitten se paita siinä nolottamaan. Rinnassa seisoi Finisher Asics Stockholm Marathon 2015. Kaiken kukkuraksi neonkeltainen. Mitä mä tässä naapurikylään hohkaavalla paidallani elvistelemään? Eiks se nyt oo aika hölmöä?
Olalle istahti pirulainen, toiselle kai sitten enkelirinkeli. Juoksusta yhä uupuneet jalat siinä hidastuivat entisestään. Elvistelenkö vaiko enkö? Ylpeä suorituksesta kyllä. En ole ylimielinen. T-paita on vaan muisto yhdestä suurimmista saavutuksistani!
Vai onko? Ei oikeastaan, yllätin itseni ajattelemasta. Ehkä yksi mahtavimmista kokemuksista, muttei mahtavimmista saavutuksista. Ja t-paita on vain t-paita. Toki, yksi elämä on niin laaja-alainen, ettei kaikkia saavutuksia voi edes verrata keskenään. Ja jos oikein filosofiseksi heittäytyisin, niin voisin jopa pohtia, mitä eroa on kokemuksella ja saavutuksella.
Ja jos oikein imeläksi heittäydyn, mahtavin saavutukseni - tietoinen ja tiedostamaton - on suhteeni elämäni ukkeleihin - K:hon ja veljeen. Molemmat suhteet päällepäin syvyydessään yllättäviä. Ehkä odottamattomiakin, jos ei mahdottomia. Veli, lapsen vuosissa ihmisiän nuorempi veli. Ja nyt kaveri. Salaliittolainen (aina). Tuskin kukaan ois uskonut, että oltaisiin elelty niin läheisinä. Eihän me olla kuin paita ja peppu. Mielenkiinnot on omia, mutta meillä on luottamus ja juttumme. Eletään elämiämme ihan eri tavoin, mutta mukana kulkevat samoilla aroilla liikkuvat mielen maailmat ja maisemat.
Viisi kuuta samalla saarella tarkoitti enemmän tekstareita, enemmän kontakia, enemmän kaikkea kuin aikoihin. Oli mahtavaa! Jos pystyn säilyttämään tämän suhteen, nyt kun veljellä on aikuisten huolet ja työkiireet, olen ehkä mahdottoman ylpeä. Tokkopa ihmissuhteita ei voi pakottamaan lähteä, mutta niiden eteen voi muutaman tikun ristiin pistää ja yrittää, oikein yrittää.
Ja sitten tietenkin on mahdoton merimiessuhteeni. En tiedä, kumpi meistä on se merimies tässä, mutta sen tiedän, ettei joka satamassa odota muuta seuraa. Sitäkään en tiedä, miksi mietin sitä merimiessuhteena. Ehkä jotain vanhanajan romantiikkaa, tai omista juurista tulevaan ammentamista. Ne kun meillä lähinnä on - tulevat ja menneet. Muistoihin ei voi jäädä, joten on katsottava eteenpäin: viikonlopun ex tempore treffeihin Peterborough'ssa, jouluun, joka toivottavasti vietetään yhdessä, maaliskuun laskettelureissuun, loppuelämään - toivottavasti. Suunnitelmia, haaveita, toiveita. Kun ollaan yhdessä on nyt, mutta se nyt on harvinainen ja harvassa. Varmasti on vaikea sanoa millon nyt tulee taas. Ehkä maaliskuussa, ehkä myöhemmin.
Suomessa kysyttiin - yllättävän - monasti häistä, perheestä, aikeista. Ei välttämättä edes varsinaisia kysymyksiä, vaan olettamuksia, normeja, kaavojen mukaan etenemistä. En väitä, ettenkö miettisi samoja, vaikka vielä muutama vuosi sitten en itselleni olisi ikinä toista puoliskoa pystynytkään kuvittelemaan. Mutta päällimmäisenä mielessä on nyt. Ja jos se nyt vaan jatkuisi ja jatkuisi niin kauan kun ihmisikä sallii, niin pojat, kyllä siinä kaiken maailman maratonit kalpenee!
Ehdin kirjoittamaan tämän blogin mielessäni monasti. Oli 42.195 metriä (plus ylimääränen 1200 metriä) tai 4 tuntia ja 27 minuuttia miettiä. Lisäksi olin jo etukäteen miettinyt voittaja- ja häviäjä-fiilis postaukset. Mistään vaihtoehdosta en juuri mitään muista. On siis aloitettava alusta.
Oli siis maraton. Tänään. Tukholman maraton. Kaatosateessa. Maraton, johon ilmottauduin kesäkuussa 2014. Maraton, joka tammikuussa muuttui sairastelujen takia uhanalaiseksi. Maraton, joka lähes tulkoon saavutti sukupuuton sinnikkään rasitusvamman tähden myöhemmin keväällä. Juoksin ensimmäistä kertaa pääsiäisen jälkeen kaksi ja puoliviikkoa sitten. Sain kokoon neljä 5km:n juoksua, yhden kympin ja yhden nelosen.
Tänään kun heräsin, itseluottamus ei ollut korkealla - mutta ei muuten ollut stressikään. Jännitystaso poikkeuksellisen - odottamattoman - suorastaan historiallisen alhainen. Lähdössäkään ei jännittänyt muu kuin, että saanko heitettyä päälleni pukemani jätesäkin tien sivuun.
Lähdin liikkelle hitaasti. Hitaammin kuin sillon kun kuntoutin reittä takaisin juoksukuntoon joulun kupeessa. Ensimmäinen 5km meni 31 minuuttiin. Onnitelin itseäni. Mitä hitaampi sen parempi! Hitaasi hyvä tulee, ja muita kliseitä. Mutta ennen kaikki hitaasti maali tulee, nopeasti noutaja. KGB agentin ammattitaidolla varjostin ja seurasin 4h30min loppuaikaan tähdänneitä jäniksiä. Olin melkein kosketusetäisyydellä, en ihan kannoilla. Vähintään näköetäisyydellä 30km ajan.
Ensimmäiset 17km meni kuin vettä vaan. Äiti ja R kannusti 12km:n paikkeilla - siitä sai energiaa. 18km kohdalla rillit oli niin märät, pisaraiset ja huuruiset, että meinasi tulla olo paha, mutta ilman minkäänlaista näkökykyä ei voinut kuvittelevanikaan juosta. Yritin kuivata laseja läpimärkään paitaan, eihän siitä mitään tullut. Mutta ei auttanut kuin painaa eteenpäin, ja kyllähän aivokypärä lopulta mukautui operoimaan vaillinaisella visiolla.
22km oli suuri merkkipaalu. Ensimmäinen kerta astuin puolimaratonin tuolle puolen, jokainen askel oli uutuus. Jokainen askel saavutus. Siitä sai kummaa voimaa.
23km kohdalla maistoin elämäni pahinta suolakurkkua, ei tosiaan ollut mikään maustekurkku vaan ihan tyylipuhdas suolattu kurkku. Hyi. Mutta ajoi asiansa.
27km jää historiaan - ja ansaitsee siksi oman kappaleensa.
Pissasin housuun. Ihan näin lyhykäisessä totuudessaan. Sinne lirisi. Ensimmäistä kertaa sitten edellisen laman. 4 kilometriä odotin vessaa, ja kun vihdoin sellainen kohdalle tuli, oli sade vihmonut sormet työkyvyttömiksi. Ei auennut bajamajassa sortsin nauhat ja kiire oli. Ja vahinko kävi. Eipä siinä mikään auttanut, mutta eipä kyllä hävettänytkään. Käyhän noita. Radcliffekin kyykkypissi koko maailman edessä maratonin maailmanennätysjuoksussaan. 42km on pitkä matka. Paljon voi tapahtua, ja tämä nyt ei kuitenkaan pahmmista päästä. Olin kuitenkin himpun verran tyytyväinen, että sortsit oli jo sateesta läpimärät, ei tarvinnut miettiä kuinka moni siellä perässä partaansa kikatteli.
Äiti ja R hurrasivat pidättyäviseen suomalaiseen tapaan jälleen 29km kohdalla. Lisää energiaa. Siinä kohden tiesin, että tästä varmasti maaliin mennään. Juoksu oli helppoa ja kolmessakympissä hymyilin. Ihan aitoa ei vitsit tää on siistiä-hymyä. Ja niinhän se oli. Siinä kohdin hörppäsin myös tarkoituksella väljähdetettyä kokista - housuun pissaamisen lisäksi toinen maraton-legenda. Olivat muuten molemmat jutut melkein yhtä ällöttävää.
32km kohdalla hukkasin jänikset - jäivät juottopisteellä jonnekin mun taakse ja päätin lähteä omilleni. Oli helppoa ja kymmenen kilsaahan nyt menee ihan peruslenkistä. 10 kilsaa menee vaikka päällään seisten. Melkein harmitti, koska olin etukäteen miettinyt osuvan (omasta mielestäni) lausahduksen sitkeydestä ja jääräpäisyydestä ja nyt en pääsisi sitä kirjoittamaan.
33,5km kohdalla oli ylämäki. Monet pysähtyivät kävelemään. Juoksin. Sheffieldissä asuminen kannattaa. Pieni nyppylä, ei mikään kunnon mäki. Hop, hop!
35km kohdalla, en tiedä mitä tapahtui, mutta jänne (kai) polven sivu/takaosassa alkoi särkeä. Eikä mitään viatonta särkyä. Oltiin puhuttu aiemmin tukijoukkojen kanssa, että näiden juoksua ennen vaivanneiden vammojen suhteen on osattava tunnistaa, mikä on maraton-kipua ja mikä sitä vääränlaista, vamma-kipua. Olin varsin varma, että tämä oli sitä jälkimmäistä. Piru! Juoksu painui välillä ontumisen puolelle.
Itketti, mutten itkenyt. Kipu on kaveri, kipu on kaveri, kipu on kaveri...hoin kuin mantraa, ja itkukin johtui enemmän siitä, että tässä kohtaa olin enemmän liikuttunut siitä, että ylipäätään pystyin juoksemaan ja olin niin lähellä maaliinpääsyä - molemmat asioita, joihin en vielä viikko sitten uskonut. Kipu kasvoi, matka väheni. Mietin kävelemistä. Tuntui luovuttamiselta ja jatkoin juoksemista. Mietin kuinka usein puhutaan suomalaisesta sisusta, mutta ei tämä siltä tuntunut. Jos joltain niin silvikkolaiselta jääräpäisyydeltä. Ja kerrankin siitä oli hyötyä.
700 metriä jäljellä. Joku älypää yleisöstä huusi, ettei enää ole plajon jäljellä. Tsemppiä, tsemppiä! Jaksaa painaa! Jos en olisi ollut tuskissani ja jo matkan uuvuttama, olisin mieluusti käynyt tirvaisemassa tätä huutajaa. 7km ja 3km ennen maalia olin vastaavasti kannustaineden kanssa vielä samaa mieltä, mutta 700 metriä ennen maalia koko huuto tuntui vain huonolta vitsiltä.
Maalissa kaipasin äitiä. Oli kylmä. Siis oikeasti kylmä. Ei mikään vilu, vaan kylmä. En meinannut saada urheilukellon ajanottoa pysäytettyä. Sormet eivät toimineet, yhtään. Kengännauhojen avaaminen ja sukkien vaihto lähentelivät mahdottomuuksia. Oli avuton olo, ehkä avuttomampi kuin ikinä. Sade vihmoi päälle, tuuli ulvoi, enkä edes meinannut saada kenkiä jalasta. Ei tämän tältä pitänyt tuntua! Juoksin justiinsa maratonin, pitäisi olla voittajafiilis. Ja kun viimein pääsin äidin ja R:n näköetäisyydelle tuli itku. Avuton ja lohduton. Oli surkea olo, mutta ehkä ennen kaikkea helpottunut.
Kuuma kylpy toi voittajafiiliksen ja vahvisti sitä fiilistä, mikä alkoi syntyä juoksun aikana, kivuista huolimatta. Juoksin viisaan, eheän ja kypsän juoksun. Jos olisin oikeassa elämässä näin kypsä, voisin olla pankinjohtaja tai eduskunnan puhemies. Otin huomioon olosuhteet, kokemuksen ja vajeet juoksukunnossa ja juoksin sen mukaan. Juoksu tosiaan oli äärimmäisen helppoa 30km asti ja siitähän se maratoni sitten alkoi - niin kuin kliseet menee, mutta oivallisen voimien jaon ansioista jätin monta kisasta tuttua selkää taakseni viimeisen kympin aikana - vielä silloinkin kun jalka ei meinannut polven tähden enää nousta. Harvoin sitä tunnen ja vielä harvemmin ääneen sanon, mutta olen ihan sairaan ylpeä itsestäni. Olen maratoonari ja tyylillä. Vauhti oli parempi, mitä toivoin. Ei ehkä ollut päätähuimaavaa, mutta tänään ei vauhdista ollutkaan kyse. Vaan yrittämisestä ja yrittämisestä viisaasti ja tyylillä.
Sen mitä niistä päässäni aiemmin kyhäämistä postauksista muistan on, ettävoittaja-fiilis postausken kyseessä ollessa, niin pistän tämän biisin tähän. Tästä hain hyvää fiilistä ennen juoksua ja kuka nyt ei klassikkoviisuja arvostaisi. :)
Niin ja mitä siihen syndroomaan tulee. Kyllä, aion juosta maratonin uudelleen.
Tukholmassa tai toisaalla.
J'aime le vie.
PS. Äidin jalat on kipeämmät kuin mun. Huomenna voi kyllä olla eri tilanne.
Helsingistä huudeltiin päivityksen perään.
Yritin miettiä jotain oikein filosofista ja syvällistä, kun viime ajat oon vaan listaillut mitä oon tehnyt. Lyhyen korren vetivät harmaat aivosolut taas. Kuvastelee varmaan viime aikoina vaivannutta väsymystä ja täydellistä motivaation puutetta töiden suhteen. Apurahaa tuli reilu tuhat euroa, motivaation ja innovatiiviset ideat unohtivat lähettää.
Viime viikolla oli ihan tavattoman surkea haastattelu, mutta eiköhän sieltä jotain löydy kun oikein etsii ja rivien välistä tiristelee. Huomenna oon vuorossa toinen/kaiken kaikkiaan kuudes, puhelin haastattelu. Ensimmäinen laatuaan. Stressaa. Luotan teknologiaan yhtä paljon kuin itseeni lakupussillisen kanssa... Tänään oli tarkoitus valmistautua ja valmistella, olla henkisesti terävässä kunnossa huomiselle, mutta eihän siitä mitään tullut. Sen sijaa litteroin hetken maalikuista höpinäsessiota, pyykkäsin ja pakkasin. Riivin kaupasta vegaaniherkkuja ja energiaa launtaina.
On meinaan suuntana Tukholma ylihuomenissa. Kaksi yötä oon katsellut maraton-painajaisia - aika mietoja vielä, kunhan eivät terästy kestän kyllä. Taitaa tyttöä jännittää, mutta eiköhän tuo lauantaihin mennessä muutu ihan puhtaaksi peloksi. Treenaaminen kun nyt oli mitä oli kaikkien klenkkojen ja tautien tähden.
Lauantaina käytiin K:n kanssa hilpasemassa Basildonin puistojuoksu. Tiedän olevani ihan nastassa vitosen kunnossa. Ei taida riittää maratonille tosin. Joka tapauksessa toisiksi nopein aika ikinä, kyllä hymyilytti ja vaikken muiden kanssa kisaakaan ei myöskään haitannut olla koko puistojuoksun toiseksi nopein nainen. Vaikka voisin väittää myös olleeni nopein nainen, koska tyttö joka kiiruhti mua rivakammin oli alle 15-vuotias. ;)
K kirmasi kanssa. Penikat vaivas, mutta juoksi mahtavat 26 minuuttia. Ja vaikken K:ta muuttamassa olekaan (vaikka esitänkin toisinaan arvostelevia kommentteja parran pituudesta), jos jostain olen ylpeä on se, että on mun tähden innostunut juoksemisesta ja euroviisuista.
On siinä kuulkaas unelmien poikaystävä!
Kokatakin osaa.
Launtai-iltaa ei tosin vietetty viisuja katsellen. Lähdettii juoksun jälkeen Suurkaupunkiin. Käytiin hankkimassa veljelle valmistujaislahja, piipahdettiin luonnotieteellisessä museossa, jossa käytiin maanjäristyssimulaattorissa. Polvet oli velliä ainakin vartin, K katsoi kun surkimusta. Päivällistettiin saarelaisteinien suosimassa ketjuravintolassa Kensingtonissa, josta suunnattiin Wembley Arenalle katsomaan saarelaisen sci-fi TV-sarjan musiikkia BBC Walesin sinfonia-orkesterin musisoimana. K sai näin viime heinäkuussa hankkimani joululahjansa. Harmistuin meidän paikoista - luulin valinneeni älykkäämmin ja melkein hölmöilin oman iltani piloille. En sentään. Lopulta.
Konsertti oli mahtava, mutta oli kiire pois. Euroviisut! Juostiin maanalaiseen, matkaattiin tunti Suurkaupungin halki Fenchurchin juna-asemalle. Kun saavuttiin Essexin päämajaan, viisut raikas televisiossa - muu kansa katsomassa. Juostiin kädet korvilla yläkertaa ja pistettiin vaihtoehtoinen kanava pauhaamaan. Lopulta päästiin katsomaan nauhoitusta. Kello oli 3:36 sunnuntaiaamuna kun julistettiin Ruotsi voittajaksi (hurraati!) ja painuttiin pehkuihin. Mun ehdotus koko yön valvomisesta sai osakseen vain halveksuntaa, mikä lienee vain hyvä, koska en ehkä kuitenkaan ollut tosissani.
K:n mieliksi heräsin 7:38 ja kysyin voitaisko jo syödä aamupalaa. Ei voitu. 8:48 raahasin kuomani aamupuurolle. Kauempaa en malttanu odottaa. Päivä hengailtiin, ei ees vaihdettu yökkäreistä, nukuttiin päikkäritkin. Sellaset puolikkaan ensimmäisen Taru sormusten herrasta-mittaiset. Molemmat yllätyttiin kuinka vähän stressaannuin tästä löhöilystä. Katsottiin televiissiosta kuinka Newcastle säilytti kuin säilyttikin sarjapaikkansa (hurraati!) ja syötiin K:n maaliskuussa Suomesta salakuljetettuja Balleriina-keksejä, niitä mustikan makuisia.
Oli kuulkaas taas mahtava viikonloppu, ja mitä noihin euroviisuihin ja K:hn tarttuneeseen innostukseen tulee...meillä on ensi toukokuulle Tukholmasta ja varoiksi Göteborgista varattuna viisuviikonlopuksi hotelli. Nyt tarvitaan enää liput ja saadaan parhaat kekkerit ikinä. Lupauduin jopa heiluttelemaan Union Jackia, kunhan on pienempi kuin siniristilippu. ;)
Loppukevään
syksy ei tunnu hellittävän millään. Vettä riittää ja ankeeta on. Päätin eilen
syödä vihertävästi ja jatkaa makunystyräin koulutusta. Yritän suostutella
itseni tykästymään persiljaan, raakaan lehtikaaliin ja jalapenoihin (joista jo
mainitsinkin). Terveellisyyden tasapainoksi vedin napaan myös viis vegaani
kinuskileivosta. Hyvä ruoka, suurempi juoksumotivaatio.
Ja
kyllä tänään taas mentiinkiin. Tällä kertaa hitaasti, mutta keskipitkästi.
Jatkoin lauantaista mielen ylennystä aamukuuden auringossa oikeella-tavalla-tuskasella
kympillä. Kyllä näistä koivista vielä menopelit muovataan, voi tosin olla, että
se Tukholman maraton tulee pari askelta liian aikaiseen vastaan, mutta sitte
lähdetään kisaturistiksi. Tehdään parhaamme ja katsotaan mihin se riittää.
Juoksu ei ehkä ole hallussa, mutta urheilukliseet kyllä!
Niin
ja viisujen ensimmäinen semifinaalikin tänään. Enkä ole yhtään hehkuttanut. Oon
viime päivät pehmentänyt aivojani ja tsempannut itseäni kisakuntoon
tykittämällä viisujen parhaimmistoa tärykalvoon. Muistelin eilen katkerana,
kuinka mun Aberdeeninaikainen akateeminen ohjaajani ei antanut mun tehdä
päättötyötä Euroviisuista, mutta karkoitin katkeruuden….kuuntelemalla viisuja.
Muistelin myös huvittuneena, kuinka K:n kanssa suututettiin viime vuonna meidän
Aberdeen-toveri, kun sanottiin, että myöhästytään sen synttärikemuista kun ei
voida lähteä ennen kun kaikki laulut on laulettu. Pidettiin piknikkiä olkkarin
lattialla, juotiin viiniä ja tuijotettiin iPadin ruudulta parrakasta naista.
