Kaffet

Viikonloppu meni lupsakasti, että ei oikeastaan kuin syödä. Ja mitä aikaa jäi, saunottiin. Miniloman huippukohtiin kuului ehdottomasti brunssi, jolla sain ensi kertaa tuotua suomalaistoverit ja K:n saman pöydän ääreen, noin kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti myös. Kukaan ei arpeutunut henkisesti (eikä edes fyysisesti). Taisi olla ujosti ihan aika hauskaakin.

Bongattiin Kuningas Akateemisessa ennen kuin osoitettiin tukemme turvapaikanhakijoille jätskitötteröiden kera. Töräytin Niinistön Villelle morot kun lähdettiin kaupan kautta takaisin susirajalle. Ruuaksi kiepautin vaatimattomasti “parhaan pizzan ikinä”. Siitäkin huolimatta, ettei ollut juustoa. Tuomaristo julisti näin ja tilasi myöhemmin oluen suomeksi kun fudista oltiin paikallisessa juottolassa katsomassa. Sunnuntaina tilasi jo kahvinkin. Siitä tuli jo ihan kunnon dialogi.

“Hei.”

“Moi. Yksi cafe latte, kiitos.”

“Okei. Yksi vai kaksi espresso-shottia?”

“Um….kaksi.”

“Siinä, ole hyvä.”

“Kiitos.”

Kyllä hymyilytti. Vaikka kävikin ilmi, että mun smoothiessa oli jogurttia ja päätyi sekin K:n kurkusta alas. Olin nälkäinen ja kärttyinen, mutta tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että jos kahvia ja olutta osaa tilata, niin selviytymisen kanssa ei olisi ongelmia. Ugh.

In the pro-zone

Tarina tehokkuudesta.

Maanantai-aamu, ruuhkabussissa. Nytkytti menemään. Jarrua. Kaasua. Jarrua. Kaasua. Itketti. Väsytti. Turhautti. En jaksa. En tahdo. Sitä vaan mietin. Jäin aikaisemmalla pysäkillä pois. Laahustin. Kauppaan. Salmiakkiaski ja kaksi laihaa lakua. Ostinpa kohtuudella mietin. Mahtuivat takin taskuun. Olisin halunnut enemmän. Kohtuuttomasti. Mutta kaupalla ei ollut tarjota. Mökötin eteenpäin.

Ei huvittanut vieläkään. Laku auttoi vähän. Korkkasin salmiakitkin. Istua nyhjötin. Kaivoin repusta läppärin, liput ja laput. Sieltä löytyi to do-lista. Yök. Tuli tehtyä. Kaikki mitä listassa oli. Lähti viikko lentoon. Luin kertaalleen Fukushimat läpi. Ei löytynyt virheitä. Check. Nyt voidaan odotella julkaisua. Kai vihdoinkin. Sähköpostitin haastattelupyyntöjä. Liudan. Check. Luin, mitä piti. Iltapäivällä jo myhäilin.

Kaksi päivää myöhemmin. Seitsemästä pyynnöstä viiteen on myöntävä vastaus. Asettuvat siellä nyt valtion virkamiehet ja eri instituuttien tutkijat jonoon, että voin tivata vastauksia ja udella tyhmiä. Aikuisten maailma yllättää joskus. Ihmiset auttavat mielellään. Kunhan eivät vaan ryhdy tytöttelemään. Jos ryhtyvät perun sanani.

Järjestelyrumban lomassa ennätin Martinlaakson lukioon. Eilen. "Vieraileva luennoitsija Sheffieldin yliopistosta", esitteli lapsuuden ystävä opiskelijoilleen kun luokan edessä seisoin. Tunsin itseni velmuksi huijariksi. Vähän samoin kun vuonna 2007 kun kaulaan pujoitettiin SM-pronssi. Mutta vähemmällä huonolla omalla tunnolla. Tällä kertaa olin joutunut huijaritilanteeseen omin avuin ja työn kautta, mitali oli vain sattuma.

Puhuin.
Puhuin.
Puhuin.
Ja puhuin.
Ainakin 45 minuuttia. Kuka olisi uskonut. Että pystyn. Senat menivät sakaisin. Pysyivät järjestyksessä. Silloin kun viitsivät. Tuli kysymyksiäkin. Hyviä vielä. Näki, että olivat kuunnelleet. Nekin jotka möykkäröivät. Vastatakin osasin. Oli vähän kuin olisi ollut pro. Asiantuntija.
Mutta vain vähän.
Hymyilytti joka tapauksessa.

Päiväni hipsterinä

Aamulenkin jälkeen yritin murtautua normista ja päätin olla cool.

Heittäydyin lauantai-hipsteriksi.

Taivas roikkui niskassa kun talsin asemalta Kiasmaan kangaskassi olalla, äidin farkkurotsi niskassa – koosta väliä, hipster luo oman tyylinsä – ja punaiset converset jalkoihin nyöritettynä. Fysio neuvoi näitä monoja vastaan, mutta kai sitä välillä saa vähän omaa turhamaisuuttaan ruokkia. Ja jokainen hipster tietää, että tyyli ennen kaikkea.

Kiasmassa kiinnosti ensi viikonloppuna sulkeutuva Robert Mapplethorpen valokuvanäyttely. Seinillä siisteissä riveissä seisseet fallokset saivat hämilleen, vähän noloksi, vähän vaivautuneeksi, mutta Patti Smithistä otetu kuvat iskivät ytimeen asiallisesti. Oman nuoremman nuoruuteni superikoni. Rock’n’roll, luovuus, New York, vapaus, suorapuheisuus, kaikkea mitä olisin halunnut olla, mutta mihin en ikinä kykenisi.

Taivas repesi Kiasmassa olleessa. Olin kiitollinen neljän euron sontsasta, jonka olin hankkinut ruotsalaisesta hipster-puljusta asemalta ennen kulttuurelliksi heittäytymistä. Sontsa kourassa, tennarit kuivina matkasin vähemmän siistiin Forumiin, jossa pistin poskeen hipster-uskottavan lounaa Kipossa. En edes muista, mitä kaikkea leipäni piti sisällään, saati sitten mistä kyytipojaksi ottamani smoothie oli koottu, mutta hyvää oli! Ja täyttävää. Seuraa piti japanilainen fiktio – englanniksi tietenkin, koska tosi hipster on mailman kansalainen.

Lounasta seurasi todellinen hipster-koetus: Helsinki Design Week myyjäiset. Päätin kävellä Forumilta Kaapelitehtaalle puoliksi juotu smoothie kädessä. Onneksi Eerikinkatu vietti alaspäin. Painovoima piti huolen eteenpäin pääsemisestä ja täydestä vatsasta oli vaan hyöytyä.

Kaapelitehtaalla olin viimeksi vuonna 2003, joten välillä piti turvautua hipster-puhelimeeni tarkastaakseni matkan oikea suuntaisuus. Pysyin kurssilla. Kaapelitehtaan läheisyyden huomasi kun kanssa-hipstereiden määrä kasvoi tasaisesti. Ensimmäisenä tuli vastaa pipopäinen Jeesuksen näköinen mies, joka työnsi lastenvaunuja t-paitasillaan säätä uhmaten. Todellinen hipster. Tyyli ennen kaikkea.

Kaapelitehtaan hipster-koe vähän epäonnistui. Sen sijaan, että olisin hypistellyt ja hamuillut oman kolme kertaa budjettini ylittäviä valaisimia, ahdistuin ihmisistä, polvea särkiä ja kainalot hikosivat. Ostin viisi postikorttia ja juoksin ulos minkä jäykältä polveltani pääsin. Hipster-sontsalle oli taas käyttöä. Jatkoin kaatosateessa Tennispalatsiin kahville. Pillifarkut kostuivat, mutta varpaat säilyivät kuivina. Viihdytin itseäni tunnin verran kirjani parissa.

Sateen kaikottua suuntasin Narinkkatorille free from-messuille. Erikoisruokavaliotapahtuma. Mikä voisi olla sen hipsterimpää! Petyin. Pelkkää gluteenitonta tavaraa. Lähdin Alkoon. Ostin ensi viikonlopuksi korealaista aikuisjuomaa. Kassanmies pyysi henkilötodistusta. Hymyilin ja vilautin ajokorttia. Ajoin Stockmannin liukuportaita ylös-alas, koska se ei sattunut polveen hipsterille on tärkeä tulla bongatuksi monessa paikkaa. Melkein ostin sushi-setin, koska hipster. Ja valitsin itselleni tulevaisuuden viinilasit.

Kävin vielä Akateemisessa suremassa kaupan kohtaloa ennen kuin klenkkasin Punavuoreen skumppanjalle. Skoolattiin kaveriporukan kuopusta, jolle olin jo varsinaisena syntymäpäivänä ehtinyt varoitella 27 ikävuoden vaaroista. Ei parane heittäytyä Jim Morrisoniksi tai Janis Jopliniksi, vaikka rock’n’roll onkin cool.

Hipsteröitiin Tokyo 55 Töölöntorille juhla-aterialle. Ruokaa sai odottaa ja nopeasti se loppui, mutta hyvää oli. Sushi on aina sushi ja sushi on aina hyvää. Hipster-vegaanina otin jälkkäriksi popcornilta tuoksuvan virheän teen. Haistoin vain hikivarpaat, mutta hyvältä maistui silti.

Bussipysäkillä juttelin jonkun Oopperamiehen kanssa, joka oli juuri vaihtanut kuulumisia ohikulkeneen nuoremman kolleegansa kanssa. Juttelivat Toscasta. Mietin, että onkohan joku tunnettukin tyyppi tämä mukava herrasmies, joka kovin on huolissaan minuutin myöhässä olevasta bussista. Tunsin sivistymättömyyttä ja hautauduin kirjaani.

Junassa vanhenin hetkessä vuosia. Teinit röyhtäilivät ja remusivat mäyräkoirineen. Viereen istahtanut mieskin asteli paikalle vähän haparoivin askelin. Hautauduin kirjaani ja sisäinen nelikymppiseni sadatteli tulevaisuuden toivoja.

Tutkimus minimus, tylsimys tuntumus

Kahden viikon aikana olen kolmesti päässyt Helsingin halki Espooseen ilman kommervenkkejä. Junat ja bussit vetävät yhtä köyttä epäluotettavuudessaan, ja osallistuinhan kertaalleen talkoisiin itsekin, kun en kertakaikkiaan jaksanut maanantaina aamiaispöydästä nousta.

Yritän opetella lukemaan bussissa, ettei tyhjänpanttina tarvitse istua. Matkapahoinvoinnista irti rimpuilemiu käy hitaasti vaikka kehitystä on nähtävissä. Paitsi jos sattuu aggressiivinen jarruttaja kuskiksi.

Tutkimus paikallisten insinöörien keskuudessa on alkanut hitaasti. Tai totuudenmukaisempaa olisi ehkä sanoa, että odottaa vielä alkamistaan. Havainnointimahdollisuuksia odotellessa olen sukeltanut pää edellä teknisiin raportteihin ja herännyt kaksi tuntia myöhemmin näppäimistö poskeen painautuneena.

Luulin Fukushiman jo jääneen taakse. Delegoija lähetti editoijan pyytämät pilkun tarkastus-, viilaus- ja korjaustehtävät pullopostilla kun oli Alpeilta laskeunut (varsinainen elvistelijä).
Asialla kiire, muttei asap. Mitä sitten tarkoittaneenkaan.

Syksy saa

Launtaina sieniretkeltä ei löytynyt sieniä, mutta muumikeksejä onneksi oli. Sunnuntaina kastuin ukkosmyrskyssä ja iltalenkillä tuoksui mädäntyvät omenat syksy. Eilen töihin lähtiessä hengitys höyrysi ja kampuksella näki kersoja. 

Lienee aika hyväksyä tosiasiat. Syksy on täällä. 

Oli mahtava turistikesä kotikaupungissa, vaikka pituutta olisin voinut lisätä puolellatoista viikolla. Siitkäkin huolimatta ennätin kaupunkiin kahdesti auringonnousun aikaan. Kun ketään ei ollut vielä missään. Huvikseen vaan. Koska miksi ei. Herkuttelin Hakaniemessä, Teurastamolla, ulkona, sisällä, Kaivarissa, kotona ja toisaalla. Se tila mitä kahvin, katuruuan ja veljen lafkan safkoista vielä jäi, täyttyi luontevasti marjoilla ja sorbetilla.

Ex tempore piipahdin Suomenlinnassa argentiinalaisen kanssa ja istuin turistipyörässä Kauppatorin kulmalla. Siinä yhdistyi hyvin ahtaan- ja korkeanpaikankammo, mutta hauskaakin oli. Katsoin kuin lämpimässä elokuun illassa ihmiset tuijottivat epäuskoisina sirkoin täyttetyjä lautasiaan ja kuuntelin Sibelius-konserttia Musiikkitalon edessä. Valomerkkinä toimi aterioimaan tulleet rotat. Lokkeja vielä uskalsi uhmata, mutta johonkin oli raja vedettävä.

Juoksujalkoja en ole saanut vielä takaisin ja sininen paholainen polkupyöräni toimi oivallisena kumppanina. Pyöräilin Helsinkiin kolmesti, ja vain kertaalleen tulin takaisin junalla. Kokemus sekin. Helsinki City Marathonin kunniaksi sotkin menemään hiukan yli maratonin verran ja maustoin pyöräretkeäni Kaivopuistonrantaan jaloittelulla pitkospuisella polulla Lammassaareen, jossa sain muuten kesän kahdesta hyttysen puremasta ensimmäisen. Baanalla paahdoin kuin tuulispää, ja onpa tuo polkeminen muutenkin maittanut auringonpaisteessa. Kuten muuten myös melominen ja muut vaihtoehtoiset harrastusmuodot. Kesän yksi huippukohdista onkin se, ettei veljen kanssa kajakilla kaaduttu, ennusmerkit eivät ehkä olleet hyvät.

Tallinna, Fiskars ja Nuuksio pisteinä i:n päälle onnistuneelle kesälle. 

Niin ja seura ennen kaikkea.

Onpahan mitä muistaa kun pohjoistuuli alkaa tosissaan puhkumaan.

Jotta kyllä se syksy mun puolesta saa tulla.
Uudet seikkailut on jo mielessä. :)

Päämääränä Pariisi

Fysio näytti vihreetä valoa.

Akuuttitila ohi. Sekä mortonin neurooman että ITB syndrooman suhteen. Maltillinen juoksulupa tuli. Sitä ennen väännettiin, käänettiin, runottiin ja puserrettin. Pakarat herkkinä lähdin piiraalle Laajasaloon. Nilkkakin oli huomaamatta mennyt lukkoon. Riuhtaistiin auki niin, että kylkiluutkin väpättivät vielä auringon painaessa maaten.

On rullahierontaa, parantunutta lihashuoltoa ja sen verta varovainen treeniohjelma, että tuskin tunnistan itseäni siitä. Mutta suunnitelmat on suuret, niin kuin luonteeseen sopii. Pariisissa ja Helsingissä edessä maratonit ensi vuonna. Tavoittena pystyä juoksemaan molemmat hyvällä fiiliksella ja ihan super-mega-päätavoite onkin sekä lyhyelle että pitkälle aikavälille on taas muistaa, että juoksu ei ole huolta, vaan vapautta.

Kotiutumisharjoituksia

Arki on koittanut. Töitä ja töitä. Tosin ei ihan normaaleissa toimistosfääreissä. Aurinkoisina päivinä olen raahannut aivoni tai läppärini – joskus jopa molemmat – takapihan helteeseen ja siellä nykertänyt menemään. Yllättävän tehokkaastikin. Lienee tuo internetin puute.

Menevät nuo harjoitukset muutenkin ihan hyvin. Huone sotkuuntui ihan omalla painollaan. Ruisleipä maittaa liiaksikin ja saunassa jaksaa edelleenkin istua. Kaduilla hämmästelen kun ihmiset puhelevat suomea ja yllätyn joka kerta kun autoilijat antavat tietä olinpa liikkeellä sitten jalan tai pyörällä. Tapahtuu ihan melkeinpä tosi usein vielä. Lentokenttäjunat vielä kummastuttaa, mutta aionpa jokin päivä hypätä sellaiseen. Ihan vaan huvikseen!

Kaupunkikin on tullut tutuksi. On tullut käytyä niin monasti, että kohta VR:n pitää vaihtaa junanpenkit! Kerran viiletin polkupyörällä matkan ees taas ja kyllä sitä seuraavana aamuna peppua aristi. Palkitsinkin itseni uudella junareissulla. Helsinkiin. Kahvia espalla. Oli lämmin, siellä kaikkien turistien seassa. noin kansainvälistyneenä jatkelin harjoituksia serkkubrunssile tai no oikeastaan serkkupäivälle. Ruoka maittoi ja seura lämmitti. Niin kyllä teki aurinkokin, mutta se oli vaan budjetoimatonta plussaa. Tovereiden kanssa koettiin syyskuu viime sunnuntaisella Lasipalatsin terdellä. Kahvi oli mustaa, huumori ei. Hyvä niin! Korttiakin ennätettiin lyömään. Olen parantanut huonon häviäjän tapojani.

Pahvilaatikon perukoilta löysin kirjan, jonka K tyrkkäsi käteen vuonna 2012. “Lue tää sitten kun alotat sun PhD:n.”

Tarkotus ei ollut ikinä aloittaa, ja kirjakin unohtui. Nyt kaksi vuotta myöhässä alkuperäisestä kehotuksesta aloin sitä lukemaan, ja kannatti. Kuvaa akateemista maailmaa verrattean nasevasti ja oikein hyvin sopien tähän omaan tämän hetken motivation puutteeseen ja kaikenlaisen nokan nyrpistelyyn kaikkea akateemista kohtaan. 

Huomenna suuntana etelänmaat ja Tallinna, kun onhan sekin nyt niin helsinkiläistä!

Sheffield Diaries goes Juuret

On siitä jo viikko kun Finnair toi Suomeen. Ensimmäinen etappi leipälaatikko ja ruisleipä, sitten hapankorput ja näkkäri. Pyörän kokosin kuin palapelin, ihan omin kätösin. Menin metsään, menin uurnalehtoon, siirsin toimiston takapihan parvekkeelle. Oli lämmin. Vantaanjoki näytteli parastaan. Kauhistelin ruokaostosten hintaa ja istuin saunan hattuhyllyllä Jaffaa siemaillen. Tikkuhiihtänytkin olen kerran. Mahtuipa ensimmäiseen viikkoon uusia mansikoita, vanhoja kavereita ja lounas Ursulassa. Vanhaa joukkueetanikin ehdin etäältä tuijottamaan.

Jäähyväisten aika

Viimeinen työpäivä.
Kaksi haastattelua ja päänsärky.
Viimeinen viikonloppu.
Olen asunut täällä kauemmin yhtäjaksoisesti kuin missään sen jälkeen kun opiskelijaksi ryhdyin.
Olen yrittänyt saada nostalgista roihua aikaan ja miettiä, mitä Sheffield tarkoittaa mulle ja mitä jään kaipaamaan.
Tarkoituksena oli iskeä tähän joku mieletön kuvakollaasi ja hehkuttaa, että näin hauskaa oli! Hurraati!

Eihän se onnistunut alkuunsakaan. Kävin läpi kuvia, joita on koneelle ja kännykkään talletettuna. Mitä löysin: paljon Aberdeenia, paljon Essexin koiraeläimiä.
Löytyi myös Helsinki, Ylläs, Edinburgh, Peterborough, Pariisi, Frankfurt, Krakova, Torun, Gdansk, Ukkohalla, Ranskan maaseutua, York, Newcastle, Southend, Lontoo, Tukholma, Cardiff, Bristol, Newport, Napoli, Pompeiji, Braemar, Newburgh, Plymouth, Pompeiji, Oxford, Buxton, Manchester, Liverpool, Leeds, Glasgow, Shetlanti, Baslow, Bakewell, Castleton.

Mitä siis sanoa Sheffieldistä?
Ehkä, että se on muualla.
Että ehkä Sheffield on vähemmän kaupunki ja enemmän mielentila.
Joku jäytävä ja tikahtumaton kaipuu ja kaiho.
Mahdollisuus seikkailuihin ja maailmankatsomuksen avartamiseen.
Stressi ja ahdistus.
Aina lähtöpiste,
ei ikinä määränpää.

Toisaalta.
En antanut Sheffieldille mahdollisuutta.
Tulin sydän täynnä ikävää ja tuskaa, oli helpompi olla negatiivinen.
Oli helppoa sulkea silmät ja mieli, päättää että toisaalla on paremmin.
Sydän oli toisaalla. Ja koti siellä, missä sydän. Tuli toimisto, työpaikka, laboratorio, luentoja.
Vasta ihan viimeisinä viikkoina raotin silmäni, ehkä avauduin.
Puistot oli vehreämpiä, kadut jännitävimpiä, kun käveltiin käsikkäin katuja ja korpia, mutta kaipaamaan en jää.
Enkä sitten taida yrittääkään.
Ja miksi tarvitsisi?

Mutta.
Ei se niin kamalaakaan ole ollut. Sheffieldin on päästänyt paikkoihin, antanut tavata ihmisiä, oppettanut uutta, pakottanut kohtaamaan pelkoni useampaan otteeseen (ja ei, ei se helpota, mutta pelottaviin tilanteisiin tottuu).
Kolleegaisista ei ole pahaa sanottavaa. Eikä supervisor S:stä.
Ojensi parhaimman ohjenuoran heti kättelyyn. Pisti asiat perspektiiviin. Ehkäpä siksi, mikään ei ole tuntunut ylitsepääsemättömälle. Vaikka välillä stressaankin itseni unettomaksi.
Se mitä me täällä tehdään on tärkeää, mutta kenenkään henki ei riipu siitä.

Totta.
PhD on iso juttu.
Muttei isoin. Ei musta-aukko.
Se haastaa. Avaa ovia.
Mitään muuta se ei tee.
Mitään muuta se ei ole.
Haaste. Mahdollisuus.

Ja tästä, naiset ja herrat, takaisin kokonaisiin lauseisiin ja aasinsiltaa pitkin samoille linjoille Rautavaaraa niin usein lainaavan äitini kanssa; elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa.
Paljon on Sheffield ottanut, paljon se on antanut.
Kaipaamaan en jää, mutta kaunaakaan en kanna.

Koska perjantait!

Esitelmä meni hyvin. Eteenkin ottaen huomioon, että editoin, väänsin ja käänsin sitä vielä viis minuuttia ennen puhujan pallille nousua. Supervisor S:ltä tuli hyväksyvä nyökkäys ja eilisessä kahvila-palaverissa varmistus, että tulkitsin nyökkäyksen oikeaksi. Yorkista, jossa olin puhua pälpättämässä, sujasin Lontooseen ja eteenpäin Graysiin melkein tunnin myöhässä - helle oli sulattanut pätkän raiteita (?).
Tämä valtakunta tulee yhtä kehnosti toimeen lumen ja kuumuden kanssa. Australialainen kolleega naureskeli, että mikä helleaalto tää tällanen yhden päivän +36 astetta oikein on, mutta sillä muuten rikottiin Sheffieldin historian lämpöennätys (tämä siis keskiviikkona 1.7. nippelitietoa rakastaville).

Viime perjantai oli sitten vuoden paras päivä. Oli sortsikeli. Käytettiin koirat lenkillä ja lähdettiin kaksin Lontooseen. Lounaaksi chileläistä katuruokaa. Hellittiin mun kiinnostusta latinalaista Amerikkaa kohden, sanottiin. Sieltä Green Parkiin jättikahvilaketjun juomat mukana. Mukana kirjat. K:lle Murakamia ja mulle teos Fidel Castrosta ja Che Guevarasta. Hankittiin kirjat K:n Sheffieldin vierailun aikana - ostin palkinnoksi tohtorin tutkinnosta. Ahmittiin molemmat kirjojamme ja K:n päikkäreiden jälkeen pizzaa. Illalla mentiin noloina katsomaan Carmenia sortsit jalassa. Mutta oli siellä ihmisiä epäedustavimmissakin vermeissä. Esi-viini mulle, esi-olut hälle ja esi-oliivit, ja sitten oopperaa. Tarina ei innostanut, mutta musiikki oli melkein yhtä hienoa, mitä odotettiinkin. Ainoa, että olivat kääntäneet koko teoksen englanniksi. Ilta päättyi ihan mielettömään ukkoseen. Olisin voinut valvoa koko yön ja sitä seurailla.

Jos viime perjantai oli urbaani, niin tällä viikolle vedettiin överisti toiseen suuntaan.
Mentiin Peak Districtille.
Kiivettiin vuori.
Vaikeinta mahdollisinta reittiä:

Neljän tunnin ja 14km marssin jälkeen K vetelee taas päikkäreitä.
Illan ohjelmassa Stephen Kingin Cujo ja vietnamilaista lähiösyömälästä.
Tuskin maltan odottaa.
Koska perjantai!
Ja hauskuus!

Esitelmän teon kuusi vaihetta

1. Stressaannu
Aloitat esitelmän suunnittelun pohdiskelemalla, kuinka syvällisesti vihaat ihmisten edessä puhumista. Muistat stressin hikiset kädet, punertavat posket, kurkkuun takertuvan äänen, kauhun vieraalla kielellä kommunikoimisesta kiinnittäen erityisesti huomiota sanoihin, jotka olet joskus lausunut väärin, vaikkakin ihan vapaa-ajan kontekstissa. Et lue esitelmän ohjeita, ettet stressaannu lisää.

2. Ahdistu
Viikon odottelun jälkeen päätät vihdoin lukea esitelmän ohjeet. Ahdistut esitelmän pidosta; 10 minuuttia. Tiedät, että aika on samalla pitkä että lyhyt. Pitkä sillä koko kymppi on seistävä ihmisten edessä ja aika on riittävän pitkä unohtaaksesi, mitä haluat sanoa - jos tätä edes keksit. Toisaalta aika on liian lyhyt esittääksesi vakuuttavaa argumenttia asiasta, josta sinulla ei ole kuin erittäin rajallista tietoa. Joka tapauksessa tulet siis näyttämään tyhmältä. Havainto ahdistaa.

3. Innostu
Päätät ottaa härkää sarvista. Teet listan dokumenteista ja muusta datasta, joista voi olla hyötyä. Pistät ne tärkeys(tai lyhyys)järjestykseen, jossa aiot ne lukea. Olet varma, että kunhan vain luet ja mietit, asiat selkenevät kyllä! Vamos! Ensimmäinen kymmenen tuntia menee lentäen!

4. Tylsisty
Et saa materiaalista niin paljon irti kuin toivoit ja lukeminen muuttu tylsäksi. Tuijotat tietokoneruutua toivoen, että se puhuisi sinulle viisaita. Tai edes motivoisi. Ei tapahdu. Pidät tauon. Varaat hotellin Cornwallista lomaa varten, johon ei ole varaa. Ei haittaa. Palaat materiaaalin pariin. Ei innosta vieläkään.

5. Hajota ja hallitse
Kirjoitat ensimmäisen version. Se on kamala, mutta ajattelet lähes optimisesti, että siinä on alku. Perut hotellivarauksen, koska ymmärrät, että siihen ei oikeasti ole varaa. Petyt, mutta saat aikaan versiot 1.1 ja 1.2, jotka tuhoat, koska ahdistus ja tyhmyys. Vietät koko launtaipäivän laatien versiota 2. Päivän päätteeksi olet tyytyväinen. Hyvä tästä vielä tulee. Koet hallitsevasi asiasi. Vietät kaksi vapaapäivää, joiden tuloksena olet menettänyt kaiken itseluottamuksesi. Jos mikään hajoaa, se on pääsi.

6. Toivo
Päivä ennen esitelmän pitoa sinulla on kasassa versio 1, muistot muista luonnoksista ja läjä ideoita, joilla on ehkä potentiaalia, mutta joita et saa liitettyä toisiinsa sujuvasti. Aamulla kuntosalilla saat idean, joka päivän mitään ottaa esitelmän muotoa - ei täysin. Hyväksyt kohtalosi ja älykkyytesi rajat. Istut, kirjoitat ja toivot, että jotain vielä syntyy. Tai, että huominen vain kuluisi todella nopeasti.


Mutta viikonloppuna sentään tapahtui tätä!

Suhteellista

Taisin raapustaa tän päivityksen jo pari viikkoa sitten, hetimiten Suomesta paluun jälkeen, mutta ihan noin vanhanaikaisesti paperille. No arvasihan sen sitten, hukkuivat paperit kansineen, jahka tänään niihin vahingossa kompastuin. Jotenpa siis aikamatkalle jo ehkä kuluneisiin ajatuksiin.

Takaisin täällä. Sheffieldissä. Suomi-viikko sujahti verrataen rakettimaisesti ohi. Ehdin tavata kaikki isovanhemmat. Nekin, jotka eivät enää jaksa muistaa. Näin ja juhlistin kun veljestä tuli virallisesti kokki. Kävin uudessa kodissakin kylässä. Taitaa toiset meistä olla aikuistumassa. Tuijotin Aleksanterinkadulla kuppilan ikkunasta, kuinka valtionvelka pyöri yhä vaan suuremmaksi. Lääkäri tökki varpaita ja sanoi "Mortonin neurooma" (edit. eilen (23.6.) aamutelkkarissa puhuttiin siitä, kuinka pillifarkut ja korkkarit aiheuttaa Mortonin neuroomaa - diagnoosin arvo laski silmissä - joku turhamaisuusvamma!) , rupesi sitten kilpailemaan maraton-ajoilla. Miehet! Leivon ja söin kakkuja. Kävin katsomassa vanhoja ratikoita.

Mutta se on kaikki mennyttä.
Nyt ollaan täällä ja tässä ja koetaan ennenkokemattomia. Kesäkuun puoliväli kohta jo kutittelee, mutta kotoa on mentävä ulos lämmittelemään. Eipä sillä, kyllä ulosmentäessäkin on heitettävä rotsi niskaan (edit. näin juhannuksen jälkeen ei!).

Eilen lämmittelin paikkoja spinningissä. Ensimmäinen urheilukiskaisu sitten Tukholman. Lääkäri iski juoksukiellon, ja polven ITB-vaivatkaan eivät oo pahemmin kannusta liikkumaan. Mutta eilen spinnasin. Jalat tukossa, maraton t-paita päällä - molemmat siis Tukholman tuliaisia. Rupesi sitten se paita siinä nolottamaan. Rinnassa seisoi Finisher Asics Stockholm Marathon 2015. Kaiken kukkuraksi neonkeltainen. Mitä mä tässä naapurikylään hohkaavalla paidallani elvistelemään? Eiks se nyt oo aika hölmöä?

Olalle istahti pirulainen, toiselle kai sitten enkelirinkeli. Juoksusta yhä uupuneet jalat siinä hidastuivat entisestään. Elvistelenkö vaiko enkö? Ylpeä suorituksesta kyllä. En ole ylimielinen. T-paita on vaan muisto yhdestä suurimmista saavutuksistani!
Vai onko? Ei oikeastaan, yllätin itseni ajattelemasta. Ehkä yksi mahtavimmista kokemuksista, muttei mahtavimmista saavutuksista. Ja t-paita on vain t-paita. Toki, yksi elämä on niin laaja-alainen, ettei kaikkia saavutuksia voi edes verrata keskenään. Ja jos oikein filosofiseksi heittäytyisin, niin voisin jopa pohtia, mitä eroa on kokemuksella ja saavutuksella.

Ja jos oikein imeläksi heittäydyn, mahtavin saavutukseni - tietoinen ja tiedostamaton - on suhteeni elämäni ukkeleihin - K:hon ja veljeen. Molemmat suhteet päällepäin syvyydessään yllättäviä. Ehkä odottamattomiakin, jos ei mahdottomia. Veli, lapsen vuosissa ihmisiän nuorempi veli. Ja nyt kaveri. Salaliittolainen (aina). Tuskin kukaan ois uskonut, että oltaisiin elelty niin läheisinä. Eihän me olla kuin paita ja peppu. Mielenkiinnot on omia, mutta meillä on luottamus ja juttumme. Eletään elämiämme ihan eri tavoin, mutta mukana kulkevat samoilla aroilla liikkuvat mielen maailmat ja maisemat.
Viisi kuuta samalla saarella tarkoitti enemmän tekstareita, enemmän kontakia, enemmän kaikkea kuin aikoihin. Oli mahtavaa! Jos pystyn säilyttämään tämän suhteen, nyt kun veljellä on aikuisten huolet ja työkiireet, olen ehkä mahdottoman ylpeä. Tokkopa ihmissuhteita ei voi pakottamaan lähteä, mutta niiden eteen voi muutaman tikun ristiin pistää ja yrittää, oikein yrittää.

Ja sitten tietenkin on mahdoton merimiessuhteeni. En tiedä, kumpi meistä on se merimies tässä, mutta sen tiedän, ettei joka satamassa odota muuta seuraa. Sitäkään en tiedä, miksi mietin sitä merimiessuhteena. Ehkä jotain vanhanajan romantiikkaa, tai omista juurista tulevaan ammentamista. Ne kun meillä lähinnä on - tulevat ja menneet. Muistoihin ei voi jäädä, joten on katsottava eteenpäin: viikonlopun ex tempore treffeihin Peterborough'ssa, jouluun, joka toivottavasti vietetään yhdessä, maaliskuun laskettelureissuun, loppuelämään - toivottavasti. Suunnitelmia, haaveita, toiveita. Kun ollaan yhdessä on nyt, mutta se nyt on harvinainen ja harvassa. Varmasti on vaikea sanoa millon nyt tulee taas. Ehkä maaliskuussa, ehkä myöhemmin.

Suomessa kysyttiin - yllättävän - monasti häistä, perheestä, aikeista. Ei välttämättä edes varsinaisia kysymyksiä, vaan olettamuksia, normeja, kaavojen mukaan etenemistä. En väitä, ettenkö miettisi samoja, vaikka vielä muutama vuosi sitten en itselleni olisi ikinä toista puoliskoa pystynytkään kuvittelemaan. Mutta päällimmäisenä mielessä on nyt. Ja jos se nyt vaan jatkuisi ja jatkuisi niin kauan kun ihmisikä sallii, niin pojat, kyllä siinä kaiken maailman maratonit kalpenee!