Tutkijan aika on lyhyt

Rytmit on rikki kun elämä on yhtä deadlinea, muttei yhtään loppusuoraa. Unta tulee vähän, ruokaa miten sattuu, hupia silloin tällöin ja duunia koko ajan, jossei valveilla niin sitten unissa. En jaksa kuitenkaan sen pahemmin valitella, kun ei ole tarvetta.

Kesäkin kävi. Ennätettiin rannalle kahdesti. Ensin suunnitellusti ja sitten ex tempore tiistai-reissu, jollon en ainoastaan polttanut uimapöksyjen rajoja vaalean kuulaisiin pakaroihini, mutta kävin meressä kahdesti. Kahdesti. Kahdeksan vuotta se otti, mutta nyt on Kanaalissa käyty. Eikä ees ollu kylmää - kamalan aikanaan.

Että jää sitä elämällekin aikaa kun tietää, mistä tiristää.

Jalkapalloa on keskiviikkoisin, viikonloput menee Paronin seurassa siellä tai täällä - seuraavaksi Lontoossa. Hää ui launtaina elämänsä ensimmäisen avovesikisan (3.2km) ja mää juoksen sunnuntaina ensimmäisen kisani (10km) sitten maratonin.

Palkinto-Mariannet saatiin hallitukselta jo toukokuun reissulla.

Että hyvää kannttaa odottaa ja välillä vähän kieriskellä jossain univajeessa. Ja sitten voi vahingossa myös törmätä tällaisiin hiljaisiin hetkiin kun 449 300 asukkaan Bristol vielä koisaa maanantaisia aamu-uniaan.

Miniloma

Jos viime viikko alkoi klo 00:45 naamaan tungetuilla maapähkinävoikkareilla ja epätoivosella viime hetken editoinnilla (joka ei muuten ollut varmaankaan sen arvoista), viikko loppui huikeasti (vaikka ei se välikään ihan huono ollut).

Torstaina karattiin Lontooseen Paronin kanssa Belle and Sebastianin keikalle, jonne impulsiivisesti ja budjetista piittaamatta ostettiin tiketit joskus huhtikuun korvalla. Poliisi sattui olemaan kaupungissa loma/synttärimatkalla puolisoineen niin lounastettiin joukolla. Oli mahtavaa! Ei oltu pitkään aikaan nähty, joten oli paljon puhuttavaa - ja Paronihan näissä kuvioissa on ihan uusi tuttavuus.

Keikka oli vähintään yhtä hyvä. Vedettiin odotellessa naamariin kesän kunniaksi yksi pikku Pimm's, jolla oli suuri hinta. Laskettiin rahojamme kuin aikanaan irtokarkkeja ostaessa. Hieluttiin musiikin tahtiin Chelsean kesäyöhön ja hyräiltiin musiikkia seuraavaan iltaan kun sanoja ei vuosienkaan kuuntelun jälkeen jaksanut muistaa muutamaa riviä lukuunottamatta.

Perjantaina vedettiin sushit naamariin Green Parkin paahteessa ja käytiin Harrod'silla (reput tarkastettiin sisään mennessä) miettimässä, että ilkeiskö sitä ostaa kahvia tai teetä kun tulevat tosi makeissa peltipurkeissa. Ei iljetty, mutta löydettiin vegaaninen suklaakakku. Mutta ei me kyllä sitäkään.

Lauantaina suunnattiin Exeteristä länteen Teignmouthiin paikalliselle folk festivaalille, vähän jotain kansantansseja nähtiinkiin, mutta suurin osa ajasta tuijotettiin merta mansikoiden ja muiden herkkupalojen kera ja nautittiin kesästä niin kun se olis lauantaihin loppunnut. Vaan kun ei loppunut ja saatiin sunnuntaina vaeltaa Cornwallissa toveri T:n ja sen kamun kanssa 27 asteen paahteessa! Mutta piru, jotta oli sen arvosta. Seistiin leipäluukut sepposen selällään maisemien edessä kun ei oltu uskoaksemme, että oltiin vielä Britanniassa.

Elämä on ihmisen parasta aikaa. Ja sitten tulee maanantai. Ja viikon lopulla edessä siintävä deadline. Taas.

Marinaa

Tällä hetkellä meno tuntuu vähän tältä:

Ei mitenkään ylitsepääsemättömällä tavalla. Vakavasti tai pysyvästi. Enemmän kyseessä on perusväikkärivitutusärsytys. Maanantaina on deadline ja työ ei ota sujuakseen. On se kumma, kuinka kirjottaminen on aina vaan yhtä vaikeeta.

Vaikka tietää, mitä haluaa sanotuksi saada, ei sitä siltikään saa puristettua ulos. Yritän olla miettimättä, kuinka paljon kamalampaa tää olis jos kyseessä olis oikea elämä ja oikeet panokset.
Väikkäri nyt kuitenkin on vaan väikkäri, kolme kiloa vyötäröllä ja viisi ryppyä silmäkulmissa.

Ja niin. Onhan tossa tuo sateenkaarikin. Se lienee viime viikonloppua, pizzaa, leffaa ja hengailua. Kelpaa!

BOOM! Kuin hullu puuroa!

Helsinki vaihtui Brightoniin (ellen sitten juokse molempia), koska jälkimmäinen sopii paremmin ensi vuoden kesälomasuunnitelmiin. Toisekseen Brighton on 15. huhtikuuta. Kukapa ei haluaisi siirtyä uudellen kymmenluvulle joka paikkaa särkien ja säröillä, mutta pohjattomalla luvalla herkutella! Kolmannekseen, Brighton sopii Ateenan kanssa paremmin yhteen.

Majoitus on varattu.
Harjoitusohjelma ladattu.

Sitä ennen pitäis varmaan päästä tästä vammasta eroon.
Vaikkakin palautuminen on mennyt hyvin! Pystyn jo astelemaan portaita normaalisti, vaikka istuessa ITB välillä paukahtaakin jumiin, mutta se on pientä se!

Uutta matoa!

Mahtava luku tällä kuulle. Toinen juoksun jälkeinen päivä. Harmitus on poissa. Jalkoja särkee, mutta vähemmän kun kuvittelin. Rullahieronta taitaa oikeasti toimia. Nestehukka on melkein hallinnassa. Ruoka ei maita vieläkään (jouduin eilen jättämään burriton kesken. Ekaa kertaa ikinä - shock, horror!) ja linnun annoksista tulee ähkyyn. Rikki hiertyneitä kainaloita koskee vielä, mutta eteenpäin sanoi mummo toukokuun pilvessä.

Ennätin jo lisätä ensi vuoden marraskuulle Ateenan maratonin kalenteriin, koska Ateena. Koska maraton ja Marathon.
Paroni pyöritteli päätään vieressä ja totesi vaan, että hullu. Tosin mielistyi ajatuksesta Kreikan lomasta. Vähän vähemmän kuitenkin siinä kohden kun tajusi, että sinne on vielä 18 kuukautta ja risat.

Mutta mua puri maraton-kärpänen (taas!) vaikka itkinkin maalissa äidin perään (taas!).

:)

Viikko 21

Jos ikinä oli yhtä viikkoa, joka ansaitsisi ainakin kahdeksan eri päivitystä, se olis varmaankin tämä. Kohteliaisuudesta, enemmän itseäni kuin mahdollista lukijaa kohtaan, aion kuitenkin välttää tämän.

Valtiovierailu oli ihan mahtava. Nähtiin tuhannesti kaikkea. Koettiin kaksi kunnon brittiruuhkaa, jotka vakuuttivat mut siitä, etten ikinä halua ajaa täälläMatkustettiin ajassa taaksepäin ja maailman äärelle. Pääministeri pääsi koluamaan tuttuja kulmia Paigntonissa. Teignmouthissa poikettiin lounaalle ja sain lokin kakkoset päälleni niin, että läjähti. Onneksi oli proaktiivi pääministeri, joka pakoitti vastahakoisen ja marttyyrimäisen ulkomaan lähettilään takin pesulle. Heti.

Cornwallissa, Land's Endissa katseltiin ulappaa, haaksirikkoja ja alpakoita. Hallitus söi paikallista murkinaa, ulkomaan lähettilään ollessa rajoitettu vaihtoehdoissaan. Vuokraisäntä ihmetteli, että miten hemmetissä ajettiin Land's Endiin ja takaisin päivässä. Kiitos kuuluu liikenneministerille! Itselleni reissun huippukohta oli ehkä kuitenkin impro-pysähdys Marazioniin, jossa tuijoteltiin rannalta linnaa St. Michael's Mountilla. Melkein näytti, että oltiin oikeassa etelässä!

Ennätettiin myös (paikallisen) maailman katolle Dartmoorin Haytorille. Baskervillen koiraa ei näkynyt, mutta liikavarpainen kallio kyllä. Oli aika mahtava paikka, mahtavine maisemineen. Melkein kotinurkilla, mutta saavuttamattomissa ilman autoa! Exeteriäkin tuli samassa tuijotettua, ettei HQ nyt ihan huomioitta jäänyt! Kesäkin kävi, joten oli siistiä! Katsottiin pakolliset kaksi nähtävyyttä ja sitten Rowlingin Potter-maailmaan inspiroineita nurkkia.

Bristolissakin käytiin myös, koska mikspä ei! Suurin kulttuurikeskus Exeterin lähellä, ja jos Exeter on sivistyksen viimeinen jalansija ennen Cornwallia, niin Bristol edustaa sitten samalla lailla suurta maailmaa. Sekä Devoniin, että Cornwalliin nähden.

Lauantaina hallitus jatkoi Helsinkiin ja minä Edinburghiin. Toinen kerta Skotlannissa kuukauden sisään, jotta että kyllä nyt oikein herkutellaan! Tavoitteena maraton ja mieluiten aikaan 3h 52min. Siitä jäätiin, ja jäätinkin niin perkeleesti komeasti, mutta oma enkka tuli silti. Oletusarvona nyt siis se, että jos saan ehjän harjoituskauden alle, se 3:52 on täysin mahdollinen.

Juoksu itsessään oli ihan hirveä, missään kohtaa en päässyt nauttimaan. Vatsakrampit iski 100 metrin jälkeen (en tiedä miksi), nestehukka kuumuudesta johtuen alkoi siinä 4km paikkeilla, jossa kohtaa krampit oli loppuneet (palatakseen kilometreillä 10, 13 ja 25), mutta kaikkea muuta klenkkaa oli. 13km kohdalla alkoi ikävät tunnot nilkan ja takareiden alueella, mutta niitä osasin odottaa (ovat alkaneet täsmällisesti tuolla kilometrillä viikkoja) ja niin kuin noi aiemmat viat, ne meni ajan kanssa ohi. 21km kohdalla ITB (joka ensimmäisen kerran oirehti Tukholmassa 2015) alkoi kipeytyä siihen tahtiin, että vauhti loppui tyystin. Jos ensimmäisen puolikkaan juoksin keskimäärin 5:20min/km aikoja niin vikat kilometrit oli 7:30 (melkein hävettävän hitaita). Oli puhtaasti sisu-juoksu. Jostain syvältä sai kaivella, että nestehukan (reitin varreilla oli useita, jotka oli kuumudesta tuupertuneet) ja ITB-kipujen kanssa maaliin päässyt. Lopulta tavoitteeksi tuli maaliin pääsy kävelemättä.
Siinä sentään onnistuin!

Parasta ehkä kuitenkin oli toveri C:n tapaaminen juoksun jälkeen ja kuulumisten vaihtaminen. Ollaan viimeksi nähty joskus ehkä syyskuussa. Helppoa ja kivaa oli höpöttää. Käytiin syömässä. Haggista vihdoin! :) (vegaanisena tiettty!)) Ja kakkua totta kai!

Ja tokkopa ostin myös viskin makuista teetä, joka menee testiin huomenna paronin kanssa. Jos pystyn kävelemään kolme kerrosta rappusia teenkeittimelle. Epäilen!

Tiistaista alkaa kuntoutus ja matka kohti Helsinkiä 2018, ja huomisesta joulukuun, saunan ja glögin odotus.

Kun ohjaajas tietää, että oot herkkusuu

Jotkut tekstarit vaan on parempia kun toiset.

#vegaani 

#suomi

Paluu blues

Taakse jäi nää maisemat. Piru. Eipä sillä, päivä lähdön jälkeen sain viestiä, että isäntäsukua on kohdannut ennen aikainen suru. S lähti sukkulana etelään, kissat ja kanaset jäi naapurien hoivaan.

Kaupungissa on ollut vaikeeta löytää työmotivaatiota. Vietin toissapäivän ja eilisen data-analyysikoulutuksessa, joka oli ihan yhtä tyhjän kanssa. Yllättäen koko kakspäiväsen paras juttu oli videohaastattelu, jonka jouduin antamaan osana kurssia. Pari ihan mielenkiintosta ihmistä oli messissä, mutta suurimman osan ajasta ihmettelin ihmisten naiviutta, noin mitä tutkimusprosessiin tulee.

Tokkopa voi olla, että se oli vaan mahtava performanssi, jonka avulla porukat uskotteli itselleen, että kyllä tästä vielä hyvä tulee! Hoplaa! Eteenpäin sanoi mummo lumessa jne. jne.
Tai sitten mut koulutettiin Sheffieldin päässä sen verta hyvin siihen ajatusmalliin, että mikään ei kuitenkaan mee niin kun pitäis ja mikään ei oo helppoa, etten jaksanut osata ymmärtää, mistä kaikki kinkkisyys ja kollektiivinen kauhu johtuu.
Tai vaihtoehtoisesti oon vaan lukenut liian vähän, etten osaa pelätä - vielä tässäkään vaiheessa kun neljännes ensimmäisestä luonnoksesta on enää kirjoittamatta. Oh well. Joka tapauksessa fiilikset oli aika pitkälti tämän mukaiset:

Ensi viikolla on valtiovierailu (!! :) ) ja pikapyrähdys Edinburghiin, joten pitäis jaksaa painaa ja alkaa sitä viimeistä neljännestä vääntämään. Deadlinekin häämöttää jo horisontissa.
Vähän sillä tavalla yritänkin, vaikka mielessä ja vieressä ihan muut asiat.
Ostin tänään lentoliput Bostonin työkeikalle.
Maailmanvalloitus jatkukoot!
Ja sain S:ltä tekstarin, että se on löytänyt juustonmakuisia vegaanisipsejä ja pussissa tuotesisältö suomeksi.
Pieniä iloja.

:)

Etätöitä etätöissä

Dornoch

Maanantaina käytiin treffeillä Dornochissa University of Highlands and Islandsin historian proffan kanssa. Mies oli yhtä partaa ja hersyvää naurua. Mielenkiintonen tuttavuus ja hyvä kontakti tulevaisuuden varalle. Eksyttiin myös paikalliseen kirjakauppaan, jossa luottokortinlukija tuotti kuittia kolme minuuttia. Tänään junailtiin pohjoiseen Wickiin, kansalliseen, toistaiseksi tyhjään, ydinarkistoon juttusille arkistotyöntekijöiden kanssa.

Nucleus arkisto, Wick

Eilen oli mahtava päivä. Siirsin toimiston pihalle. Kanat joi mun vedet ja kädet paloi. Auringossa. Onnistuin polttamaan käsiin kirjoitusrajat. Kirjoitusrajat. Kirjoitin niin, että kädet paloi. Kämmenselät ja sormet korventu ensimmäiseen niveleen asti. Kaikki muu on kun kalkkilaivan kapteenilla. Yllätyin, mutta sain luonnoksen valmiiksi 34 minuuttia ennen Euroviisujen semi-finaalia, joten oli sen arvoista.

Läppärille kasvoi koivet, koska kesä!

Elämä

Just nyt.

Maukasta.

Etätöitä

Skotlanti, ylämaat, moro!

Väikkärishow on siirtynyt kahdeksi viikoksi Skotlantiin, Invernessistä pohjoiseen. Supervisor S:n kälyn tönöä, kissoja ja kanoja vahtimassa. Jotain väikkäriä pitäis kirjottaa. Vaan kun ei huvita. Muutenkin paluun jälkeen on ollut snadisti kinkkistä tällä motivaatiopuolella, mutta ehkäpä siitä syystä on hyvä olla lukittuna keskellä ei mitään pomonsa kanssa, joka roikottaa deadlinea kaulan päällä ja sanoo, ettei kiinnosta jos on ahdistavaa. Että näillä mennään.

Mutta makeeta on ollut täällä nää neljä päivää. Säät on suosinu ja aamulenkit on saanut vetää auringonpaisteessa ja lannantuoksussa - ah, maaseutu! Tänään istuin läppärin kanssa ulkona, yritin toiveikkaana ruskettua palamisen sijaan ja näyttäisi, että onnisti.

Huomenna on kuulemma työpäivä (ei sinänsä haittaa), illasta sitten jotain muuta. Ensi viikolla vietään aikaa tien päällä. Ensin tavataan maanantaina joku akateeminen heppuli näiltä kulmilta ja keskiviikkona raahaudutaan Wickiin - ylemmäs pohjoiseen - ydinarkistoihin. Elättelen toiveita, että tää olis suunnitelemista tulevaa varteen, koska pikku hiljaa alkaa hiipiä ressi tulevasta. Kun pitäis ensi vuoden helmikuusta ihan aikuiseks heittäytyä, sillä lailla, että töitä ja laskuja ja ehkä verojakin. Toivottavasti myös palkkaa.

Mutta nyt sielu lepää, vaikka mieli väkertää taukoamatta.

Kaksysi

Sukua. Muffinsseja. Muumeja. Aladdin-musikaalia. Lontoota. Falafeleja. Macha Latteja. Picassoa. Tuulta. Puluja (yh). Aurinkoa. Kirjoja. Hyde Parkia. Matissea. Lyhyttä lenkkiä. Lisää kirjoja. Marianne-karkkeja. Sushia. Viiniä. Kahvia. Pitkää lenkkiä. Omenoi, koska puoli kiloa päivässä.

Siinä eväät kohti kolmeakymppiä.
Ja hyvät eväät onkin!

Niitä kun maustetaan vielä kourallisella seikkailuja, maratonilla, chilillä ja muutamalla valtiovierailulla et voilà vanheneminen vaikuttaa oikein hurmaavalta!

Tuskin maltan odottaa, mitä tää vuosi tuo tullessaan (äiti: muista mämmi-purkat! :)) ja miltä uusi kymmenluku tuntuu. Sitten kun on tuntuakseen. Tohtorinnaksi mielin, mutta ehkäpä hankinkin sen Triumphin, josta olen salaa haaveillut ja huristan tukka kypärän alta hulmuten läpi Euroopan kohti Casablancaa, jossa kyllästynyt Humphrey jo tuijottelee gin-pullon pohjaa. Ja onhan haaveissa myös palkintomatka Etelä-Amerikkaan kunhan väittelyni olen väitellyt.

Mutta tokkopa katson tän kaksysin ihan mielelläni alusta loppuun ennen kun kolmeakymppiä mietin.
Ihan hirveästi ja vakavasti.
Ainakaan.

Kymmenen yötä, kuusi sänkyä

Möllöttelen junassa kohti Exeteriä. Peppu puoliksi puutuneena reilun kolmen tunnin matkustamisen jälkeen (reilu tunti vielä jäljellä). Sunnuntaina, joka oli pituudeltaan 32 (kiitos aikaeron) tein väsymyskuolemaa ja ajattelin, että olisipa tiistai ja kotimatka. Nyt ajattelen, että ei hemmetti onko pakko mennä kotiin! Eikö vois vielä tovin jatkaa matkaa?

Reissu oli pitkä ja sitä sulatellessa menee varmaan tovi tai kaksi. Tai menisi jos olisi aikaa. Nyt pitää aktiivisesti koittaa työntää viime viikko menneesseen ja keskittyä täyspainoisesti projetkiin, jota ei olla ehditty juurikaan tehdä ja jonka pitäisi olla lähes tulkoon valmis… no, perjantaina.

Siksi vähän ottaakin kuuppaan, että tama ja eilinen päivä vierähti Brightonissa, seminaarisarjan neljännessä otoksessa. Oli sarjan surkein suoritus toistaiseksi – vaikka olenkin varma, että isolle osalle osaanottajista oli antoisa kokemus. Henk.koht. tunsin kuitenkin kahden tärkeän työpäivän huuhtoutuneen jonnekin Atlantin pohjukkaan.

Toki verkostoituminen yms, yms, yms, blaa, blaa, blaa.

Hotellin sänky oli mahtava. Sitä jään kaipaamaan. Samoin kuin Koreanpään aamupaloja ja ylipäätään safkaa. Saarelle paluun jälkeen olen lähinnä tunkenut naamariin leipää, koska ruokavalio. Koreassa taas oli tarjolla tuhatkunta eri kasvista, koska ruokavalio. Toisaalta tasapainona oli myös jo edellisellä käynnillä ilmennyt epävarmuus siitä lasketaanko kinkku vihanneksi vai juurekseksi.