Uutta matoa!

Mahtava luku tällä kuulle. Toinen juoksun jälkeinen päivä. Harmitus on poissa. Jalkoja särkee, mutta vähemmän kun kuvittelin. Rullahieronta taitaa oikeasti toimia. Nestehukka on melkein hallinnassa. Ruoka ei maita vieläkään (jouduin eilen jättämään burriton kesken. Ekaa kertaa ikinä - shock, horror!) ja linnun annoksista tulee ähkyyn. Rikki hiertyneitä kainaloita koskee vielä, mutta eteenpäin sanoi mummo toukokuun pilvessä.

Ennätin jo lisätä ensi vuoden marraskuulle Ateenan maratonin kalenteriin, koska Ateena. Koska maraton ja Marathon.
Paroni pyöritteli päätään vieressä ja totesi vaan, että hullu. Tosin mielistyi ajatuksesta Kreikan lomasta. Vähän vähemmän kuitenkin siinä kohden kun tajusi, että sinne on vielä 18 kuukautta ja risat.

Mutta mua puri maraton-kärpänen (taas!) vaikka itkinkin maalissa äidin perään (taas!).

:)

Viikko 21

Jos ikinä oli yhtä viikkoa, joka ansaitsisi ainakin kahdeksan eri päivitystä, se olis varmaankin tämä. Kohteliaisuudesta, enemmän itseäni kuin mahdollista lukijaa kohtaan, aion kuitenkin välttää tämän.

Valtiovierailu oli ihan mahtava. Nähtiin tuhannesti kaikkea. Koettiin kaksi kunnon brittiruuhkaa, jotka vakuuttivat mut siitä, etten ikinä halua ajaa täälläMatkustettiin ajassa taaksepäin ja maailman äärelle. Pääministeri pääsi koluamaan tuttuja kulmia Paigntonissa. Teignmouthissa poikettiin lounaalle ja sain lokin kakkoset päälleni niin, että läjähti. Onneksi oli proaktiivi pääministeri, joka pakoitti vastahakoisen ja marttyyrimäisen ulkomaan lähettilään takin pesulle. Heti.

Cornwallissa, Land's Endissa katseltiin ulappaa, haaksirikkoja ja alpakoita. Hallitus söi paikallista murkinaa, ulkomaan lähettilään ollessa rajoitettu vaihtoehdoissaan. Vuokraisäntä ihmetteli, että miten hemmetissä ajettiin Land's Endiin ja takaisin päivässä. Kiitos kuuluu liikenneministerille! Itselleni reissun huippukohta oli ehkä kuitenkin impro-pysähdys Marazioniin, jossa tuijoteltiin rannalta linnaa St. Michael's Mountilla. Melkein näytti, että oltiin oikeassa etelässä!

Ennätettiin myös (paikallisen) maailman katolle Dartmoorin Haytorille. Baskervillen koiraa ei näkynyt, mutta liikavarpainen kallio kyllä. Oli aika mahtava paikka, mahtavine maisemineen. Melkein kotinurkilla, mutta saavuttamattomissa ilman autoa! Exeteriäkin tuli samassa tuijotettua, ettei HQ nyt ihan huomioitta jäänyt! Kesäkin kävi, joten oli siistiä! Katsottiin pakolliset kaksi nähtävyyttä ja sitten Rowlingin Potter-maailmaan inspiroineita nurkkia.

Bristolissakin käytiin myös, koska mikspä ei! Suurin kulttuurikeskus Exeterin lähellä, ja jos Exeter on sivistyksen viimeinen jalansija ennen Cornwallia, niin Bristol edustaa sitten samalla lailla suurta maailmaa. Sekä Devoniin, että Cornwalliin nähden.

Lauantaina hallitus jatkoi Helsinkiin ja minä Edinburghiin. Toinen kerta Skotlannissa kuukauden sisään, jotta että kyllä nyt oikein herkutellaan! Tavoitteena maraton ja mieluiten aikaan 3h 52min. Siitä jäätiin, ja jäätinkin niin perkeleesti komeasti, mutta oma enkka tuli silti. Oletusarvona nyt siis se, että jos saan ehjän harjoituskauden alle, se 3:52 on täysin mahdollinen.

Juoksu itsessään oli ihan hirveä, missään kohtaa en päässyt nauttimaan. Vatsakrampit iski 100 metrin jälkeen (en tiedä miksi), nestehukka kuumuudesta johtuen alkoi siinä 4km paikkeilla, jossa kohtaa krampit oli loppuneet (palatakseen kilometreillä 10, 13 ja 25), mutta kaikkea muuta klenkkaa oli. 13km kohdalla alkoi ikävät tunnot nilkan ja takareiden alueella, mutta niitä osasin odottaa (ovat alkaneet täsmällisesti tuolla kilometrillä viikkoja) ja niin kuin noi aiemmat viat, ne meni ajan kanssa ohi. 21km kohdalla ITB (joka ensimmäisen kerran oirehti Tukholmassa 2015) alkoi kipeytyä siihen tahtiin, että vauhti loppui tyystin. Jos ensimmäisen puolikkaan juoksin keskimäärin 5:20min/km aikoja niin vikat kilometrit oli 7:30 (melkein hävettävän hitaita). Oli puhtaasti sisu-juoksu. Jostain syvältä sai kaivella, että nestehukan (reitin varreilla oli useita, jotka oli kuumudesta tuupertuneet) ja ITB-kipujen kanssa maaliin päässyt. Lopulta tavoitteeksi tuli maaliin pääsy kävelemättä.
Siinä sentään onnistuin!

Parasta ehkä kuitenkin oli toveri C:n tapaaminen juoksun jälkeen ja kuulumisten vaihtaminen. Ollaan viimeksi nähty joskus ehkä syyskuussa. Helppoa ja kivaa oli höpöttää. Käytiin syömässä. Haggista vihdoin! :) (vegaanisena tiettty!)) Ja kakkua totta kai!

Ja tokkopa ostin myös viskin makuista teetä, joka menee testiin huomenna paronin kanssa. Jos pystyn kävelemään kolme kerrosta rappusia teenkeittimelle. Epäilen!

Tiistaista alkaa kuntoutus ja matka kohti Helsinkiä 2018, ja huomisesta joulukuun, saunan ja glögin odotus.

Kun ohjaajas tietää, että oot herkkusuu

Jotkut tekstarit vaan on parempia kun toiset.

#vegaani 

#suomi

Paluu blues

Taakse jäi nää maisemat. Piru. Eipä sillä, päivä lähdön jälkeen sain viestiä, että isäntäsukua on kohdannut ennen aikainen suru. S lähti sukkulana etelään, kissat ja kanaset jäi naapurien hoivaan.

Kaupungissa on ollut vaikeeta löytää työmotivaatiota. Vietin toissapäivän ja eilisen data-analyysikoulutuksessa, joka oli ihan yhtä tyhjän kanssa. Yllättäen koko kakspäiväsen paras juttu oli videohaastattelu, jonka jouduin antamaan osana kurssia. Pari ihan mielenkiintosta ihmistä oli messissä, mutta suurimman osan ajasta ihmettelin ihmisten naiviutta, noin mitä tutkimusprosessiin tulee.

Tokkopa voi olla, että se oli vaan mahtava performanssi, jonka avulla porukat uskotteli itselleen, että kyllä tästä vielä hyvä tulee! Hoplaa! Eteenpäin sanoi mummo lumessa jne. jne.
Tai sitten mut koulutettiin Sheffieldin päässä sen verta hyvin siihen ajatusmalliin, että mikään ei kuitenkaan mee niin kun pitäis ja mikään ei oo helppoa, etten jaksanut osata ymmärtää, mistä kaikki kinkkisyys ja kollektiivinen kauhu johtuu.
Tai vaihtoehtoisesti oon vaan lukenut liian vähän, etten osaa pelätä - vielä tässäkään vaiheessa kun neljännes ensimmäisestä luonnoksesta on enää kirjoittamatta. Oh well. Joka tapauksessa fiilikset oli aika pitkälti tämän mukaiset:

Ensi viikolla on valtiovierailu (!! :) ) ja pikapyrähdys Edinburghiin, joten pitäis jaksaa painaa ja alkaa sitä viimeistä neljännestä vääntämään. Deadlinekin häämöttää jo horisontissa.
Vähän sillä tavalla yritänkin, vaikka mielessä ja vieressä ihan muut asiat.
Ostin tänään lentoliput Bostonin työkeikalle.
Maailmanvalloitus jatkukoot!
Ja sain S:ltä tekstarin, että se on löytänyt juustonmakuisia vegaanisipsejä ja pussissa tuotesisältö suomeksi.
Pieniä iloja.

:)

Etätöitä etätöissä

Dornoch

Maanantaina käytiin treffeillä Dornochissa University of Highlands and Islandsin historian proffan kanssa. Mies oli yhtä partaa ja hersyvää naurua. Mielenkiintonen tuttavuus ja hyvä kontakti tulevaisuuden varalle. Eksyttiin myös paikalliseen kirjakauppaan, jossa luottokortinlukija tuotti kuittia kolme minuuttia. Tänään junailtiin pohjoiseen Wickiin, kansalliseen, toistaiseksi tyhjään, ydinarkistoon juttusille arkistotyöntekijöiden kanssa.

Nucleus arkisto, Wick

Eilen oli mahtava päivä. Siirsin toimiston pihalle. Kanat joi mun vedet ja kädet paloi. Auringossa. Onnistuin polttamaan käsiin kirjoitusrajat. Kirjoitusrajat. Kirjoitin niin, että kädet paloi. Kämmenselät ja sormet korventu ensimmäiseen niveleen asti. Kaikki muu on kun kalkkilaivan kapteenilla. Yllätyin, mutta sain luonnoksen valmiiksi 34 minuuttia ennen Euroviisujen semi-finaalia, joten oli sen arvoista.

Läppärille kasvoi koivet, koska kesä!

Elämä

Just nyt.

Maukasta.

Etätöitä

Skotlanti, ylämaat, moro!

Väikkärishow on siirtynyt kahdeksi viikoksi Skotlantiin, Invernessistä pohjoiseen. Supervisor S:n kälyn tönöä, kissoja ja kanoja vahtimassa. Jotain väikkäriä pitäis kirjottaa. Vaan kun ei huvita. Muutenkin paluun jälkeen on ollut snadisti kinkkistä tällä motivaatiopuolella, mutta ehkäpä siitä syystä on hyvä olla lukittuna keskellä ei mitään pomonsa kanssa, joka roikottaa deadlinea kaulan päällä ja sanoo, ettei kiinnosta jos on ahdistavaa. Että näillä mennään.

Mutta makeeta on ollut täällä nää neljä päivää. Säät on suosinu ja aamulenkit on saanut vetää auringonpaisteessa ja lannantuoksussa - ah, maaseutu! Tänään istuin läppärin kanssa ulkona, yritin toiveikkaana ruskettua palamisen sijaan ja näyttäisi, että onnisti.

Huomenna on kuulemma työpäivä (ei sinänsä haittaa), illasta sitten jotain muuta. Ensi viikolla vietään aikaa tien päällä. Ensin tavataan maanantaina joku akateeminen heppuli näiltä kulmilta ja keskiviikkona raahaudutaan Wickiin - ylemmäs pohjoiseen - ydinarkistoihin. Elättelen toiveita, että tää olis suunnitelemista tulevaa varteen, koska pikku hiljaa alkaa hiipiä ressi tulevasta. Kun pitäis ensi vuoden helmikuusta ihan aikuiseks heittäytyä, sillä lailla, että töitä ja laskuja ja ehkä verojakin. Toivottavasti myös palkkaa.

Mutta nyt sielu lepää, vaikka mieli väkertää taukoamatta.

Kaksysi

Sukua. Muffinsseja. Muumeja. Aladdin-musikaalia. Lontoota. Falafeleja. Macha Latteja. Picassoa. Tuulta. Puluja (yh). Aurinkoa. Kirjoja. Hyde Parkia. Matissea. Lyhyttä lenkkiä. Lisää kirjoja. Marianne-karkkeja. Sushia. Viiniä. Kahvia. Pitkää lenkkiä. Omenoi, koska puoli kiloa päivässä.

Siinä eväät kohti kolmeakymppiä.
Ja hyvät eväät onkin!

Niitä kun maustetaan vielä kourallisella seikkailuja, maratonilla, chilillä ja muutamalla valtiovierailulla et voilà vanheneminen vaikuttaa oikein hurmaavalta!

Tuskin maltan odottaa, mitä tää vuosi tuo tullessaan (äiti: muista mämmi-purkat! :)) ja miltä uusi kymmenluku tuntuu. Sitten kun on tuntuakseen. Tohtorinnaksi mielin, mutta ehkäpä hankinkin sen Triumphin, josta olen salaa haaveillut ja huristan tukka kypärän alta hulmuten läpi Euroopan kohti Casablancaa, jossa kyllästynyt Humphrey jo tuijottelee gin-pullon pohjaa. Ja onhan haaveissa myös palkintomatka Etelä-Amerikkaan kunhan väittelyni olen väitellyt.

Mutta tokkopa katson tän kaksysin ihan mielelläni alusta loppuun ennen kun kolmeakymppiä mietin.
Ihan hirveästi ja vakavasti.
Ainakaan.

Kymmenen yötä, kuusi sänkyä

Möllöttelen junassa kohti Exeteriä. Peppu puoliksi puutuneena reilun kolmen tunnin matkustamisen jälkeen (reilu tunti vielä jäljellä). Sunnuntaina, joka oli pituudeltaan 32 (kiitos aikaeron) tein väsymyskuolemaa ja ajattelin, että olisipa tiistai ja kotimatka. Nyt ajattelen, että ei hemmetti onko pakko mennä kotiin! Eikö vois vielä tovin jatkaa matkaa?

Reissu oli pitkä ja sitä sulatellessa menee varmaan tovi tai kaksi. Tai menisi jos olisi aikaa. Nyt pitää aktiivisesti koittaa työntää viime viikko menneesseen ja keskittyä täyspainoisesti projetkiin, jota ei olla ehditty juurikaan tehdä ja jonka pitäisi olla lähes tulkoon valmis… no, perjantaina.

Siksi vähän ottaakin kuuppaan, että tama ja eilinen päivä vierähti Brightonissa, seminaarisarjan neljännessä otoksessa. Oli sarjan surkein suoritus toistaiseksi – vaikka olenkin varma, että isolle osalle osaanottajista oli antoisa kokemus. Henk.koht. tunsin kuitenkin kahden tärkeän työpäivän huuhtoutuneen jonnekin Atlantin pohjukkaan.

Toki verkostoituminen yms, yms, yms, blaa, blaa, blaa.

Hotellin sänky oli mahtava. Sitä jään kaipaamaan. Samoin kuin Koreanpään aamupaloja ja ylipäätään safkaa. Saarelle paluun jälkeen olen lähinnä tunkenut naamariin leipää, koska ruokavalio. Koreassa taas oli tarjolla tuhatkunta eri kasvista, koska ruokavalio. Toisaalta tasapainona oli myös jo edellisellä käynnillä ilmennyt epävarmuus siitä lasketaanko kinkku vihanneksi vai juurekseksi.

Diaries goes Etelä-Korea

Koukkasin Lapin "loman" kautta päiväksi Exeteriin ja seuraavana päivänä (viime ma) takasin reissuun ja työn ja pönötyksen nimissä Etelä-Koreaa kohden. Lennettiin tuskasen läheltä Helsinkiä.

Tuskasen siinä mielessä, että ilmailualan lakko sekoitti FIN-UK lennot ihan täysin, joten olisi oikeestaan ollut huomattavasti helpompi lennellä Seutulasta Seouliin kuin koukata kotinurkkain kautta, mutta pääsinpähän pizzalle ja geokätköilemään.

Ekana päivänä oltiin jetlagisina Seoulissa. Lähetystön J käytti meidä bibimbapilla ja vedin chilit henkeen. Normi meno. Yritin epätoivosesti pysyä hereillä iltapäivästä, mutta nukahdin läppäriä halaillen (tapahtui muuten myös keskiviikkoiltana). 

Tiistai-illasta (yöstä) ja keskiviikko-aamusta käytiin pikaisesti leikkimässä turistia. S kun ei oo täälläpäin aiemmin ollut. Jokseenkin oli tuttuja kulmia, vaikka neljän vuoden takaa muistot onkin vähän reunoilta rypistyneet. 

Keskiviikkona olikin verrattaen kiire päivä. Eka miittinki Seoulissa Etelä-Korean isoimman NGO:n kanssa. Pönötyksestä suoraan juna-asemalle, jossa vedettiin naamariin pikalounas (jotain sushin tyylistä, nam!) ja ostettiin eväksiksi jotain ihme riisijuttuja. Junalla suhattiin Gyeongjuun, joka on tietyllä tapaa Etelä-Korean Eurajoki. Täällä on ydinvoimaa ja matala-aktiivisen ydinjätteenloppusijoituslatios (jossa päästiin torstaina käymään!).

Ollaan yövyttä jossain superfiinissä hotellissa (ainakin mun näkökulmasta), jossain puoliks kuolleessa lomakohteessa - Gyeongjulla on keskeinen osa maan historiassa. Täällä on massiivista hotellia toisen rinnalla, keskellä kaikkea on tekojärvi, jonka vesi on niin likaista, ettei parane pulahtaa (ei, että muutenkaan voisi - viileetä on!). 

Löytyy surullisen näkönen huvipuisto maailmanpyörineen ja tosi snadi laskettelurinne (kaksi), uuden uusine tuolihisseineen. Mutta ihmisiä ei oo missään. Hotellissakin niitä näkyy korkeintaa aamupalalla ja illallisella ollaan oltu omassa porukassa (mukana siis lähetystön J ja konsultti S) ylhäisessä yksinäisyydessämme samalla kun hotellin live-duo vetää 80-luvun slovareita. Puuttuu vaan spaddu suusta ja viski edestä. Ollaan mietitty, että parhaiten tää paikka sopis jonkun B-luokan zombie-leffan taustaks.

Viralliset pönötykset oli sitten ihan omaa luokkaansa. Kulttuurierot on niin huikeat, etten välillä tiennyt miten päin pitäis olla. Mun status ei riittänyt esitelmän pitämiseen. Olin puoliksi hyvilläni, puoliksi tuuba otsassa, koska vietin lomaviikosta ehkä 68.3% stressaten tätä viikkoa ja esitelmää. S:n professorin status ei riittänyt päihittämään konsultti-S:ää, koska toinen on mies ja toinen ei. Bisneskortit viuhu niin kun täällä päin usein, paitsi tietysti mun, koska mulla ei ole.

Kaiken kaikkiaan ollaan kai kuitenkin positiivisella mielellä. Nähtiin mestoja, joita monet ei nää ja puhuttiin (ha! puhuivat) ihmisten kanssa, joiden kanssa ei ole helppo päästä yhteyksiin. Mulle teki hyvää kuulla, miten omasta tutkimuksesta puhutaan isosti, liioittelematta, mutta vaikuttavasti - ehkä opin jotain. 

Tänään harrastettiin vähän turisti toimintaa. J vei meidät kaupungin persoonallisimpaan safkalaan (sanoo opaskirja), kun ukot lähti jatkamaan matkaa eteenpäin jäätiin S:n kanssa Gyeongjuun pyöriskelemään. Kun nähtiin alla olevat historialliset hautakummut huudahdin "hei kato, jättimäisiä peppuja!" ja mietin, että tän jälkeen ei tarvi enää S:n edessä yrittää näyttää älykkäältä ja sivistyneeltä.

Olen paljastannut.

Ihan niinkun nää jättipeput.

 

When in Sheffield

Do what you always do... run!

Oon takaisin Sheffieldissä. Vaan parin päivän verran. Tönötän konferenssissa, joka on puoliks venäjäksi, puoliks englanniks, ja täynnä tiedettä. Paljon en ymmärrä, mutta kuvat on kivoja.
Kahvi on pahaa niin kuin aina, vegaanisafka on ollut naurettavinta niin kun aina näissä tiedekemuissa.

Mutta hotellin sänky on mahtava. Kylpyhuone massiivinen. Palaute toisesta luonnoksesta kiitettävää; "nautin sitä lukiessa", Korean matka on edelleen ihan auki vaikka lähtö on kolmen viikon päästä. Vieläkään ei tiedetä, mikä mun funktio on paitsi tarjota S:lle kuunteleva ja sympaattinen korva. Seuraavaa sivu projektia pitäisi viikossa tehdä noin 100+ tuntia, koska byrokratia. Euroviisutreffit Skotlantiin sovittu. Kyllä tää tästä.

Ja onnistuin huijaamaan itseäni, ettei Sheffieldin mäet oo niin pahoja. Phah!

Mamuna

Eilen oli taas sellanen päivä kun tuli ihmeteltyä, että miten pieni harmaahiiri on päätynyt Helsingistä maailmalle. Ja mikä siinä on, että jotkut paikat tuntuu enemmän maailmalle kuin toiset. Exeter, Sheffield, Aberdeen ja Newcastle...ne oli kaupunkeja, Abderdeen ehkä kotikin, mutta ei ne ole sellaista maailmaa, mitä kaukokaipuun kutinassa kuvittelee kaiholla. 

Ei Lontookaan ole. 

Mutta jotain Lontoossa on.

Vietin siellä eilen päivää, ja kun talsin lämpimässä kevät auringossa Thamesin yli ja rantaa en voinut olla paistattelematta kuin halpa vientikopio Naanatalin auringosta. Yritin oikein pähkäillä, että mikä siinä on. Ehkä jotain maailmankansalaisen fiilistä kun osaa verrattaen suvereenisti suunnistaa maailman metropolissa. Pari vuotta sitten maanalaisessa matkalla Greenwichiin kikatettiin pikkuveljen kanssa samaa asiaa. Näin tultiin ja mentiin eikä eksytty.

Illalla kävin tönöttämässä ihmiskunnan solidaarisuutta parlamentin edustalla. Oli eturivin poliitikkoa, järjestöjohtajaa, sairaanhoitajaa, ammattiliittoa, aktivistia, journalistia ja runoilijoita puhumassa ihmisyydestä, inhimillisyydestä, oikeudesta ja tasa-arvosta.

Kyllä siinä oli harmaahiirellä ihmettelemistä. Tässä sitä ollaan maailman politiikan keskiössä puolustamassa omia oikeuksiaan ihmisenä, naisena, mamuna.

Puristaa, puristaa.

Tänään on ollut sellanen päivä, että oksat pois. Kävin aamukasista sinkoilemassa pisimmän lenkin ehkä yhdeksään kuukauteen. 16km ja rapiat. Kyllä tästä mimmistä vielä maraton-juoksija saadaan kasaan. Suihkun kautta toimistolle vääntämään luonnosta valmiiksi huomista deadlinea varten. Sillä tiellä ollaan vielä.
10.5 tuntia myöhemmin.
Kuusi sivua jäljellä.
14 takana. Hidasta hommaa.
Tavoitteena saada hommat valmiiksi ennen huomisen lounasta. Mennään tyttöjen kanssa vetämään sunnuntain paistit naamaan niin, että vielä maanantai-aamunakaan ei tee mieli syödä. No ehkä sillon jo, mutta sunnuntai-iltana ei.