Mamuna

Eilen oli taas sellanen päivä kun tuli ihmeteltyä, että miten pieni harmaahiiri on päätynyt Helsingistä maailmalle. Ja mikä siinä on, että jotkut paikat tuntuu enemmän maailmalle kuin toiset. Exeter, Sheffield, Aberdeen ja Newcastle...ne oli kaupunkeja, Abderdeen ehkä kotikin, mutta ei ne ole sellaista maailmaa, mitä kaukokaipuun kutinassa kuvittelee kaiholla. 

Ei Lontookaan ole. 

Mutta jotain Lontoossa on.

Vietin siellä eilen päivää, ja kun talsin lämpimässä kevät auringossa Thamesin yli ja rantaa en voinut olla paistattelematta kuin halpa vientikopio Naanatalin auringosta. Yritin oikein pähkäillä, että mikä siinä on. Ehkä jotain maailmankansalaisen fiilistä kun osaa verrattaen suvereenisti suunnistaa maailman metropolissa. Pari vuotta sitten maanalaisessa matkalla Greenwichiin kikatettiin pikkuveljen kanssa samaa asiaa. Näin tultiin ja mentiin eikä eksytty.

Illalla kävin tönöttämässä ihmiskunnan solidaarisuutta parlamentin edustalla. Oli eturivin poliitikkoa, järjestöjohtajaa, sairaanhoitajaa, ammattiliittoa, aktivistia, journalistia ja runoilijoita puhumassa ihmisyydestä, inhimillisyydestä, oikeudesta ja tasa-arvosta.

Kyllä siinä oli harmaahiirellä ihmettelemistä. Tässä sitä ollaan maailman politiikan keskiössä puolustamassa omia oikeuksiaan ihmisenä, naisena, mamuna.

Puristaa, puristaa.

Tänään on ollut sellanen päivä, että oksat pois. Kävin aamukasista sinkoilemassa pisimmän lenkin ehkä yhdeksään kuukauteen. 16km ja rapiat. Kyllä tästä mimmistä vielä maraton-juoksija saadaan kasaan. Suihkun kautta toimistolle vääntämään luonnosta valmiiksi huomista deadlinea varten. Sillä tiellä ollaan vielä.
10.5 tuntia myöhemmin.
Kuusi sivua jäljellä.
14 takana. Hidasta hommaa.
Tavoitteena saada hommat valmiiksi ennen huomisen lounasta. Mennään tyttöjen kanssa vetämään sunnuntain paistit naamaan niin, että vielä maanantai-aamunakaan ei tee mieli syödä. No ehkä sillon jo, mutta sunnuntai-iltana ei.

Hulluutta

Mun Facebook feed on täynnä Brexitiä, Trumpia ja ilmaston lämpenemistä. 

Ja sitten tuli tämä. Että mitäs...

Vettä myllyyn

Elellään taas aikoja kun kaikki on ilmassa. Pomolta tuli postia tänään, joka meni kuta kuinkin näin:

Tiedän, että oon jo antanut sulle likaa tehtävää, mutta tätä en kai oo lähettäny... Olis lisää tutkimusavustajalle hommia ja haluisin sut messiin. Tiedostan toki, että 
a) sun ohjaajana en sais antaa sulle lisää töitä kirjoittamisen oheen 
b) teet jo tutkimusassarin töitä, mutta näille voidaan tehdä jotain. 
Antaa vaikka F:lle. Joka tapauksessa halusin antaa sulle ensin mahdollisuuden kieltäytyä tästä ennen kun tarjoan pestiä F:lle.

No en tiettykään kieltäytynyt.

Olisi ehkä pitänyt, mutta väikkärin valmiiksisaattamisen sivussa tää projekti vaikuttais, mitä parhaimmalta CV:n täytteeltä (pankkitilikään ei tule surkuttelemaan - harvinaisuus) ja on kaiken kukkuraksi oikeasti tosi mielenkiintoinen.

Näyttäis siltä, että väikkäri jää taas hetkeksi paitsioon ja jatkuu joskus keväämmällä. Siirtäen valmistumista taas piirun verran eteenpäin.
Mahdollisesti.

Että tässä sitä ollaan.
Että ennen Ylläksen reissua saa vetää ylitöitä kuukauden.

Ja sitä ennen pitäis kuitenkin vielä luonnostella yksi väikkärin kappaleista ja saattaa nykyinen projekti sellaiseen pisteeseen, että sen voi testamentoida F:lle hyvällä mielellä.

Niin ja pitäis vielä käydä yliopiston byrokraattein luona heiluttamassa passia, että "joo, joo on mulla työlupa! ... niin toistaseks ainakin."

PhD päiväys

Kyllä ottaa päähän kun pientä sikaa, kun Word ottaa ja lagaa kun oot tallentamassa viimeisen kahden tunnin kirjoitustyötä. Aaaaaaahh! Tuska. Eikä ollut edes ensimmäinen kerta. Tänään.

Eläköön luonnostelu!
Eläköön paperi!

Kävin leikkauttamassa kuontalon tänään. Odotan, että sisäinen muutos tapahtuu yön aikana ja oon huomenna yhtä briliantti, miltä mun kutrit näytti kaks tuntia sitten.

No #MuslimBan

Eilen Exeterissä oli suurin mielenosoitus kahteen vuosikymmeneen.

Hohoo, risukasaankin!

Joskus on ihan pirullisen mahtavaa olla väikkärinväkertäjä.
Esimerkiksi sillon kun:

1) saat vihdoin oman työpisteen
2) saat ohjaajaltasi peukun hyvästä luonnoksesta (miinuksena uusi deadline kolmen viikon päässä)
3) saat ulkomaan matkan projektin laskuun (Etelä-Korea, here we come!)
4) saat ohjaajaltasi pizzaa ja viiniä (toista viikkoa putkeen!)
5) saat ohjaajaltasi peukun lähteä Atlantin toiselle puolelle konferenssiin (Boston, may be. Let's!)
6) saat kutsun kahden viikon kirjoituslomalle Skotlannin ylämaille (toukokuu!)
7) saat puoli toimistoa innostumaan keikasta, vaikka et tiedä artistista mitään (ups..!)
8) vietät vartin puhuen Harry Potterista ja toisen puhuen muumeista (etkä tunne haaskaavasi aikaa)

Välillä näitäkin viikkoja! :)

"Pikku otukset saavat päähänsä paljon kaikenlaista"

Sanoi Piisamirotta.

Noin maailman poliittisesti tarkasteltuna tää viikko on ollu aikamoista skeidaa. Ensin Mayn "globaali Britannia"-puhe tuhahdutti ja perjantaista ei varmaan tarvitse mainita sanaakaan. Tai no sen verran, että piti nauttia lasi punkkua. Yleisen hyvä nimissä.

Lauantaina heräsin positiivisesti yllättyneenä siitä, että maailma ei loppunutkaan! Harmitti, etteivät kukkaron nyörit antaneet myöden Lontoon marssiin osallistumiseen. Päivä meni toimistossa istumiseen. Eivät vieläkään luonnokset kirjoita itse itseään. Kumma juttu. Kahdeksan ja puoli vuotta oon sitä ihmettä odottanut. Koko viikko on mennyt hakatessa sanaa tiedostoon 90-luvun pop-musiikin tahtiin, hyvää kirjoitusfiilistä hakien ja varoiksi noloissaan siitä, että kuulokkeet päästä remurytmit läpi myös muiden kuultavaksi.

Keskiviikkona supervisor S tarjosi kahden viikon kirjoituspakoa Skotlannin ylämaille toukokuulle. Yritän ottaa selvää oliko tosissaan vaiko ei. Jotta, että kyllähän tuo kelpaisi! Skotlanti kelpaa aina. Niille nurkille joka tapauksessa matka samoihin aikoihin. Olis taas maraton aika! Edinburgh, ahoy! Jos tällä kertaa vaikka pääsis lähtöviivalle asti. Maaliviivalle sitten vaikka sisulla kalkkia syöden.

Treenit alkoi tällä viikolla ja tänään heitin ensimmäisen kaksinumeroisen lenkin sitten lokakuun. Kyllä vatsan pohjassa kipristeli hyvä mieli. Mielummin sitä juoksee kun pyykkiä pesee. Että iloa tähänkin harmauteen!

PhD elo

Ollaan alettu toveri E:n kanssa vertailemaan kokemuksiamme ja muistiinpanoja introvertteinä ja luomisen tuskassa kärvistelevinä perfektionisteinä elämisestä.

"Ootsä ikinä kokeillu kirjottaa luonnosta comic sansilla? Jos on tarpeeks tyhmä fontti, joskus se auttaa siihen ettei ota kirjottamista liian vakavasti ja sit vaan kirjottaa. Mut yleensä ei kyllä. Joskus vaihdan fontin väriä."

"En oo. Mut mulla oli viime vuoden lopulla vaihe, että käytin vaan american typewriteria, koska siitä tuli sellanen Fitzgerald tai Kerouac-fiilis. Sellanen vanhan koulukunnan, röökin ja viskin huurunen luovuus. Toimii! No, toimi."

Deadline riipuu itsetuhoisella varmuudella ensi tiistain klo 17 hujakoilla. Oon semisti ei-epä-itsevarma, ett kyllä tästä jotain tulee. Tänään muistin syövereistä kierähti muuan lainaus aivolohkon tietoiseen osiion ja sain pienen heureka-hetken. Ja rupesin innolla nakuttamaan tekstiä tiedostoon. Ei tarvittu mitään american typewriteria siinä niin, ihan meni hyvin ilman apujakin.

Mutta piru kun en muistanut, mistä hemmetistä ja millon olin sen, nyt kultaakin kalliimman, tekstin pätkän lukenut. Puol päivää meni koluten internettiä silmät rakkuloilla ja sormet levottomina. Neulaa heinäsuovasta! Eikä omalta koneeltakaan löytynyt mitään.

Luovutin ja lähdin spinningiin. Hikoilin kuin pieni sika samaan aikaan kun tiukkasortsinen kaljuuntuva espanjalainen ohjaaja huokaili musiikin mukana sexy. Kyllä tuli kiire kotiin syömään ja sitä lainausta etsimään.

Ja löytyi! Kovalevy kolmoselta. Nyt on rivakoitu sanatkin tiedostoon. Ei se mitään Foucaultia tai Latouria ole. Ennemmin sellanen Aladdin. Hiomaton timattin jne, jne. Eikä edes mikään päähuomio, mutta sellanen sydäntälämmittävä yksityiskohta.

#WinningAtThePhD

Lopun alun tunnelmaa

Vuosi ja seitsemän päivää väikkäriä jäljellä.

Kyllä ei haluaisi laskea ja miettiä, mutta kun laskee ja miettii vaan. Sellasta atomistista lopun alun tunnelmaa. Vähän sellasta kutinaa, ettei tästä helvetti soikoon tule yhtään mitään ja sellasta itse-ininää, että mitäs olet neiti tehnyt viimeiset kolme vuotta. Mitä?! Mitä niin? Juu, et kyllä ole tarpeeksi tehnyt niin. Että kyllä varmasti harmittaa. Sietäis! Siellä vaan reissataan ja jätetään työt retuperälle. Ja sitten ei edes reissata kunnolla ja tosimielellä vaan jätetään sekin puuha puolitiehen kuin paraskin amatööri.

Sitten sieltä kuuluisalta toisaalta katsottuna tässä nyt kuitenkin on 372 päivää jäljellä. 372. Ja se kuulostaa huomattavasti enemmältä kuin vuosi ja viikko. Ensinnäkin se vie huomattavasti enemmän tilaa

kolmesataakuusikymmentä viisi päivää

vuosi ja viikko.

Ihan eri juttu, jotenka siinä pitäisi hyvin ehtiä yhtä sun toista. Tokkopa myönnettävä on, että osa noista päivistä on jo etukäteen menetettyä. Näin akateemisen sananparsinnain merkityksessä.

 372

-    2 (Sheffield)

-    8 (Ylläs)

-    2 (Brighton)

-    7 (valtiovierailu ja Ediburgh)

-    5 (Itävalta)

-    5 (Hollanti)

-    4 (alivaltiosihteeri Lontoossa)

-    2 (itsenäisyyspäivä ja jouluaatto)

____

292

Jotta että aivorattaat rasvaukseen ja pensseli suhisemaan. Kolme viikkoa menee jo kaiken maailman hurvituksiin ja kevytmieliseen olemiseen ja noin viikko työmatkailuun. Pitäisi tosta vielä varmaan tervejärkisyyden nimeen viikonloputkin  miinustella, mutta ei väitösmaailmassa niin tehdä. 

Jotta sitä myöden todellisuuden muutosta odotellessa lieneis parasta pistää tikkua ristiin ja mustetta paperille,  tuolla kun kuun lopulla kummitteleepi taasen jonkin sortin deadline-vätys. Sellasen 10 000 sanan mittainen lurjus. Onhan noita nähty ennenkin. Kyllä juu, mutta pienemmillä panoksilla.

On vuosi 2017 ja kaikki on suurta ja pelottavaa jännitäävää. Panokset, valtionvelka ja joulun jäljiltä vartalon ympärysmitta.

2016

2016.

Oon koittanut sitä mielessäni summailla tässä viimeset pari viikkoa. Jotenkin koko vuosi karkaa määrittelyä. Super hankalaa. Joten ehkä parempi antaa olla. Joskus tulevaisuudessa, ensi tiistaina tai kymmenen vuoden päästä osaan sanoa jotain syvää ja tyhjentävää vuodesta 2016. Tai sitten en. Mutta ehkä pystyn nauramaan sille. Sillä tavalla sydänjuuria myöten, että elettiinpä sitä ennenkin!

Ei, että 2016 olisi ollut huono. Todella vaikea vaan. Menetin sen tulevaisuuden, jonka halusin. Joka paikkaan koski ja melkein menetin kavereitakin. Tulin huijatuksi, törkeästi kohdelluksi ja rahatkin yritettiin varastaa. Opin ihmisistä, itsestäni. Muutin, koin, menin, juoksin, nauroin, itkin. Pirstaloiduin täysin, kasailin itseäni hissuksiin vaihtelevalla menestyksellä (work in progress) ja löysin täydellisen piparireseptin. Täydellisen piparireseptin.

Reissunaista painaa

Mutta taas viedään! Tällä kertaa suuntana manner, Saksa, Hannover ja Wolfsburg. Viimeisen kolmen viikon aikana, tämä viikko mukaan luettuna, oon nukkunut kolmessa eri sängyssä joka viikko. Alkais hintsusti tuntumassa päässä, selässä ja jääkaapissakaan ei ole kuin valo. Ja kolme porkkanaa.

Työtkin tuntuu vaan kasaantuvan. Vaikka niin mallikkaasti väikkäriäni välttelen. Korea-projekti on ihan päätön. Suosittelin eilisessä skypessä toveri SP:tä jättämään koko homman hetkeksi oman onnensa nojaan. Kärvistelee turhautumisessaan kun yliopisto maksoi sille väärin. Tai ei maksanut. Luulin, että maksoivat mullekin väärin. Kävi ilmi, että maksoivat aiemmasta duunista väärin. Verottivat vaan £540 ylimääräistä. Neljässä kuukaudessa. Jonkinlainen saavutus varmastikin.

Törmäsin ilman ennakkovaroitusta lähes tulkoon siihen artikkeliin, jota ollaan kirjottamassa S:n kanssa. Ei hirveästi naurattanut. Muuten luonnostelun kolmas kierros menee verrattaen hyvin. Tarkoitus olis tehdä siitä taas S:n ongelma ennen joulua, sillä heti miten joulun jälkeen saanen tietää hyväksyttiinkö mun ensimmäisen oman artikkelin abstrakti. Kääk.

Eilen istuin meidän collegen palaverissa, jossa eri laitosten tulevaisuuden toivot kerääntyy valittamaan asioistaan henkilökunnalle. Kyllähän siinä CV komistuu, mutta lieve-ilmiöinä kalenteri myös pulskistuu ja oma aika supistuu. Tätä yhtä kokousta varten pönötettiin jo pienemällä porukalla alkuviikosta ja ensi viikolla uudestaan hiukan suuremmalla porukalla. Ja mulla on jopa ideoita, miten CV:tä voisi pulskistaa lisää ja samalla ajaa oman latioksen opiskelijain asiaa. Että mitäs hittoa tässä nyt on tapahtumassa??

Tiedossa olis myös kolmet joulukemut viiden päivän sisään. Tuntuu snadilta liiottelulta, mutta toisaalta Sheffieldissä missasin kaikki jouluriennot, että ehkä tää nyt on sitten karma tai jotain.

Talvi kävi kampuksella joulukuun kunniaksi. "Et sä siellä mitään talvitakkia
tarvitse. Ei siellä kylmä tule", sanoivat Sheffieldissä. Eipä. (No ei oikeesti).

Kemut!

Juhlittiin toveri S:n kaksysiä sen kuomien kanssa Cardiffissa eilen.

Biletettiin niin kuin vain nörtit introvertit pystyy. Katsottiin kuusi tuntia Gilmoren tyttöjen uusia jaksoja. Syötiin pizzaa, keksejä, karkkia, sipsiä, poppareita, nachoja, hummusta, guacamolea, salsaa, maapähkinävoita, sipulirenkaita, intialaista. Päälle limua ja kahvia. Gilmore tyylillä.

Eikä edes yököttänyt. Toisin kuin kevättalvella 2012 kun pidettiin edellinen maraton Aberdeenissä. Luovutettiin pahalle ololle sillon pizzan jälkeen. Elämä on karaistanut. Kokemus tuonut malttia ja suunnitelmallisuuta.

Istuttiin kaksin aamua puoli neljään ja parannettiin maailmaa uudelleen puoli kasista eteenpäin. Jatkettiin lauantaita kahvilla ja maapähkinävoikkareilla. Lojuttiin yökkäreissä puoleenpäivään ennen kuin käytiin museossa tsekkaamassa matoja. Samassa rakennuksessa on kuvattu yks mun suosikki Doctor Who jaksoista. Vietettiin päivää niin kuin vain nörtit introvertit pystyy. (Ja mietittiin, että millon viimeksi ollaan kumpikaan samalla tavalla rentoiltu. Yhtä lauantaita lukuunottamatta viime kuussa, edellinen laiska lauantai itelläni oli 7. toukokuuta. Mutta kukapa noita laskee.

Salaa puhuttiin iso kolme-nollastakin jo.
Ja mietittiin, että olisipa oma iso keittiö.
Ja mietittiin, että ollaanpa aikuisia.
Ja sitten mietittiin kakkua.
Ja että ehkä ei nyt ihan vielä sitten kuitenkaan...niin aikuisia.