Kappas, taas sataa!

Tosiaan nyt tuntuu siltä, että se viime sunnuntainen/maanantainen myrsky on saavuttanut Sheffieldin. Tänään. On ihme, ettei sade ole toistaiseksi ainakaan tullut ikkunoista läpi. Nurkissa on vinkunut pitkin iltapäivää ja nyt ties mikä kauhistuttava Siperian syksy tuolla. Ja mä kun niin halusin käydä ostamassa vähän limpparia kun päivälle unohtui.

Tällä viikolla on kyllä tämän huushollin neitejä, ja kissaa, koeteltu oikein urakalla. Kylppäriremppa menossa. Piti loppua eilen. Ja mitä vielä. Pissalla saa käydä lähinnä ilta-aikaan. Se toinen hätä täytyy hoitaa jossain muualla, koska meillä ei ole vessan ovea. Suihkussa käyn punalla. Onkin tullut treenailtua aika ahkerasti tällä viikolla, vaikka se sellasta semi-vastenmielistä hyppimistä ja lattialla räpeltämistä onkin.

Niin ja pyörän ostin tällä viikolla. Olin ihan tavattoman innoissani uudesta hankinnastani. Kunnes lähdin liikenteeseen. Voi pyhä Sylvi. Ymmärrän hyvin perheen hallituksen valitukset Sheffieldin liikennejärjestelyistä ja typeristä teistä, silloin kun joutuivat samoilemaan tuntemattomassa kaupungissa. Suurimmaks osaks pääsen kampuksen reunalle pyöräteitä, onneks. Autotiellä on ihan karsea ajaa. Eikä auta kyllä yhtään, että nää ajaa väärällä puolella tietä. Jalankulkijana ei oo mitään ongelmia enää, mutta kun pitää mennä liikenteen seassa niin oon kyllä vielä kuin kala kosteassa rantahietikossa.

Ja onhan tää ihan kamala kaupunkin pyöräilylle. Pelkkää ylämäkeä ylämäen perään kuorrutettuna parilla odottamattomalla nyppylällä. Saa sotkea ihan tosissaan jos haluaa ylös asti päästä, ja pienimmilläkin vaihteilla on tuskasta ja alamäissä saa toivoa, että jarrut on tarpeeks tehokkaat. Vauhtia ei tarvitse kyllä polkea ollenkaan. Eikä sitä oikeastaan pystykään, isoimmillakin vaihteilla kun sotkee vaan tyhjää. Mutta eteenpäin sano mummo lumessa mäessä!

Pyörän hankinnan ja vessahankaluuksien kannalta mitään sen järeämpää tällä viikolla ei ookkaan tainnut tapahtua. Statistiikka-luento aiheutti järisyttävän päänsäryn, tutkimusmetodiworkshoppi oli pöyristyttävän tylsä, ydinvoimaluento puolestaan ihan jees. Saatoin ehkä ymmärtääkin jotain. Hain kirjastosta kaks ydinvoimalaitos-insinööreily kirjaa. Ainakin toinen niistä oli ihan ymmärrettävää englannin kieltä, no miinus yhtälöt ja kemialliset merkit. Vaikka uraanin ja plutoniumin kyllä tunnistan. Lienee ihan tarpeeksi asiantuntemusta tähän kohtaan. No ehkä thorium olis hyvä tietää kanssa.

Ai, mutta hei. Valehtelin. Keskiviikkona kävin kuuntelemassa Students' Unionilla luennon -aurinkoenergian potentiaalista, väestönkasvuun liittyvistä ongelmista - ruuan ja energian turvaamisesta - 9 miljardille ihmiselle (tää luku saavutetaan noin 30 vuoden päästä ja ajatella, että 7 miljardin ihmisen raja rikkoutu vasta kaks vuotta sitten...) ja kapitalismin täydellisestä kyvyttömyydestä ratkaista mitään näistä ongelmista. Ainakaan tarpeeksi nopeasti. Oli ihan tosi mielenkiintoinen tunti, täytyy sanoa. Luento pohjautu kirjaan Project Sunshine:  How science can use the sun to fuel and feed the world, joka syntyi Steve McKevittin ja Tony Ryanin yhteistyönä. Jälkimmäinen herra on meidän yliopistolla joku tieteiden joku. Tärkeä persoona kuitenkin. Toisaan, sen lisäksi, että koin jonkunlaisen älyllisen orgastisen tilan tota luentoa kuunnellessani, löysin itselleni myös joululahjan. Kunhan joskus saan käytyä hankkimassa kirjan jostain. Waterstonesilla sitä ei ainakaan ollut..

On muuten vähän orpo olo. Olla nyt Sheffieldissä viikonloppuna. Huh, huh...