Lineaarisia regressioita, kvanttifysiikkaa ja transkriptiota.

(Se, jonka mielestä akateeminen kieli on typerää nostakoot käden ylös nyt! Oon tällä viikolla etsiskellyt pariin otteeseen suomenkielisiä tutkimuksia aihealueeseeni liittyen ja toden totta, mun on käännettävä ne englanniksi omassa pienessä päässäni - ei tiettykään koko tekstiä, mutta hauskoja sanoja niin kuin diskursio ja kaikki sen johdannaiset niin kuin diskursiivinen - että ymmärrän, mistä puhutaan...)

Tää viikko on ollut ihan täynnä häppeninkiä. Tiistaina istuin tosiaan läpi kaksituntisen kvanttifysiikan luennon ydinvoimakurssilla, jonka piti käsitellä ihan "perusjuttuja". Paljon ei jäänyt käteen paitsi, että 4 miljardia tonnia maailman uraanivaroista on meressä, ja jotkut (hölmöläiset) on ehdottanut, että sitten kun muut uraanivarat alkaa tyhjentymään seuraavien vuosikymmenien aikana niin olis ihan kohtuullista jotenkin, että merivedestä ruvettais kiskomaan uraania energiantuotantoa varten. En tiedä, ehkä se on vaan mun päässäni, mutta jotenkin tuntuis järkevämmälle ehkä panostaa ennemin vihreeseen energiaan... Mutta tosiaan tän lisäksi opin, että luennoitsija - joka hah, sattumoisin on mun toinen supervisor - on itsekeskeinen sovinisti. Tuskin maltan odottaa tämän herran kanssa työskentelyä! S kyllä sanoi, että on mukava mies. Hmm...

Tiistaina myös suoritin elämäni ensimmäisen haastattelun. Joka oli pienimuotoinen katastrofi siinä mielessä, että luulin olevani menossa haastattelemaan ydinvoimasta kiinnostunutta kolmannen vuoden insinööri-opiskelijaa. Kävi ilmi, että haastattelin kolmannen vuoden insinööri-opiskelijaa, joka väitti, ettei sillä ole mitään mielipiteitä ydinvoimasta. Oli sillä, kun vähän tökki, mutta pieni sellanen voihan hittolainen-hetki siinä oli kun tajusin, että mun kysymykset oli ihan vääriä ton heppulin mielenkiinnonkohteita silmällä pitäen.

Mutta oli kyllä mielenkiintoinen tapaus. Siis voi hertsyykkeli, miten voi maailmankatsomukset ihmisillä olla niin erilaisia. En voi ymmärtää on vaikea käsittää, miten joku voi katsoa maailmaa niin teknisesti ja teknologisen determinismin (= teknologia määrittää ihmisen ja yhteiskunnan kehitystä) kautta ja väittää, että yhteiskunta ei vaikuta teknologiseen kehitykseen mitenkään muuten kuin ottamalla vastaan, mitä teknologia ja innovaatio tarjoaa, ja siten ruokkimalla lisää innovaatioita ja kehitystä.

Lyhykäisyydessään sen, mitä sain tosta haastattelusta irti vois tiivistää näin: tiedemiehet ja insinöörit tietää, mitä ne tekee ja jos ne sanoo, että ydinvoima on turvallista niin se on turvallista, ja ihmiset, jotka väittää toisin on kapuloita kehityksen rattaissa. Niin ja tyhmiä. Huh, huh! Mielenkiintosta tästä tekee se, että C, joka myös haastattelin yhtä opiskelijaa tolta ydinvoimakurssilta, sai ihan samankaltaisen reaktion. Sitä en osannut jotenkin odottaa, koska C:n haastateltava oli tyttö. Tosin tästä voi taas vetää ties mitä johtopäätöksiä siitä, kuinka oon omaksunut patriarkaalisen (hei, ällö akateeminen sana!) yhteiskunnaan määrittelmät ja stereotypiat naisten "pehmeämmistä" asenteista, arvoista tms. Blah, blah. No joo.

Eilen kärsin taas läpi yhden statistiikkaluennon. Kun tietoa ei sisäistä, niin sitä ei sisäistä. Tälläiset yhtälöt:  saa mun aivot huutamaan ja jalat vipattamaan, kun karkuunpääsemisen tarve on kova. Ymmärtämistä eilen ei auttanut ollenkaan se, että luennoitsijalla oli massiivisen vahva espanjalainen aksentti. Totaalinen karisman ja huumorintajun puute vaivas kanssa. SPSS:llä (statistiikka-ohjelma) leikkiminen oli vaihteeks helppoa, kun palattiin (kait) jonkunlaisiin perusasiohin. Tai sitten oikeasti vahingossa opin jotain vääntäessäni graduani toissavuonna. Ainakin oon edellä sosiologikolleegoitani siinä, että tiedän, ettei statistiikkaa kannata edes yrittää ymmärtää. Mekaaninen oppiminen riittää vallan hyvin ja se, että tietää, mitä milläkin testillä testataan, mutta sitä syvemmälle ei kannata mennä. Ellei sitten oo insinööri, mutta mitä insinööri tekis yhteiskuntatieteiden metodiluennolla... no en tiedä.

Tänään päästiin analysoimaan meidän haastattelukokemuksia kvalitatiivisten metodijen koulutuksessa. Oli oikeasti kivaa. Harjoteltiin samalla ryhmähaastatteluja. Oon yllätykseni huomannut, että puhuminen ei sinänsä tuota suurempia ongelmia, siis noin ujouden osalta. Vaikka koko vuosikurssin edessä en kyllä avais suutani, mutta tollasissa pienissä ryhmissä ei oo ongelmia, vaikka kaikki oliskin tuntemattomia. Hip hei. Sitten kun vielä lakkais ujostelemasta ja nöyristelemästä luennoitsijoiden edessä, niin kehitys olis ehkä melkein papukaijamerkin arvoinen.