Kaukosuhde

On tätä.

T. Reilukerho

Ruuhkakuu

Kotisohva on torunut kun blogi ei päivity. Ruuhkakaamoksessa ei tiedä, mitä sitä oikein päivittäisi. Koko ajan käy tossut kuumana, huivi putkella. Ja jos ei niin sitten sitä flegmaattisesti kummastelee herätyskellon aikaan, että joko sitä taas täytyy herätä ja ehtiä, vastahan mä eilen nousin. Ja pirun kun on pimeetä![1]

Toki tässä toisen alaviitteen veroisesti todettakoon, että kaamosruhka on erisuuri kaamosmasennuksen kanssa. Vaikka lepokin ehtisi. Ajattelin viime kuun alussa tönöttäväni Helsingissä luomassa kaukosuhde 3.0:lle tervettä pohjaa. Ja luotiinhan sitä, pohjaa. Aamuiset kello kuuden Skypet on tulleet tutuiksi. Huhtikuun treffien suunitelmat ovat notkahtaneet eteenpäin. Kaukokatsotaan Netflixiä kuta kuinkin a là When Harry Met Sally. Vai oliko se Uneton Seattlessa. Meg Ryan joka tapauksessa.

Kuun puolessa välissä singahdin Tampereelle päiväksi. Veganoin ehkä tähän mennessä vuoden parhaat sapuskat. Se tosin oli sivuseikka kun kävin Poliisin kanssa muistelemassa menneitä, pureskelemassa tätä hetkeä ja luotaamassa tulevaa. Oli nastaa. Ja junatkin olivat ajallaan.

Sheffieldissäkin kävin pönöttämässä. Siitä siis lentomatka. Supervisor S:n seminaarisarja sai rahoituksen viime syksynä ja potkaistiin nyt käyntiin. Kaksi päivää ydinvoimaa, menneisyyttä, tulevaisuutta, jätteitä ja yks maahtohiihdosta haaveileva skotti. Vietin budjettiyön Manchesterin lentokentällä, jossa muuan eläkeläisherra kuorsasi niin makeasti, että luovuin torkkumisesta kello kolme aamulla. Aamupalaksi nautittu chilinen keitto herätti kyllä. Aivot ja muutkin.

Huonohkona puolena tuossa Manchesterin yöpymispäätöksessä oli se, että seuraavan päivän DocPoint-vuorossa oli silmät soikeina. Olin festareilla neljän vuoron verran apukätenä. Jakelin vieraille ja lehdistön edustajille leffalippuja, tapasin dokumentaristeja (tietämättäni) ja erittäin yrmeän puolalaispariskunnan. Hiljaisina hetkinä koin itseni kiusallisen puheliaaksi. Työkaiffareina kaksi niukin naukin kaksikymppistä poikalasta.

Lopulta luovutin ja keskityin kirjoihini. Asetin itselleni Goodreadsissa – ehkä turhin ja hikarein some – lukuhaasteen vuodelle 2016. 20 kirjaa. Valmiinanne, paikoillainen, NYT! Taisin korotella tällä haasteella korkeintaan koivupuun keskioksia. Seitsemäs kirja kelattu jo lähes tulkoon takakanteen asti ennen helmikuun ensimmäistä lauantaita. Kiitos kuulunee ainakin 27 prosenttisesti lentokenttäyölle ja osa-aikaismykille pojille.

Ehkä suurin ja odottamattomin – ja ehdottomasti sosiaalisesti painostetuin – tammikuun juttu oli avantouintipulahdus tai ehkäpä kuitenkin vaan ujo kastautuminen. Hullun hommaa! Suoraselkäisyyden nimissä on kyllä joskus vielä uudelleen koitettava. Vasen käsi kun ei ehkä ihan kokonaan kastunut kun en rohjennut tikkaista päästää irti.

---

[1] Viime viikkoisella Helsinki-München lennolla eräs kanssamatkustaja katseli ikkunasta klo 7:30 nousevaa aurinkoa ja totesi ”Saksassa kaikki on paremmin!” Melkeinpä samaistuin aatokseen.

Throwback Thursday

Nähtiin kerran syyskuussa Kuningas. 

Vähän jännitti. 

6.1.16: koodi jäähyväisille

Katselenpa tässä itseäni peilistä. Väsyneet silmät. Surulliset silmät. Punaiset silmät. Suukin hymyilee tänään lähinnä vain alaspäin. Viikkoja paikallaan pysynyt naamari on säpäleinä jossain. Viime viikon tallomana, murtamana. Jossain. Ärjyttiin, äksyiltiin, itkettiin ja raivottiin. E-sana vilahti räjähti pöydälle, tajuntaan. Ei haluttu, mutta säikähdettiin. Prosecco vaihtui kyyneliin. Itkin itseni uneen ja aamulla en saanut sanaa suusta. En vaikka olisin halunnut. Eikä ollut vain yksi aamu. Oli kaksi, kolme, neljä, viisikin.

Sanat loppuivat, mieli turtui, sydän murtui. Mietin monastiko voi  ennen kuin rakkaus ei enää jaksa korjata. Oltiin lähellä, lähekkäin, vaan etäisyys iski moukarin lailla naamaan. Pystyin hymyilemään vain koirille. Niille annoin läheisyyteni, hellyyteni. Muuten mulkoilin. Työnsin kauemmas, vaikka halusin lähelle. Halusin rutistaa ja pitää hyvänä. En kyennyt. Olin karu ja jyrkkä. Julma ja ilkeä. Hyökkäsin ja murisin. Olin täynnä pyhää vihaa – itseäni ja toista kohtaan. 

Kehtaakin lähteä! Kehtaankin ilkeillä!

Lähdettiin tänään suuntiimme yhdessä, tiiviisti. Kuin viimeisiä päiviä ei olisi tapahtunut. Rillit surusta utuisina, parta kyynelistä kosteana. 

Sanottiin hyvästi – huhtikuuhun.

Ja toivotaan, että siinä kaikki.

2015

Olet vuosi, jonka haluan unohtaa.
Olet vuosi, hankalin jonka olen elänyt.
Olet myrskyä, pelkoa ja menetystä.
Mitä odotinkaan
olen pettynyt.
Tulee aika ja sinutkin kultaa
Sitä odotan nyt.

Mieti

Mietit, että tuossa on ihminen, joka on kuin minä. Heikon itsetunnon ja heikon itseluottamuksen omaava ihminen. Sanot, useean kertaan, että olemme samanlaiset. Olen kuin sinä. Vähän parempi versio vaan, beta, 2.0. Sanot näin. Näin sanot lohduttaaksesi. Rohkaistaaksesi. Rakkaudella. Osoittaaksesi, että ymmärrät surujani, pettymyksiäni. Ymmärrät kuinka vaikea minun on kokea olevani hyvä, riittävä.

Mietin sanojasi hetken. Otan ne itsestäänselvyytenä. Maistelen niitä. Luotan sinuun. Uskon sanojasi. En kyseenalaista. Suljen sanasi syvälle sisimpääni. Kuluu aikaa. Välimme viilenevät. Etäännymme. Alan kyseenalaistamaan auktoriteettiasi, mielipiteitäsi. Enää en ole varma, että olet aina oikeassa. En käy kapinaan kapinan vuoksi. Olen kasvamassa, aikuistumassa. Kyseenalaistan. Mutta me olemme sama. Me pysymme

Hyvää tarkoittavat sanasi alkavat kääntyä sinua vastaan. Alkavat kääntyä minua vastaan. Niihin on ladattu katkeruus, pettymyksen tunteet omasta lapsuudestasi ja nuoruudestasi. Itseluottamusvaje, omasi ja nyt myös minun, on syövyttäny sanasi. Se nakertaa itsetuntoa. Kaivertaa riittämättömyyden tunteen sieluun. Katson sinua ja mietin, etten tahdo olla niin kuin sinä. Voit pahoin. Silloinkin kun sanot olevasi onnellinen näytät onnettomalta. Sinusta hohkaa kaikki se, mitä sanoihisi on ladattu. Hyvää tarkoittaen siirsit omat surusi, kurjuutesi minuun. Olet myrkyttäny minut. Et ole paha. Et tarkoita pahaa, mutta olet myrkyttänyt minut.

Mietin sanojasi vuosia. Kannan niitä mukanani minne tahansa menenkin. Olen kuin sinä. Teen, koen, elän, saavutan, mutten muutu. Olen kuin sinä. Vähän parempi versio. Painan uupumukseen asti, koska muuten en usko pärjääväni. Jätän menemättä juhliin, koska en kuiteenkaan osaa olla sosiaalisissa tilanteissa. Luennoilla olen hiljaa, koska ei minulla kuitenkaan ole mitään viisasta sanottavaa. Sanoistasi on tullut totuus. Sinuutesi minussa määrittää liikeratani, rajaa mahdollisuuksiani, määrä miten näen itseni ja paikkani maailmassa. Sidoit minut pakkopaitaan.

Vie aikaa  ja aikuistumista ymmärtääkseni sanasi riippakiveksi. Pakkopaidaksi, joka salpaa hengityksen. Pakkopaidaksi, josta on päästävä irti. Samaan aikaan olet ulkoistanut velvollisuutesi ja vastuusi minulle. Sanot, että olet tukipilarini, mutten tunne sitä. Sanot, että voin puhua sinulle kaikesta, mutta valitat että puhun liikaa, eikä elämäni ihmiset sinua kiinnosta. Olet myrkyttänyt minut ja sen jälkeen jättänyt minut omilleni.

Mietin. Tajuatkohan, mitä olet tehnyt. Minkälainen vaikutus sanoillasi on ollut. Et ole paha. Et vain osaa. Et tiedä miten muutenkaan toimia.

Ymmärrän. Pakkopaita on vain vaate. Sitä ole ommeltu ihooni kiinni. Voin päättää riistääkö se vapauteni vai riisunko sen päältäni.

En ole kuin sinä.

Olen onnekas.

Osaan antaa anteeksi.

Tulkinnanvaraista

“Rautieasemalla oli kamalasti nuoria maahanmuuttaja miehiä, eikö ollutkin?

Kommentoi keski-ikäinen, keskiluokkainen rouva kotiasemalla kun olin hänet rivakoin, epäneidikkäin askelini tarkoittamatta säikäyttänyt.

“Niin taisi olla,” vastasin. Vaikken ollut asiaan edes kiinnittänyt huomiota.

“Typerä konsensus-suomalainen”, ajattelin myöhemmin. Miksi piti vastata myöntävästi, kun en ollut huomioinut asiaa. Miksi piti myötäillä, kun rehellinen vastaus olisi ollut “enpä huomannut”?

Rouva oli selkeästi peloissaan, yksin pimeässä. Siksi säikähti minuakin. Oliko aina ollut säikky? Vai johtuiko se aseman miehistä? En tiedä, mutta toivoi juttu- ja kävelyseuraa. Ja loppuun heitti tuon kysymyksen. Ja minä vastaukseni.

Tiemme erosivat, minua sapetti. Oliko rouva rasisti? Maahanmuuttovastainen? Maahanmuuttokriittinen? Skeptikko? Ennakkoluuloinen?. Olinko minä välttelevällä, varovaisella myötäilylläni luonut käsityksen, että olimme jotenkin samaa mieltä, samassa veneessä, samoja huolia jakamassa?

Hittolainen.

Sitä en tahtonut.

On viime aikoina tullut pohdittua ihmisten välistä kanssakäymistä. Viimeksi tänään keskustelin pisteiden ja isojen kirjainten merkityksestä tekstiviesteissä ja aiemmin viikolla tuli väännettyä kättä sanavalinnoista, niiden merkityksestä. Mikä on puhujan vastuu sanoistaan? Entä kuulijan tulkinnasta? Missä kulkee näiden raja? Mitä voi sanoa? Mitä ei? Sananvapaus ei oikeuta rasismiin, eikä rehellisyys loukkaamiseen. Missä kulkee rehellisyyden, totuuden, hyssyttelyn ja valheen raja?

Koin sekä rouvan kysymyksen, että oman vastaukseni loukkaavina. Kysymyksen siksi, että siitä tihkui ennakkoluulo. Vastauksen siksi, että se osaltaan pönkitti sitä ajatusmaailmaa ja –mallia, josta kysymys kumpusi.

Sitä en halunnut.

Edustan kotimaista aivovuotoa. Maahanmuuttokeskustelulle ominaisen kielen mukaan, hyväksikäytin systeemiä. Vanhempani/minä hyödyimme lapsilisästä, ilmaisesta neuvolasta, terveyskeskuksesta. Kävin huippulaatuisen, ilmaisen peruskoulun ja lukion, joissa minulle tarjottiin ilmainen kouluruoka kahdentoista vuoden ajan. Kolmen vuoden ajan koulu maksoi bussilippuni. Nostin opinto- ja asumistukea neljän vuoden ajan. Veroja olen kesätöistäni sun muista hädin tuskin maksanut.

Olen siis vain ottanut.

Kaiken, mitä olen saanut.

Ja sitten vienyt osaamiseni muualle.

Olen maahanmuuttaja. Koulutusturisti.

Otan taas mitä saan. Kaiken, mitä vain saan. Mitään en ole antanut takaisin. Käytän ilmaisia terveyspalveluita. Haen apteekista perheettömyyspillerit ilmaiseksi. En maksa veroja kunnalle, en valtiolle. Elän täkäläisen rahoittajani verovapailla tuilla. Enkä näillä näkymin aio jäädä maahan. Opiskelijana olen edelleen myös kotimaisen sosiaaliturvan piirissä. Saan opiskelija-alennusta melkein kaikesta, vaikka samaan aikaan yritän vakuuttaa ihmisiä, että teen oikeasti ja oikeaa työtä.

Mutta kaikki tämä on OK, koska olen valkoinen eurooppalainen nainen.

Tulkitkaa miten tahdotte.

8399

Parta sai illansuussa Kaliforniasta sähköpostin, jossa seisoi "nähdään tammikuussa".
Todellisuus iski kovaa kuin Thorin vasara ukkosta.
Se on siis ihan oikeasti, oikeasti menossa. Mut...miten?

Jos olin edellisten uutisten vuoristoradasta hypännyt jo pois, niin nyt kyllä päästiin varsinaiseen kieputtimeen. En (taaskaan) tiennyt itkeäkö vai nauraako. Olenhan kuitenkin onnellinen toisen puolesta. Päätin itkeä. Ja sitten hurjistuin! Söin neljä keksiä ja kulhollisen muroja sängyssä. Ihan oli maito piripintaan. Luin kirjaakin yhteentoista, enkä edes pessyt hampaita! Siitäs saat universumi! Menet ja teet asioita vääriin aikoihin! Näytän sulle kieltä ja irvistelen keltaisin hampain.

Aamulla kadutti. Väsytti ja suukin maistui pahalle. Mutta jatkoin hurjana. Lähdin niin myöhään, että jouduin juoksemaan junaan ja sitten vielä vesisätkin kaikki mummot ojaan! Kehtaavatkin puhua ydinvoimasta keskellä uima-allasta. On tässä tärkeämpääkin!

Kirjaston aukenemista odotellessa päätin ostaa laten perusmustan sijaan. Jos revitään sydän rinnasta niin voin samantien olla köyhä! Pois vaan rahat, ei niillä onnea saa! (Tässä kohtaa aloin ehkä havahtumaan melodramaattisuuteni). Ei mennyt köyhtyminenkään suunnitelmien mukaan. Oli joku kirottu aamulatte-tarjous. Sain maksaa vain piirun verran enemmän kuin mustasta kahvista. Johan on hitto! Ei sitä näin joudu ihminen vararikkoon ja valtion talous nousuun!
Join latteni silti. Mukisematta. Ja päätin jättää asian sikseen.
Turha sitä kai on hurjistella. Kun ei asioille mitään voi.
Ja on kuitenkin toisen puolesta onnellinen.

Googlasin etäisyyden Sheffieldistä Davis, Kaliforniaan.
Onhan sitä.
Mutta on ollut ennenkin. Koreat ja kaikki.

Tuulia, tuulia

Että kyllä vaan puhaltaa kulkaas nyt! Tarjosivat sitten eilen mulle lyhyttä jaksoa tutkimusapulaisena omassa opinahjossani. Ihan oikea työ, oikeilla veroilla. Väikkäriväkerrys siirtyisi hetkeksi jäähylle (mikä ei niin kerta kaikkiaan olisi huono asia) ja valmistuminen uudelle kalenterivuodelle. Vastuuta olisi monenlaista, ja olisi ehkä mahdollisuus tehdä itselleen nimeä.

Ensimmäinen reaktio oli Joo! Mutta ei kun siis ei!! Siis Ylläs ja Kalifornia! Suunnitelmat ja suunnitellut lomareissut romuttuivat siis heti. Ehkä. Todennäköisesti. Ei välttämättä. Ja eihän ne nyt tässä kohtaa ehkä sais arvoasteikon ensisijoja asuttaakaan. Vähän muljautti aivoja tämäkin käänne, justiin kun perjantain kuohunnasta alkoi pääsemään. Kiinnostukseni olen ilmaissut, mutta mitään ei ole sovittu.

Tuleekohan musta sittenkin akateemikko...

Kuppi rauhoittavaa

Olkoonkin, että on vaan mentaalikuppi.

Tässä viime aikoina olen kokenut jonkin sortin ekistentiaalista angstia maailman asioista, ympäristöstä, öljy-yhtiöistä, yritysten yhteiskuntavastuusta, kulutustottumuksistani, hallituksen avuttomuudesta ja vasemman pakaralihakseni flegmatiasta.

Näistä olen päässyt yli, läpi ja ympäri tykittämällä vuorosoitoin Maija Vilkkumaan tuotantoa ja Tuiskun versiota Sadasta Salamasta vihreästä musiikkisoittimestani punaisiin kuulokkeisiini. (Tuli muuten kuultua Sata Salamaa viime viikonloppuna livenä Lintsin Valokarnevaaleilla. Oli aika hyvä.) Sekä kuntouttavilla lihaskuntoliikkeillä.

Tänä aamuna sitten pamahti. Jos olisin persu sanoisin, että tuli jytky. Mutta kun en ole, en sano. Kännykkäni ruudulle pämähti sellainen potentiaalinen elämänmuutos-puhuri, että piti istua alas ja laskea kymmeneen. Ja takaisin nollaan. Parralleni tarjottiin töitä. Kaliforniasta. Siis maailman toiselta puolelta. Siis kymmenen tunnin aikaerolla ja eri valuutalla. Maasta jossa s-kirjaimet vaihtuu z:taan ja ihmiset ovat hirveen kovia puhumaan hirveän kovaa, ja juovat kahvia sadeämpäreistä.

Että perkele!

Pitkä byrokratiaviidakko on nyt edessä, mutta ei tässä nyt oikein tiedä itkeäkö vaiko nauraa. Ensin nauroin. Sitten harmitti. Sitten vienosti hymyilytti taas. Ehdittiin jo aamuisella miettiä, miten mun matkustamiset, käymiset, viisumiset sun muut kannattais hoitaa. Sitten joskus kun parta on jo perillä. Äsken oikokuuntelin ja editoin työn hyväksymisviestin ja ensi viikolla pidetään Varsovassa tulevaisuus-konferenssi. Mietitään asioita aikuisesti. Tai ainakin ees niin kuin kolmikymppiset.

Ilmastoviikko

Tänä maanantaina olin aivan puhki. Vietin viikonlopun tämän vuotisessa Power Shift Suomi-tapahtumassa Aalto yliopiston Design Factorylla sadan muun sukupolveni edustajan kanssa miettimässä ilmastonmuutosta, uusiutuvia energiamuotoja ja yhteiskunnallista muutosta. Ohjeistamassa ja vinkkejä antamassa oli tyyppejä muun muassa jo suomalaista energiakeskustelua muuttaneista Energiaremontti ja Hiilivapaa Helsinki-kampanjoista.

Tuli tämän ilmastonoviisinkin kehiteltyä aurinko energistä kamppanjaa, ja nyt mietitään lähdetäänkö sitä ajamaan. Siis aikuisten oikeasti. Todennäköisesti ei. Resurssivaje, mutta potentiaalia olisi. Viime viikon jälkeen päässä onkin pyörinyt ilmasto- ja energia-asiat siihen malliin, että luonnostelin Tampereen junassa yleisöosastokirjoituksen HS:n, mutta sitten iski itsevarmuuden ja luovuuden puute.

Power Shift ei ollut ainoa viime ilmastokinkeri, jonne ennätin töiden kustannuksella lomassa. Tiistaina kävin kuulemassa Kepan raportin julkaisua ja mahdollisuuksista muutokseen kohti kestävää kohtuu taloutta. Perjantaina kulutin penkkiä Bio Rexissä alan ammattilaisten kanssa jälleen kun osallistuin Ympäristöministeriön järjestämään Ilmastosopimus. Nyt.- tapahtumaan, jossa kartoitettiin maailman tilannetta ennen marras-joulukuun vaihteessa alkavia Pariisin ilmastoneuvotteluita.

Asiaa tuli paljon, joka tilaisuudessa. Yhteiskuntatieteelliseltä, taloustieteelliseltä, teolliselta, aktivisti ja järjestöjen kannalta. Menee ehkä tovi jos toinen, että saan ajatukset organisoitua ja kasattua, mutta salaa saatan toivoa, että näiltä linjoilta saattaisi löytyä tulevaisuuden leipä.

Kaffet

Viikonloppu meni lupsakasti, että ei oikeastaan kuin syödä. Ja mitä aikaa jäi, saunottiin. Miniloman huippukohtiin kuului ehdottomasti brunssi, jolla sain ensi kertaa tuotua suomalaistoverit ja K:n saman pöydän ääreen, noin kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti myös. Kukaan ei arpeutunut henkisesti (eikä edes fyysisesti). Taisi olla ujosti ihan aika hauskaakin.

Bongattiin Kuningas Akateemisessa ennen kuin osoitettiin tukemme turvapaikanhakijoille jätskitötteröiden kera. Töräytin Niinistön Villelle morot kun lähdettiin kaupan kautta takaisin susirajalle. Ruuaksi kiepautin vaatimattomasti “parhaan pizzan ikinä”. Siitäkin huolimatta, ettei ollut juustoa. Tuomaristo julisti näin ja tilasi myöhemmin oluen suomeksi kun fudista oltiin paikallisessa juottolassa katsomassa. Sunnuntaina tilasi jo kahvinkin. Siitä tuli jo ihan kunnon dialogi.

“Hei.”

“Moi. Yksi cafe latte, kiitos.”

“Okei. Yksi vai kaksi espresso-shottia?”

“Um….kaksi.”

“Siinä, ole hyvä.”

“Kiitos.”

Kyllä hymyilytti. Vaikka kävikin ilmi, että mun smoothiessa oli jogurttia ja päätyi sekin K:n kurkusta alas. Olin nälkäinen ja kärttyinen, mutta tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että jos kahvia ja olutta osaa tilata, niin selviytymisen kanssa ei olisi ongelmia. Ugh.