Diaries goes Etelä-Korea

Koukkasin Lapin "loman" kautta päiväksi Exeteriin ja seuraavana päivänä (viime ma) takasin reissuun ja työn ja pönötyksen nimissä Etelä-Koreaa kohden. Lennettiin tuskasen läheltä Helsinkiä.

Tuskasen siinä mielessä, että ilmailualan lakko sekoitti FIN-UK lennot ihan täysin, joten olisi oikeestaan ollut huomattavasti helpompi lennellä Seutulasta Seouliin kuin koukata kotinurkkain kautta, mutta pääsinpähän pizzalle ja geokätköilemään.

Ekana päivänä oltiin jetlagisina Seoulissa. Lähetystön J käytti meidä bibimbapilla ja vedin chilit henkeen. Normi meno. Yritin epätoivosesti pysyä hereillä iltapäivästä, mutta nukahdin läppäriä halaillen (tapahtui muuten myös keskiviikkoiltana). 

Tiistai-illasta (yöstä) ja keskiviikko-aamusta käytiin pikaisesti leikkimässä turistia. S kun ei oo täälläpäin aiemmin ollut. Jokseenkin oli tuttuja kulmia, vaikka neljän vuoden takaa muistot onkin vähän reunoilta rypistyneet. 

Keskiviikkona olikin verrattaen kiire päivä. Eka miittinki Seoulissa Etelä-Korean isoimman NGO:n kanssa. Pönötyksestä suoraan juna-asemalle, jossa vedettiin naamariin pikalounas (jotain sushin tyylistä, nam!) ja ostettiin eväksiksi jotain ihme riisijuttuja. Junalla suhattiin Gyeongjuun, joka on tietyllä tapaa Etelä-Korean Eurajoki. Täällä on ydinvoimaa ja matala-aktiivisen ydinjätteenloppusijoituslatios (jossa päästiin torstaina käymään!).

Ollaan yövyttä jossain superfiinissä hotellissa (ainakin mun näkökulmasta), jossain puoliks kuolleessa lomakohteessa - Gyeongjulla on keskeinen osa maan historiassa. Täällä on massiivista hotellia toisen rinnalla, keskellä kaikkea on tekojärvi, jonka vesi on niin likaista, ettei parane pulahtaa (ei, että muutenkaan voisi - viileetä on!). 

Löytyy surullisen näkönen huvipuisto maailmanpyörineen ja tosi snadi laskettelurinne (kaksi), uuden uusine tuolihisseineen. Mutta ihmisiä ei oo missään. Hotellissakin niitä näkyy korkeintaa aamupalalla ja illallisella ollaan oltu omassa porukassa (mukana siis lähetystön J ja konsultti S) ylhäisessä yksinäisyydessämme samalla kun hotellin live-duo vetää 80-luvun slovareita. Puuttuu vaan spaddu suusta ja viski edestä. Ollaan mietitty, että parhaiten tää paikka sopis jonkun B-luokan zombie-leffan taustaks.

Viralliset pönötykset oli sitten ihan omaa luokkaansa. Kulttuurierot on niin huikeat, etten välillä tiennyt miten päin pitäis olla. Mun status ei riittänyt esitelmän pitämiseen. Olin puoliksi hyvilläni, puoliksi tuuba otsassa, koska vietin lomaviikosta ehkä 68.3% stressaten tätä viikkoa ja esitelmää. S:n professorin status ei riittänyt päihittämään konsultti-S:ää, koska toinen on mies ja toinen ei. Bisneskortit viuhu niin kun täällä päin usein, paitsi tietysti mun, koska mulla ei ole.

Kaiken kaikkiaan ollaan kai kuitenkin positiivisella mielellä. Nähtiin mestoja, joita monet ei nää ja puhuttiin (ha! puhuivat) ihmisten kanssa, joiden kanssa ei ole helppo päästä yhteyksiin. Mulle teki hyvää kuulla, miten omasta tutkimuksesta puhutaan isosti, liioittelematta, mutta vaikuttavasti - ehkä opin jotain. 

Tänään harrastettiin vähän turisti toimintaa. J vei meidät kaupungin persoonallisimpaan safkalaan (sanoo opaskirja), kun ukot lähti jatkamaan matkaa eteenpäin jäätiin S:n kanssa Gyeongjuun pyöriskelemään. Kun nähtiin alla olevat historialliset hautakummut huudahdin "hei kato, jättimäisiä peppuja!" ja mietin, että tän jälkeen ei tarvi enää S:n edessä yrittää näyttää älykkäältä ja sivistyneeltä.

Olen paljastannut.

Ihan niinkun nää jättipeput.

 

When in Sheffield

Do what you always do... run!

Oon takaisin Sheffieldissä. Vaan parin päivän verran. Tönötän konferenssissa, joka on puoliks venäjäksi, puoliks englanniks, ja täynnä tiedettä. Paljon en ymmärrä, mutta kuvat on kivoja.
Kahvi on pahaa niin kuin aina, vegaanisafka on ollut naurettavinta niin kun aina näissä tiedekemuissa.

Mutta hotellin sänky on mahtava. Kylpyhuone massiivinen. Palaute toisesta luonnoksesta kiitettävää; "nautin sitä lukiessa", Korean matka on edelleen ihan auki vaikka lähtö on kolmen viikon päästä. Vieläkään ei tiedetä, mikä mun funktio on paitsi tarjota S:lle kuunteleva ja sympaattinen korva. Seuraavaa sivu projektia pitäisi viikossa tehdä noin 100+ tuntia, koska byrokratia. Euroviisutreffit Skotlantiin sovittu. Kyllä tää tästä.

Ja onnistuin huijaamaan itseäni, ettei Sheffieldin mäet oo niin pahoja. Phah!

Mamuna

Eilen oli taas sellanen päivä kun tuli ihmeteltyä, että miten pieni harmaahiiri on päätynyt Helsingistä maailmalle. Ja mikä siinä on, että jotkut paikat tuntuu enemmän maailmalle kuin toiset. Exeter, Sheffield, Aberdeen ja Newcastle...ne oli kaupunkeja, Abderdeen ehkä kotikin, mutta ei ne ole sellaista maailmaa, mitä kaukokaipuun kutinassa kuvittelee kaiholla. 

Ei Lontookaan ole. 

Mutta jotain Lontoossa on.

Vietin siellä eilen päivää, ja kun talsin lämpimässä kevät auringossa Thamesin yli ja rantaa en voinut olla paistattelematta kuin halpa vientikopio Naanatalin auringosta. Yritin oikein pähkäillä, että mikä siinä on. Ehkä jotain maailmankansalaisen fiilistä kun osaa verrattaen suvereenisti suunnistaa maailman metropolissa. Pari vuotta sitten maanalaisessa matkalla Greenwichiin kikatettiin pikkuveljen kanssa samaa asiaa. Näin tultiin ja mentiin eikä eksytty.

Illalla kävin tönöttämässä ihmiskunnan solidaarisuutta parlamentin edustalla. Oli eturivin poliitikkoa, järjestöjohtajaa, sairaanhoitajaa, ammattiliittoa, aktivistia, journalistia ja runoilijoita puhumassa ihmisyydestä, inhimillisyydestä, oikeudesta ja tasa-arvosta.

Kyllä siinä oli harmaahiirellä ihmettelemistä. Tässä sitä ollaan maailman politiikan keskiössä puolustamassa omia oikeuksiaan ihmisenä, naisena, mamuna.

Puristaa, puristaa.

Tänään on ollut sellanen päivä, että oksat pois. Kävin aamukasista sinkoilemassa pisimmän lenkin ehkä yhdeksään kuukauteen. 16km ja rapiat. Kyllä tästä mimmistä vielä maraton-juoksija saadaan kasaan. Suihkun kautta toimistolle vääntämään luonnosta valmiiksi huomista deadlinea varten. Sillä tiellä ollaan vielä.
10.5 tuntia myöhemmin.
Kuusi sivua jäljellä.
14 takana. Hidasta hommaa.
Tavoitteena saada hommat valmiiksi ennen huomisen lounasta. Mennään tyttöjen kanssa vetämään sunnuntain paistit naamaan niin, että vielä maanantai-aamunakaan ei tee mieli syödä. No ehkä sillon jo, mutta sunnuntai-iltana ei.

Hulluutta

Mun Facebook feed on täynnä Brexitiä, Trumpia ja ilmaston lämpenemistä. 

Ja sitten tuli tämä. Että mitäs...

Vettä myllyyn

Elellään taas aikoja kun kaikki on ilmassa. Pomolta tuli postia tänään, joka meni kuta kuinkin näin:

Tiedän, että oon jo antanut sulle likaa tehtävää, mutta tätä en kai oo lähettäny... Olis lisää tutkimusavustajalle hommia ja haluisin sut messiin. Tiedostan toki, että 
a) sun ohjaajana en sais antaa sulle lisää töitä kirjoittamisen oheen 
b) teet jo tutkimusassarin töitä, mutta näille voidaan tehdä jotain. 
Antaa vaikka F:lle. Joka tapauksessa halusin antaa sulle ensin mahdollisuuden kieltäytyä tästä ennen kun tarjoan pestiä F:lle.

No en tiettykään kieltäytynyt.

Olisi ehkä pitänyt, mutta väikkärin valmiiksisaattamisen sivussa tää projekti vaikuttais, mitä parhaimmalta CV:n täytteeltä (pankkitilikään ei tule surkuttelemaan - harvinaisuus) ja on kaiken kukkuraksi oikeasti tosi mielenkiintoinen.

Näyttäis siltä, että väikkäri jää taas hetkeksi paitsioon ja jatkuu joskus keväämmällä. Siirtäen valmistumista taas piirun verran eteenpäin.
Mahdollisesti.

Että tässä sitä ollaan.
Että ennen Ylläksen reissua saa vetää ylitöitä kuukauden.

Ja sitä ennen pitäis kuitenkin vielä luonnostella yksi väikkärin kappaleista ja saattaa nykyinen projekti sellaiseen pisteeseen, että sen voi testamentoida F:lle hyvällä mielellä.

Niin ja pitäis vielä käydä yliopiston byrokraattein luona heiluttamassa passia, että "joo, joo on mulla työlupa! ... niin toistaseks ainakin."

PhD päiväys

Kyllä ottaa päähän kun pientä sikaa, kun Word ottaa ja lagaa kun oot tallentamassa viimeisen kahden tunnin kirjoitustyötä. Aaaaaaahh! Tuska. Eikä ollut edes ensimmäinen kerta. Tänään.

Eläköön luonnostelu!
Eläköön paperi!

Kävin leikkauttamassa kuontalon tänään. Odotan, että sisäinen muutos tapahtuu yön aikana ja oon huomenna yhtä briliantti, miltä mun kutrit näytti kaks tuntia sitten.

No #MuslimBan

Eilen Exeterissä oli suurin mielenosoitus kahteen vuosikymmeneen.

Hohoo, risukasaankin!

Joskus on ihan pirullisen mahtavaa olla väikkärinväkertäjä.
Esimerkiksi sillon kun:

1) saat vihdoin oman työpisteen
2) saat ohjaajaltasi peukun hyvästä luonnoksesta (miinuksena uusi deadline kolmen viikon päässä)
3) saat ulkomaan matkan projektin laskuun (Etelä-Korea, here we come!)
4) saat ohjaajaltasi pizzaa ja viiniä (toista viikkoa putkeen!)
5) saat ohjaajaltasi peukun lähteä Atlantin toiselle puolelle konferenssiin (Boston, may be. Let's!)
6) saat kutsun kahden viikon kirjoituslomalle Skotlannin ylämaille (toukokuu!)
7) saat puoli toimistoa innostumaan keikasta, vaikka et tiedä artistista mitään (ups..!)
8) vietät vartin puhuen Harry Potterista ja toisen puhuen muumeista (etkä tunne haaskaavasi aikaa)

Välillä näitäkin viikkoja! :)

"Pikku otukset saavat päähänsä paljon kaikenlaista"

Sanoi Piisamirotta.

Noin maailman poliittisesti tarkasteltuna tää viikko on ollu aikamoista skeidaa. Ensin Mayn "globaali Britannia"-puhe tuhahdutti ja perjantaista ei varmaan tarvitse mainita sanaakaan. Tai no sen verran, että piti nauttia lasi punkkua. Yleisen hyvä nimissä.

Lauantaina heräsin positiivisesti yllättyneenä siitä, että maailma ei loppunutkaan! Harmitti, etteivät kukkaron nyörit antaneet myöden Lontoon marssiin osallistumiseen. Päivä meni toimistossa istumiseen. Eivät vieläkään luonnokset kirjoita itse itseään. Kumma juttu. Kahdeksan ja puoli vuotta oon sitä ihmettä odottanut. Koko viikko on mennyt hakatessa sanaa tiedostoon 90-luvun pop-musiikin tahtiin, hyvää kirjoitusfiilistä hakien ja varoiksi noloissaan siitä, että kuulokkeet päästä remurytmit läpi myös muiden kuultavaksi.

Keskiviikkona supervisor S tarjosi kahden viikon kirjoituspakoa Skotlannin ylämaille toukokuulle. Yritän ottaa selvää oliko tosissaan vaiko ei. Jotta, että kyllähän tuo kelpaisi! Skotlanti kelpaa aina. Niille nurkille joka tapauksessa matka samoihin aikoihin. Olis taas maraton aika! Edinburgh, ahoy! Jos tällä kertaa vaikka pääsis lähtöviivalle asti. Maaliviivalle sitten vaikka sisulla kalkkia syöden.

Treenit alkoi tällä viikolla ja tänään heitin ensimmäisen kaksinumeroisen lenkin sitten lokakuun. Kyllä vatsan pohjassa kipristeli hyvä mieli. Mielummin sitä juoksee kun pyykkiä pesee. Että iloa tähänkin harmauteen!

PhD elo

Ollaan alettu toveri E:n kanssa vertailemaan kokemuksiamme ja muistiinpanoja introvertteinä ja luomisen tuskassa kärvistelevinä perfektionisteinä elämisestä.

"Ootsä ikinä kokeillu kirjottaa luonnosta comic sansilla? Jos on tarpeeks tyhmä fontti, joskus se auttaa siihen ettei ota kirjottamista liian vakavasti ja sit vaan kirjottaa. Mut yleensä ei kyllä. Joskus vaihdan fontin väriä."

"En oo. Mut mulla oli viime vuoden lopulla vaihe, että käytin vaan american typewriteria, koska siitä tuli sellanen Fitzgerald tai Kerouac-fiilis. Sellanen vanhan koulukunnan, röökin ja viskin huurunen luovuus. Toimii! No, toimi."

Deadline riipuu itsetuhoisella varmuudella ensi tiistain klo 17 hujakoilla. Oon semisti ei-epä-itsevarma, ett kyllä tästä jotain tulee. Tänään muistin syövereistä kierähti muuan lainaus aivolohkon tietoiseen osiion ja sain pienen heureka-hetken. Ja rupesin innolla nakuttamaan tekstiä tiedostoon. Ei tarvittu mitään american typewriteria siinä niin, ihan meni hyvin ilman apujakin.

Mutta piru kun en muistanut, mistä hemmetistä ja millon olin sen, nyt kultaakin kalliimman, tekstin pätkän lukenut. Puol päivää meni koluten internettiä silmät rakkuloilla ja sormet levottomina. Neulaa heinäsuovasta! Eikä omalta koneeltakaan löytynyt mitään.

Luovutin ja lähdin spinningiin. Hikoilin kuin pieni sika samaan aikaan kun tiukkasortsinen kaljuuntuva espanjalainen ohjaaja huokaili musiikin mukana sexy. Kyllä tuli kiire kotiin syömään ja sitä lainausta etsimään.

Ja löytyi! Kovalevy kolmoselta. Nyt on rivakoitu sanatkin tiedostoon. Ei se mitään Foucaultia tai Latouria ole. Ennemmin sellanen Aladdin. Hiomaton timattin jne, jne. Eikä edes mikään päähuomio, mutta sellanen sydäntälämmittävä yksityiskohta.

#WinningAtThePhD

Lopun alun tunnelmaa

Vuosi ja seitsemän päivää väikkäriä jäljellä.

Kyllä ei haluaisi laskea ja miettiä, mutta kun laskee ja miettii vaan. Sellasta atomistista lopun alun tunnelmaa. Vähän sellasta kutinaa, ettei tästä helvetti soikoon tule yhtään mitään ja sellasta itse-ininää, että mitäs olet neiti tehnyt viimeiset kolme vuotta. Mitä?! Mitä niin? Juu, et kyllä ole tarpeeksi tehnyt niin. Että kyllä varmasti harmittaa. Sietäis! Siellä vaan reissataan ja jätetään työt retuperälle. Ja sitten ei edes reissata kunnolla ja tosimielellä vaan jätetään sekin puuha puolitiehen kuin paraskin amatööri.

Sitten sieltä kuuluisalta toisaalta katsottuna tässä nyt kuitenkin on 372 päivää jäljellä. 372. Ja se kuulostaa huomattavasti enemmältä kuin vuosi ja viikko. Ensinnäkin se vie huomattavasti enemmän tilaa

kolmesataakuusikymmentä viisi päivää

vuosi ja viikko.

Ihan eri juttu, jotenka siinä pitäisi hyvin ehtiä yhtä sun toista. Tokkopa myönnettävä on, että osa noista päivistä on jo etukäteen menetettyä. Näin akateemisen sananparsinnain merkityksessä.

 372

-    2 (Sheffield)

-    8 (Ylläs)

-    2 (Brighton)

-    7 (valtiovierailu ja Ediburgh)

-    5 (Itävalta)

-    5 (Hollanti)

-    4 (alivaltiosihteeri Lontoossa)

-    2 (itsenäisyyspäivä ja jouluaatto)

____

292

Jotta että aivorattaat rasvaukseen ja pensseli suhisemaan. Kolme viikkoa menee jo kaiken maailman hurvituksiin ja kevytmieliseen olemiseen ja noin viikko työmatkailuun. Pitäisi tosta vielä varmaan tervejärkisyyden nimeen viikonloputkin  miinustella, mutta ei väitösmaailmassa niin tehdä. 

Jotta sitä myöden todellisuuden muutosta odotellessa lieneis parasta pistää tikkua ristiin ja mustetta paperille,  tuolla kun kuun lopulla kummitteleepi taasen jonkin sortin deadline-vätys. Sellasen 10 000 sanan mittainen lurjus. Onhan noita nähty ennenkin. Kyllä juu, mutta pienemmillä panoksilla.

On vuosi 2017 ja kaikki on suurta ja pelottavaa jännitäävää. Panokset, valtionvelka ja joulun jäljiltä vartalon ympärysmitta.

2016

2016.

Oon koittanut sitä mielessäni summailla tässä viimeset pari viikkoa. Jotenkin koko vuosi karkaa määrittelyä. Super hankalaa. Joten ehkä parempi antaa olla. Joskus tulevaisuudessa, ensi tiistaina tai kymmenen vuoden päästä osaan sanoa jotain syvää ja tyhjentävää vuodesta 2016. Tai sitten en. Mutta ehkä pystyn nauramaan sille. Sillä tavalla sydänjuuria myöten, että elettiinpä sitä ennenkin!

Ei, että 2016 olisi ollut huono. Todella vaikea vaan. Menetin sen tulevaisuuden, jonka halusin. Joka paikkaan koski ja melkein menetin kavereitakin. Tulin huijatuksi, törkeästi kohdelluksi ja rahatkin yritettiin varastaa. Opin ihmisistä, itsestäni. Muutin, koin, menin, juoksin, nauroin, itkin. Pirstaloiduin täysin, kasailin itseäni hissuksiin vaihtelevalla menestyksellä (work in progress) ja löysin täydellisen piparireseptin. Täydellisen piparireseptin.