Vuosipäivä

Kahdeksan vuotta sitten tänään muutin Newcastleen.

Viisi vuotta sitten tänään stressasin huomista (17.9.11) muuttoa Aberdeeniin.

Tänään-tänään maksoin etukäteismaksun vuokrakämpästä Exeterissä.

Jotenkin osuvaa.

Jotain vierivistä kivistä ja sellain

Helsaillen Coventrystä itseäni tunnistamatta.
Ensimmäinen päivä akateemisia mini-kiihdytysajoja ja aivopieruja takana. Taas on päässyt ihmettelmään kuinka makeita ihmisiä maailmassa on. Päivän hengaillut vertaistuen kanssa miettien tutkimusmetodeja. Tapasin yhden suomalaisen(kin), yhden itävaltalaisen heppulin, jonka tapasin  Barcelonassa. Ja yhden (about) neljästä akateemisen fanitukseni kohteesta. Ja kasan muita mielenkiintoisia kanssasisaria ja -veljiä. Kummallisinta kaikessa tosin se, etten löydä itseäni kulmasta syömästä hiuksiani. Että sillä tavalla sosiaalinen. Jopa. Jotenkin. Sheffieldin veteen on ehkä tänä kesänä sotkeutunut jotain kummaa kemikaalia. Kummallista.

Exeterissä kämppä on lähes tulkoon, ehkä, melkein varma. Kansainvälinen kokoonpano olisi tiedossa, jos asiat hoituu hyvin. Melkein en malta odottaa. En malttais jos ei pelottais. Uuden äärellä vähän jännittää. Sillä lailla unettomia öitä tyyliin. Mutta ei vielä lamauttavasti.
Muuton logistiikatkin alkaa helpottaa. S:n siippa tarjosi takakonttiaan lokakuulle. Vaikka annoin jo viis looraa kamaa... Toki olivat pienehköjä laatikoita. Muutto, jos asiat menee niin kuin tällä hetkellä näyttää, olis edessä lokakuun ensimmäinen.
Eli siis melkein heti nyt. Jösses.

Ja tokkopa elämää ei halua iskeä liian helpoks, joten loka-marraskuussa on edessä infon keräysreissu Itä-Aasian suuntaan. Sheffieldissäkin pitäisi käydä pönöttämässä joskus syksyn sydänviikkoina ja kaakkoonkin on seminaarireissu luvassa joskus marraskuussa. Ja sen lisäksi tiedossa hupimatkoja Bristoliin, Cardiffiin ja Wolfsburgiin. Ja sitten piru vie onkin jo joulu.

Ehkä tämä vuosi - jos siitä uupumatta selvitään - ei olekaan ihan niin kamala kuin mitä huhtikuu ennusti.

Sheffield Diaries Goes South

P-y-s-y-v-ä-s-t-i.

Sheffield vaihtuu Exeteriin. Yliopisto toiseen. Kaupunkin uuteen. Keskiö länteen. Mitä sitä vielä keksis?Muutto edessä kuukauden sisällä. Tänään osa tavaroista muutti supervisor S:n tykö, itse muutan uuteen kämppään Sheffieldissä kuukaudeksi. Yksi muutto kerrallaan on liian tylsää. Tietty. Stressitasot on taivaissa. Vähän jännittää. Vähän surettaa.
Onneksi on vertaistukea ja sijaisperhe.

Aivokuorma

Kotimatkalta. Kelpais varmaan sullekin.

Kärsin konferenssin jälkeisestä...tilasta. Luulen, että sitä kutsutaan inspiraatioksi tai post-traumaattiseksi stressiksi. En ole varma. Energiaa ja keskittymistä on vaikea kontrolloida otsalohkon kuhistessa ideoista. Tosin tämä saattaa myös juontaa unenpuuttesta ja kofeiinisumusta, jolla yritän peitellä ensimmäistä.

Toimistoon palatessa työpöydällä odotti neljä kirjoitustehtävää ja satoja tunteja analyysiä. Ensimmäinen deadline siintää perjantaissa, toinen sunnuntaissa. Työsarkaa riittää. Pitää pitää innostuminen kurissa, ja keskittyä olennaiseen.

Tokkopa jottei liian helpoksi ja yskitoikkoiseksi menisi, olen ensi viikolla taas kaksi päivää reissussa. Tällä kertaa tosin vain eksoottisessa Coventryssa, josta koitan onkia lisää inspiraatiota ja ideoita analyysia varten. Mielellään sellaisia helposti hallittavia taskukokoisia, eikä väikkärin ja seitsemän sivuprojektin kokoista pläjäystä, jonka tunnun Barcelonasta itselleni tuliaiseksi tuoneen. (Ei niitä oikeasti ole seitsemää. Vähän liioittelen. Ehkä.)

Sain aiemmin tänään toveri P:ltä viestiä, että sen akateeminen älyesikuva, jonka tapasi pikaisesti Barcelonassa lähetti sille sähköpostia, että olipa kiva tavata. Huomenna kun P raahaa luunsa toimistolle hihitellään kuin pikkutytöt. Vaikka vain toinen meistä on tyttö, eikä edes hirveän pieni.

Summa summarum

Torstainvastaisena yönä näin pahimmat esitelmää edeltävät painajaiset. Ikinä. Aamulla heitin harmaan hihattoman nunnakolttuni niskaan ja lähdin metrolla kohti konferenssia. Puoli vaunua selasi konferenssiohjelmaa, joka oli kolmen muumi-pokkarin paksuinen. Nauratti. Ja samalla mietin, että eipä sitä paljon helpommin voi itseään ulkomaalaiseksi leimata.

Täällä hengattiin kolme päivää

Konferenssikeskuksessa suunnistin ensimmäiseksi kahvia kohden. Kuten aina. Kahvista muodostuikin yksi viikon suurimmista puheenaiheista. Tai lähinnä sen puutteesta. Närästystä herätti
1) kahvi ruodattiin paikalle vasta n. klo 8:45 - varttia ennen ensimmäistä sessiota
2) kahvia ei saanut lounaalla
3) kahvia ei saanut klo 14 kahvitauolla
4) kahvi oli pahaa (mutta tämän tajusin henk.koht. vasta kun esitelmästressin liottua sormenpäistä paperille ja makuaistin palauduttua.)
Toisaalta. Kahvinpuute sai aikaan spontaaneja keskusteluja epätoivoisten akateemikkojen parissa. "Oh my god, finally!"
"I know. The highlight of my morning, this."

Tapasin vihdoin Amerikan antropologin kasvotusten. Oli niin hardcore Suomi-fani, että meinasin tukahtua 1) tylsyydestä 2) kiitollisuudesta 3) hävetyksestä, koska tiesin esim. Helsingin skenestä vähemmän kuin AA, joka on asunnut Suomessa tällä vuosisadalla kolme vuotta enemmän kuin minä. Haluaa tehdä yhteistyötä, jonkin sortin artikkelin tiimoilta. En laita vastaan.

Omasta esitelmästäni en muista juuri muuta kuin että paska hitsi. Ei mennyt ihan niin kuin Strömössä. Lähinnä sen takia, etten ollut ehtinyt datani kanssa juuri mitään tehdä edellisten työkuvioiden takia, ja oikeestaan en uskonut pätkääkään siihen, mitä sanoin. Mutta sanoin kumminkin. Itävaltalainen, jonka kanssa mulla on etä-ihailu/pelkosuhde nukkui esitelmäni läpi. Otin tämän kohteliaisuutena. S oli samaa mieltä. Ydinvoimatutkimuksen suuri nimi istui etupenkissä ja ajattelin että ei paska hitsi. Hävetti. Mutta ei enää seuraavana päivänä kun helssassi sumppilassa, josta olin noutamassa juotavaa kahvia.

Ensimmäisellä konferessi-illallisella tapasin tutkimuskaksoseni Saksasta, jonka olemassaolosta en tiennyt mitään, ja juttelin kohta eläköityvän isohkon nimen kanssa. AA mökötti kun ei päässyt harjoittamaan suomeaan - meidän väliin istuutui mahtavan esitelmän pitäny akateemikko.

Toiset konferenssikemut El Poble Espanyol-museossa

Perjantaina suurimpana saavutuksena pidän kutsua erääseen tutkimuslaboratorioon, jossain ensi kevään korvilla. Sekä sitä, että kaameasta nestehukasta huolimatta en toisella konferenssi-illallisella juopunut viinistä. Sen sijaan pistin elämän risaiseksi ja söin kolme jälkiruokaa.
Juteltiin etelä-afrikkalaisen opiskelijan kanssa, jonka esitelmän sattumalta näin lauantai-iltapäivästä. Toveri P ja kyseinen opiskelija kiivastelivat, ystävälliseen sävyyn toki, Pistoriuksesta ja sen tuomiosta. Voi olla, että tämän keskustelu, joka kosmisista sysitä yhdistyi näköhavaintoon yhdestä alan auktoriteeteista tanssilattialla 70-luvun muuveinen johti pään selkitymiseen kolmeen jälkiruokaan.

Maisema lauantaiaamun lenkiltä

Eilen kävelin konferenssissa horroksessa, parhaani mukaan näyttäen kiinnostuneelta. Ja pari esitelmää saikin aivousvan hetkeksi haihtumaan. Mutta vain hetkeksi. Kahvia kittasin ehkä sangollisen. Iltapäivätaukoa päivystin lattialla tapaamieni ydinvoimanuorten kanssa ja konferenssin loppua vatvoin uuden tsekkiläisen tuttavuuden seurassa. Iltaa istuttiin Sheffieldin porukalla useampi tunti ensin rantakuppilassa ja myöhemmin ravintolassa, jossa oli pakko luopua vegaaniuudesta hetkeksi.

Tänään söin aamupalan rannalla ja katselin kun paikalliset valuivat mereen. Lueskelin paikallisesti divarista ostamaani kirjaa massiivisen korvapuustin kera.

Käveltyäni kylää ristiin rastiin nukahdin väsymyksestä ja kuumuudesta puistoon.

Kaiken kaikkiaan viikko oli aika suksee.

Huomenna mennään

Varustus kunnossa. Konferenssi-ohjelma on kokoluokkaa uusi testamentti, mutta pelottavampi. Esitelmän luulen olevan hallussa, vaikkakin stressiunet alkoivat viime yönä. Osa prosessia, mutta mielummin nukkuisin. Tänään vedettiin intensiivisesti PhD workshopissa. Tapasin mahtavia ihmisiä ympäri maailmaa, Suomesta Chileen, Hollannista Argentiinaan. Muuan unkarilainen tervehti ja muisti olleensa kuuntelemassa kahdenvuodentakaista nolosteluani Puolassa. Näin vähän pröystäilläkseni, mutta ainoastaan itseluottamuksen kasvatusmielessä.
Kummastelin omaa puheliaisuuttani.  Käskettiin verkostoitua. Ehkäpä tämä sitten oli sitä. Ujous odottelee huomista, luulen. Yhden käyntikortin sain - mikä PhD piireissä on verrattaen paljon. Harvapa meistä niitä enää käyttää.

Sheffieldin toimistotoverit saapu kylille eilen ilalla, mutta skippasivat päivän ohjelman. Puoli kuuden maissa kun tein tätä:

sain viestin, että ollaan panikoimassa meidän esitelmiä. Illallinen kahdeksalta? Toki. Pitäisi varmaan itsekin ruveta aktiivisemmin panikoimaan. Jottei sitten enää huomenna jaksa vaan voi keskittyä itse puhumiseen ja jälkinolosteluun.

Barcelona

Mietin, sillä lailla ihan viattomasti pohdin, tänään kun täällä tukka pystyssä katuja astelin, että olispa siistiä jos osais ottaa rennosti. Löysätä vyötä, vaihtaa vapaalle. Olin näihin aatoksiin päästessäni tarponnut hellelukemissa lähemmäs puoli maratonin verran ja istunut kerran huilimaan puoleksi tunniksi. Vesi oli loppu ja varpaassa kivisti rakkula.

Mutta. Ehdinpähän tehdä yhdessä päivässä kaikki asiat, mitkä olin uumoillut tekeväni. Ja sitten lisää. Picasso museon kävin läpi, Sagrada Familiaa kävin tuijottamassa - lähinnä velvollisuuden tunteesta. Lounasta hain netin hehkuttamasta vegaanimestasta, ja oli kuulkaa hehkutuksen arvoinen. Näin paikallisen riemukaaren, joka muuten on paljon riemukkaampi kun se Pariisin kuuluisin versio. Katalonian parlamentista räpsäsin kuvan (niin kuin velvollisuuden nimissä siitä Sagrada Familiastakin), ja ekstemporeesti kävin Olympialais/urheilumuseossa (joka oli mahtava) tekemässä kunniaa Zátopekille ja Nurmelle. Ja tietty Olympiastadionin tsekkasin kanssa sisältä että ulkoa. Kapusin kukkulalle, koska en saa niistä Sheffieldissä tarpeekseni, mutta maisemat sieltä oli varsin mukiinmenevät. Lahnustin satamassa ja huomasin, että täällä on pyörätuoleille omat tiet.

Esitelmääkin kertasin ja kävin läpi, ja ihmettelen kuinka ihmeessä oon voinut sen itse kirjoittaa kun en tuppaa muistamaan mitä aion/haluan sanoa vaikka powerpointtia tuijotan lähes intohimoisella intensiivisyydellä. Loppuviikoksi on vaatteet silitetty.  Huomenna aloitetaan opiskelijavoimin ja torstaina on sitten H-hetki. Pönötys alkaa kuitenkin tänään, ennen varsinaisia kemuja. Lieneekö nää nyt sitten ne kuuluisat etkot. Espanjalaista ruokaa kansainväliselle pöytäväelle.

Paitsi vegaaneille vaan ruokaa.

TJ6

Barcelona mielessä luonnostelu johti pisteeseen, jossa söin töissä maapähkinävoita estoitta suoraan purkista. Veitsellä. Kuin barbaari. Sentään jaamme stressin solidaarisesti ja nätisti kolmeen pekkaan. Toveri P kenties stressaa ehkä kuitenkin eniten ryöstetyksi tulemista ja hotellikahvin laatua. Huolensa kullakin.

Loma takana ja elämä edessä

Ei kun siis... hä?

Hyppäsin takaisin oravanpyörään kulkematta lähtöruudun kautta. Alkuviikosta oli 2.5 tunnin palaveri ohjaajan kanssa. Aikataulu ensi vuoden syksyyn kartoitettu. Noin suunnilleen. Ensimmäinen deadline maanantaina. Siispä viikonloppu sujuu töissä, eikä ihka uuden Emil Zatopek-kirjan kanssa. Hö.

Tiistaina jatketaan Korean-projektin suunnittelua. En tiennyt, että oltiin aloitettu. Tai sitä, mistä asiassa on kyse. Sen tiedän, että tarjolla on mahdollinen matka Aasiaan. En aseta kapuloita rattaisiin. Toisin kuin teki rahoittajani toivomalleni muutokselle. Hätä ei kuulemma tämän näköinen.

Eteenpäin sanoi mummo lumessa, sanat ovat tehokkaampia kuin mököttäminen. Pitää lähteä byrokraattisen debattiin ja laulaa rahottaja suohon. Jos byrokraattisessa nokittelussa tulee nenille, väikkärin ylle ilmaantuu ukkosmyrsky kysymysmerkkejä. Sain kuitenkin eilen tasattua potentiaalisen epävarmuudella järjestämällä asunnon marraskuulle asti.  Pidetään universumissa sentään jonkun sortin balanssi.

Vettäkin tulee kuin aisaa ja haaveilen 9 päivän päässä häämöttävästä Espanjan auringosta. Kaksi päivää ehdin lomailla, kuusi menee paahtaessa. Ohjeena oli, että verkotu kuin hullu. Sivulauseessa onneksi huokaistiin, että meillä on maailman laajusesti ihan tarpeeksi kontakteja. "Meillä". Ha. Siispä väikkärin jälkeiselle projektille on taivas rajana. Väikkärin jälkeiselle... Jos nyt hoidettais tää väikkäri ja sitten noi kaksi sivuprojektia pois alta.

Baby steps

Nytkähtivät elämän muutokset eteenpäin tällä viikolla. Muutto varmasti-varmasti edessä syyskuussa. Minne ja miten, sitä en vielä tiedä. Toisaalta epävarmuus katosta tasapainottui työkuvioiden mahdollisella selkiytymisellä. Tai ainakin rattaat pyörivät eteenpäin. Vaikkakin meno on kuin puukärryn kyydissä istuisi mukulakivikadulla - hidasta ja hiukan tuskaista. Mutta eteenpäin!

Nykyiset työt loppuu perjantaihin. Siitä alkaa taas köyhäläisempi opiskelijaelämä ja väikkärin tosivääntö. Suunnitelma on laadittu elokuuhun 2017, odottaen korkeamman tahon hyväksyntää. Niin kuin tällä hetkellä kaikki asiat - vaikkakin tahoja on eri korkuisia ja eri voimaisia. Muutaman konferenssin ja artikkelin kun vielä heittäisi päätöisen kirjoittamisen ohelle niin hyvä tulee. Näitä sivuprojekteja kun ei tunnu olevan riittävästi.

Nyt painavat työt. Sillä lauantaina klo 21 alkaa lomaviikko!

Kiirettä

Lähitulevaisuus sen kun monimutkistuu. Ehkä. Kaikki on niin ehkä nyt. Ehkä sitä, ehkä tätä. Ehkä mahdollisuuksia. Ehkä velvollisuuksia. Ehkä sitä, ehkä tätä. Yliopisto vaati ohjaaja S:ltä panostusta asioihin, joihin sillä ei ole aikaa - eikä ehkä hirveästi kiinnostustakaan. Tehtävät delegoituvat eteenpäin. Mulle. Ehkä. Ehkä mahdollisuus, ehkä velvollisuus, ehkä tapahtuu, ehkä ei. Syksylle ehkä luvassa kaksi ulkomaan matkaa jo varmistetun Barcelonan keikan lisäksi.

Ja kahden viikon päästä pitäisi mukamas palata väikkärielämään. Vaikka edelliset reissut vielä vispaavat päässä. Reissupoppoo lisäilee hissuksiin kuvia pilveen, josta latailen niitä omiin tiedostoihin. Materiaalia tulossa siihen malliin, että ostin varalle toisen ulkoisen kovalevyn. Radioaktiiviset unet on kuluneet puhki - viikon jälkeen. Vihdoinkin. Johan niitä tuli katseltuakin. Olen lataillut instagramiin muutamia kuvia Kiovasta - ja tänään ukrainan poliisin someosasto alkoi seuraajaksein. Huh.

Sentään kesä kävi Sheffieldissä. Oli nastaa.
Ens viikosta tulee kamala. Mutta niinhän ne aina ennen lomaa. Päivään tarvittaisiin about 8 tuntia lisää. Kissa tosin yrittää auttaa herättämällä joka aamu 5:18. Tarkkaa touhua.

Olipahan Tsernobyl

Ja olipahan reissu. Kaikki mikä saattoi mennä mönkään meni. Alkaen puuttuvista akuista ja kadonneista USB:sta, myöhästyneisiin ja uudelleen buukattuihin lentoihin (Brysselin kautta lento vaihtui Istanbuliin), lihaisaan vegaaniruokaan ja suuntavaistonsa kadottaneeseen oppaaseen. Bussi hajosi kahden päivän aikana kahdesti - toisen kerran Pripyatin aavekaupungissa 32 asteen helteessä. Siinä ei kukaan naureskellut edes partaansa.

Mutta oli ihan mahtava reissu. Filmiä kertyi 6+ tunnin edestä noin. Valokuvia tullee tuhansia. Tällä hetkellä mulla on hallussa kahden ihmisen otokset, muutama kymmenen vajaa 500 kuvaa. Meitä oli reissussa 19. Ainakaan data ei lopu kesken, vaikkakaan meillä ei ole vielä mitään suunnitelmaa, miten sitä parhaiten käyttää.

Talsittiin läpi tuhannet turvatarkastukset. Passia sai heilutella lentokentällä (leima!) ja reaktorialuuella. Vartiat paikassa kun paikassa oli vakavalla päällä. Sen verran vakavalla, että alkoi tuntea itsensä kriminaaliksi. Omat radioaktiivisuustasotkin mitattiin neljästi. Kyllä siinä sydän pamppaili, vaikka tiesi, että turhaan.

Käytiin kakkosreaktorissa ja nähtiin nelonen - se joka räjähti ammoisina aikoina. Tuijotettiin uutta kupua, joka hilataan reaktorin päälle teflonkiskoja pitkin vielä tämän vuoden aikana. Yövyttiin Chernobylin kylässä hotellissa, joka olisi hyvin voinut olla jossain Pihtiputaalla. Päästiin jäähdytystornin sisään ja tiedenaisia ja -miehiä huvitti, koska se oli vastoin kaikkia turvallisuussäännöksiä. Ei ikinä Britanniassa! Pripyatissa vietettiin verrattaen paljon aikaa. Maali kupruili, missä sitä oli ja koriskentän parketti jousti jalkojen alla mädättyneessä tilassaan. Kummallisinta oli - kun käveltiin ympäri kaupunkia - että oltaisiin ihan hyvin voitu olla Hakunilan lähiöviidakossa. Samanlaisia kerrostaloja, sama viba. Kommentoin tästä ohimennen S:lle, joka oli tuuminut samaa - tosin Turun suunnalta. Samanlainen lähiö, eri maa.

Mitään suurta ahaa tai vau-elämystä ei paikasta saanut. Mutta kokonaisuutena oli jotenkin maailmankatsomuksen ainakin hetkelliseksi möyrivä kokemus. Ja aikamoinen älyllinen pähkinä jyystettäväksi. Voi olla, että tästä reissusta saa vedettyä rivin tahi toisen väitökseenkin. Kummallisuuksiakin oli, ja ne oli aika söpöjä.

Näitä kamuja asui nelosreaktorin kupeessa seitsemän vanhempineen. Kohdattiin muutama muukin. Ja melkein tikahdutiin suruun kun ihan pikkuinen pentu oli jäädä meidän bussin eturenkaan alle. Ei jäänyt! Viimeisenä päivänä ehdittiin viettää aikaa Kiovassa S:n ja sen 19v poikasen kanssa, ja bondattiin siihen malliin, että ollaan jälkimmäisen kanssa ihan facebook kamuja (vaikka mulla olikin pieni moraalinen ongelma tämän suhteen). Käytiin Maidanilla, joka oltiin merkattu itsellemme pakolliseksi kohteeksi. Seurattiin neniämme eikä karttaa siihen malliin, että kun oli tarvis ottaa suunta hostellille ja sitä kautta lentokentälle kaksi karttaa ja yksi gps ei meinannut meitä auttaa. Toki otan kunnian siitä että löydettiin perille, eteenkin kun ukrainalaiselta vartialta saatiin vain olankohautus vastaukseksi.

Nyt aion toipua matkasta, joka oli yllättävän, ja odottaa kolleegoiden kuvia tätä peppua tuijotellessa. Asustan seuraavat kaksi viikkoa kaupungin toisella laidalla kissa- ja talovahtina. Taas uusi kulma Sheffieldiin, ja tästä se taitaa näyttää paremmalta kuin muualta.

Matkoja tuntemattomaan

Muutoksen tuulet viuhuu taas. On tulossa kaikenlaista viilausta tähän eloon ja olotilaan. Varmuudella, ehkä. Se ainakin on varmaa, että uudet kehykset pitää löytää kamppeille. Syyskuussa muutto edessä. Varmasti. Taas. Ehkä, todennäköisesti, melkein varmasti, ainakin 10% tarkkuudeella, seuraava muutto joulu-tammikuussa. Tai joskus, ehkä. Aika varmasti kyllä. Työkuviot saattaa muuttua isosti tai pienesti tai sitten ei. Varmaa on, että jotain muuttuu. Ehkä, melkein, aika todennäköisesti.

Yritä tässä sitten päättää minkälaiseen matkalaukkuun pitäisi investoida.