Uneton Sheffieldissä

Makasin taas hereillä. Tuijotin kattoon, mutten nähnyt sitä. Ainoastaan K:n. Järkytyin kaikista niistä yksityiskohdista, jotka pulpahtelivat esiin tuolta jostain ikävän potpuroimana.

Muistin jalkapöytien pehmeyden. Selän luomikartaston. Arven silmäkulmassa. Toisen, ihan pienen, jonka parta yleensä peitti. Kemikaalien sormiin jouduttamat kovettumat.

Muistin, miltä tuntui maata toisen vieressä. Turvassa toisen sylissä. Silitellä rintakarvoja ojennukseen. Miltä tuntui kun sänki raapi poskea. Kuinka maattiin sängyssä, tuijotettiin ikkunasta taivasta, eikä tarettu nousta ylös.

Muistin kaiken ja tyyny kostui. Muistin kaiken. Ja halusin kaiken takaisin.

En uudelleen vaan niin kun joskus oli.

Tiesin, että se oli tyhmää, turhaa ja kyyneleet virtasivat katkerammin.

Mutta nyt sentään vaan yöllä.

Mulla on ikävä sua vielä 2080-luvulla

Tämä käyrä kuvaa juoksunopeuden vaihteluita eilisaamun lenkiltä. Voisi ihan yhtä hyvin kuvata koko viikonloppua. Tunneskaaloja. Sitä, miltä tuntuu kun elämältä vedetään matto alta. Miltä tuntuu kun luulet, että on vielä toivoa. Ja kuinka vielä polvillaan oleva isketään kanveesiin. Tyrmäys. Tyhjyys. Loppu.

Meillä oli puhelin treffit. Puhelin soi klo 17:24. Klo 17:38 maailma hiljeni. Se mikä alkoi 5.2.2012 klo 00:18 opiskelija-asuntolassa, Buffyn ja marjateen äärellä päättyi. Se katkaistiin. Lopetettiin. Sitä katsottiin silmiin ja sanottiin, että se ei ole sen arvoista. Se ei ole tarpeeksi helppoa. Sen eteen täytyy tehdä liikaa töitä.

Minä en ole sen arvoinen.

Mut jätettiin.

Jätettiin.

Puhelimessa.

Hyperventiloin itseni kylppärin lattialle. Olin eläin. Maailma tyhjeni. Kaikesta muusta paitsi ulvonnasta. Mun eläimellisestä, paikantamattomasta lähteestä kummonneesta ulvonnasta. 

Huusin, koska sattui. Huusin, koska en ymmärtänyt. Huusin, koska en suostunut. Huusin, koska sydän revittiin rinnasta. Huusin, koska tulevaisuus revittiin riekaleiksi. Huusin, koska kokematonta sydäntäni ei ole ikinä särjetty näin pahasti.

Makasin kylvyssä. Ihoa poltti. Sattui. Vesi oli kuumaa. Katsoin itseäni ja punaisena helottavaa ihoa. Ällötti. Naivi, typerä. Häpesin. Olin anellut, ettei jättäisi. Uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Anellut, että yritettäisiin. Puhuttaisiin ja puitaisiin, mitä koki että oli menny pieleen. Häpesin. Koska luulin, että olisin ollut vahvempi.

Niin luuli sekin. Meni shokkiin kun näki ja kuuli Skypessä reaktioni. Sanoi, että puhutaan huomenna. Toivo. Onko julmempaa. Toivo, jonka koitin litistää maanrakoon. Toivo, jonka käskin menemään pois utopiana. Toivo heräsi. Etsin ratkaisuja. Löysin niitä. Taistelisin tästä suhteesta. Taistelisin viimeisen neljän vuoden edestä. Taistelisin itseni tähden.

Toivo heräsi. Toivo kuoli. Suru muuttui suuttumukseksi. Lauoin lapsellisuuksia, joita en tarkoittanut ja joiden tiesin kuitenkin olevan liian tylppiä satutaakseen toista. Olin täynnä pyhää vihaa. Poistin valokuvia. Poistin historian jäljet sosiaalisesta mediasta. Loputon dialogi alkoi päässäni. Yritin hiljentää sen, mutta se oli liian vahva. Syytin, anelin, suutuin, pyysin anteeksi, kiroilin, kirosin, syljin, kyselin ja kyseenalaistin. Uudelleen ja uudelleen. Tajusin, että millään kielellä ei ole sanaa, joka kuvastaa, mitä tunsin, mitä tunnen nyt. Yhtäkkiä ymmärsin pop-musiikkia. Enkä voinut uskoa, että oma elämäni muuttui Adelen biisiksi. Kuvotti.

Olen maannut kaksi yötä hereillä. Olen pohjalla. En hallitse tunteitani. En jaksa. En jaksa mitään. Vei tunnin, että pääsin sängystä ylös. Olen pohjalla.

Tämä käyrä. Se on paljon lyhyempi. Mutta yhtä tärkeä. Se kuvastaa perhettä, ystäviä Suomessa ja täällä. Se kuvastaa ohjaajani tarjoamaa lohtupullaa ja sympatiaa. Se kuvastaa turvaverkkoa. Läheisyyttä. Välittämistä. Se kertoo, että elämä ei lopu. Tiedän sen ilmankin.
Omani ei ole ensimmäinen särkynyt sydän. Se kuvastaa sitä suuntaa, jonka haluan ottaa. Se kuvastaa, että lopulta pohjalta noustaan. En enää hyperventiloi kylpyhuoneen lattialla.

Olen hauras.
Olen rikki.
Olen surullinen.
En pysty kontrolloimaan itkuani.
Saan joskus voimani takaisin.
Lattialle en jää.

Ja sitten ei ehkä enää ole tilaa ikävälle.

Sheffieldhän se ja vanhoja rutiineja

Näkymä norsuunluutornistani pitkänperjantain aamuna.

Vaiheikas viikko. Ja samalla jotenkin mitäänsanomaton. Oman reviirin merkkaaminen etenee hissuksiin, vaatekaapin ja työpöydän (sekä kotona että toimistolla) puute rajoittaa asettumisen joutuisuutta naftisti.  (Kuten myös etäisyys budjettiamyötäileviin ruokakauppoihin.) Matkalaukun tyhjensin ensimmäisenä iltana. Alkaa olla jo puolilleen likapyykkiä. Pakkasen hyllyn puolikas on pullollaan mustikoita ja vegelenkkejä. Kuivakaapista pursuaa purkkipavut ja Juhla Mokka.

Kaupunki on uusi ja vanha saman aikaisesti. Sama Sheffield, uudet kiintopisteet. Kampuskin on muuttunut vähän. Helposti sitä kuitenkin valahtaa vanhoin tapoihinsa. Toimistolla ekana (ei sentään vikana). Päivän rytmi on muutenkin kellahtanut ennalleen ruokailujen, ja Netflixien suhteen. Kylmä tulee säntillisesti samaan aikaan (jos ei ole koko päivän ollut). Kuumavesipullo käy kuumana kahdesti päivässä ja teen kulutus on lisääntynyt eksponentiaalisesti. Ikävästi myös koleus on hiipinyt ripakinttuihin ja nenänpäätä koristaa koko ajan tippa.

Warwickissa.

Junaillakin ehdin jo vaikka ajattelin, että vähänpä sitä enää on syytä.  Eilen matkustin Warwickiin jälleennäkemisen merkeissä. Treffattiin Aberdeenin aikaisen sielunsiskon kanssa lähes neljän vuoden tauon jälkeen. Muisteltiin menneitä, vaikkakin enemmän rupistiin ja sympatisoitiin toistemme väikkärituskaa.
Kotimatkalla lähi-idällinen taksikuski lauloi omalla kielellään ja kehuskeli omaa lauluaan "beautiful!" kuulostaen yllättäen paljon vanhalta skotlantilaisrouvalta (lue: K:n mummilta). Aamulla kun läpsytin lähes hallitsemattomasti Sheffieldin mäkiä alaspäin muuan herrashenkilö kehui skotlantilaista aksenttiani oikein kivaksi kun pysähdyin piffaamaan sille muutaman roposen. Nauratti.

Kaltevuutta juoksijan painajaisista ja painajaisiin.

Suurimmat paluunjälkeiset, arkipäiväiset huiput ja pohjakosketukset on olleet juoksuun liittyviä. Mahtavaa on kun pystyy juosta (hilpaisin lauantaina alle vitosen kilsan), mutta mahtavia on myös mäet. Kahdesti mut nyt on selätetty. Viime viikon toisella lenkillä korkeusvaihtelut oli 121 metriä. Kyllä on ripakintut ja surkastuneet gluteus maximukset siis pakaralihakset siis peppu kovilla.

Blogi elpyy - on taas nimensä veroinen

Se kysyi, että millon sä palaat. Et sä enää palaa, tuut käymään.

Jotenkin tuntui helpottavalta kun äiti näin jutusteli kyyneleiden tuhrimalla ajomatkalla tukikohdasta lentokentälle. Helpotti, koska tuntui, että saatoin luopua jonkunlaisesta naamarista, esityksestä. Että tulisin takaisin. Toisaalta tunsin nuppineulan piston sydämessäni. Onko napanuora nyt sitten vihdoinkin poikki? Onko toivosta luovuttu vai tilanne hyväksytty? Ja mitä mä itse oikeastaan toivon?

Oli miten oli. Manchesterin lentokentältä ulos kävellessä tunsin tulleeni kotiin enemmän kuin lähteeni kotoa Helsingin päässä. Kummallista, tuumin. Sitten tajusin ostaneeni meno-paluu lipun lentokentältä Sheffieldiin ja takaisin. Kirosin typerää lippuautomaattia tässä typerässä massa. Suomessa sentään kaikki toimii perkele! Teinköhän ostoksen sittenkin alitajuisesti tarkoituksella...

Uusi kämppä vaikuttaa lupaavalta näin vuorokauden kokemukseen nojaten. Olin unohtanut kuinka jyrkkiä portaat Briteissä ovat. Odotan kauhulla ensi yötä - saa taas ravata pissalla kun olen iltapäivän pitänyt itseäni lämpimänä teellä. Kolme kuppia ja yksi kahvia. Kuumavesipullon tulppa hukkui matkalla - varmaan sen Sipilän veneen mukana - pieni henkilökohtainen tragedia. Poltin haarani kun läikytin puolitäydestä pullosta vedet syliini.

Päätin ehkä satsata sähköpeittoon. 

Heräsin tänään 4:15 ensimmäisen kerran. Miten tulen ikinä selviämään oikeista jet lageista? Yritin nukkua, väkisin. 5:45 lähdin lenkille. Makeat oli maisemat. Kunnes lähdin juoksemaan. Löysin mäen joka selätti juoksijan 6-1. En muista millon ennen olisin joutunut kävelemään lenkillä sen takia, että se on nopeampaa kuin "juokseminen". Pystysuoraa seinää siinä matelin ja kuulostin pitkän linjan röökaajalta. Huonointa mäessä oli on se, että asun sen laella. Hyvää tässä on se, että nyt on ainakin joku selkeä mittatikku kunnon edistymisestä. Vähän mietityttää kyllä vetää maraton-treeniä tällasessa ympäristössä.

Tokkopa en oppinut juoksureissusta mitään ja hiki-raivosin samaa kukkulaa toisesta suunnasta kuutisen tuntia myöhemmin ylös repun ja kahden kauppakassin kanssa. Puolituntia pelkkää ylämäkeä. Julmaa vitsiä. Mutta ei se mitään. Kotoa - ullakkohuoneeni norsunluutornista - oli taas ihan hyvät näkymät ja lähikaupassa vegaanipestoa, vaikka mitään muuta vegaanista ei sitten ollutkaan. No jotain herkkuja. Odottavat palkintona kun juoksija selättää mäen. Niin ja oli tossa kulmalla joku hippistore. Ehkä menen sinne kun olen rahoissani. Joskus kahden kuukauden päästä.

Huomenna takaisin kampukselle.

Ja vanhassa kotilossa käymään. Sinne on tullut koirakaveri. Sitä pitää käydä helssaamassa. Ja vähän ehkä omistajia kanssa. Niin ja jotain kamojakin jätin sinne seitsemäksi kuuksi märehtimään. Kun vaan muistais mitä...ja kunhan sitä vaan ei olis paljoa.

Kaukosuhde

On tätä.

T. Reilukerho

Ruuhkakuu

Kotisohva on torunut kun blogi ei päivity. Ruuhkakaamoksessa ei tiedä, mitä sitä oikein päivittäisi. Koko ajan käy tossut kuumana, huivi putkella. Ja jos ei niin sitten sitä flegmaattisesti kummastelee herätyskellon aikaan, että joko sitä taas täytyy herätä ja ehtiä, vastahan mä eilen nousin. Ja pirun kun on pimeetä![1]

Toki tässä toisen alaviitteen veroisesti todettakoon, että kaamosruhka on erisuuri kaamosmasennuksen kanssa. Vaikka lepokin ehtisi. Ajattelin viime kuun alussa tönöttäväni Helsingissä luomassa kaukosuhde 3.0:lle tervettä pohjaa. Ja luotiinhan sitä, pohjaa. Aamuiset kello kuuden Skypet on tulleet tutuiksi. Huhtikuun treffien suunitelmat ovat notkahtaneet eteenpäin. Kaukokatsotaan Netflixiä kuta kuinkin a là When Harry Met Sally. Vai oliko se Uneton Seattlessa. Meg Ryan joka tapauksessa.

Kuun puolessa välissä singahdin Tampereelle päiväksi. Veganoin ehkä tähän mennessä vuoden parhaat sapuskat. Se tosin oli sivuseikka kun kävin Poliisin kanssa muistelemassa menneitä, pureskelemassa tätä hetkeä ja luotaamassa tulevaa. Oli nastaa. Ja junatkin olivat ajallaan.

Sheffieldissäkin kävin pönöttämässä. Siitä siis lentomatka. Supervisor S:n seminaarisarja sai rahoituksen viime syksynä ja potkaistiin nyt käyntiin. Kaksi päivää ydinvoimaa, menneisyyttä, tulevaisuutta, jätteitä ja yks maahtohiihdosta haaveileva skotti. Vietin budjettiyön Manchesterin lentokentällä, jossa muuan eläkeläisherra kuorsasi niin makeasti, että luovuin torkkumisesta kello kolme aamulla. Aamupalaksi nautittu chilinen keitto herätti kyllä. Aivot ja muutkin.

Huonohkona puolena tuossa Manchesterin yöpymispäätöksessä oli se, että seuraavan päivän DocPoint-vuorossa oli silmät soikeina. Olin festareilla neljän vuoron verran apukätenä. Jakelin vieraille ja lehdistön edustajille leffalippuja, tapasin dokumentaristeja (tietämättäni) ja erittäin yrmeän puolalaispariskunnan. Hiljaisina hetkinä koin itseni kiusallisen puheliaaksi. Työkaiffareina kaksi niukin naukin kaksikymppistä poikalasta.

Lopulta luovutin ja keskityin kirjoihini. Asetin itselleni Goodreadsissa – ehkä turhin ja hikarein some – lukuhaasteen vuodelle 2016. 20 kirjaa. Valmiinanne, paikoillainen, NYT! Taisin korotella tällä haasteella korkeintaan koivupuun keskioksia. Seitsemäs kirja kelattu jo lähes tulkoon takakanteen asti ennen helmikuun ensimmäistä lauantaita. Kiitos kuulunee ainakin 27 prosenttisesti lentokenttäyölle ja osa-aikaismykille pojille.

Ehkä suurin ja odottamattomin – ja ehdottomasti sosiaalisesti painostetuin – tammikuun juttu oli avantouintipulahdus tai ehkäpä kuitenkin vaan ujo kastautuminen. Hullun hommaa! Suoraselkäisyyden nimissä on kyllä joskus vielä uudelleen koitettava. Vasen käsi kun ei ehkä ihan kokonaan kastunut kun en rohjennut tikkaista päästää irti.

---

[1] Viime viikkoisella Helsinki-München lennolla eräs kanssamatkustaja katseli ikkunasta klo 7:30 nousevaa aurinkoa ja totesi ”Saksassa kaikki on paremmin!” Melkeinpä samaistuin aatokseen.

Throwback Thursday

Nähtiin kerran syyskuussa Kuningas. 

Vähän jännitti. 

6.1.16: koodi jäähyväisille

Katselenpa tässä itseäni peilistä. Väsyneet silmät. Surulliset silmät. Punaiset silmät. Suukin hymyilee tänään lähinnä vain alaspäin. Viikkoja paikallaan pysynyt naamari on säpäleinä jossain. Viime viikon tallomana, murtamana. Jossain. Ärjyttiin, äksyiltiin, itkettiin ja raivottiin. E-sana vilahti räjähti pöydälle, tajuntaan. Ei haluttu, mutta säikähdettiin. Prosecco vaihtui kyyneliin. Itkin itseni uneen ja aamulla en saanut sanaa suusta. En vaikka olisin halunnut. Eikä ollut vain yksi aamu. Oli kaksi, kolme, neljä, viisikin.

Sanat loppuivat, mieli turtui, sydän murtui. Mietin monastiko voi  ennen kuin rakkaus ei enää jaksa korjata. Oltiin lähellä, lähekkäin, vaan etäisyys iski moukarin lailla naamaan. Pystyin hymyilemään vain koirille. Niille annoin läheisyyteni, hellyyteni. Muuten mulkoilin. Työnsin kauemmas, vaikka halusin lähelle. Halusin rutistaa ja pitää hyvänä. En kyennyt. Olin karu ja jyrkkä. Julma ja ilkeä. Hyökkäsin ja murisin. Olin täynnä pyhää vihaa – itseäni ja toista kohtaan. 

Kehtaakin lähteä! Kehtaankin ilkeillä!

Lähdettiin tänään suuntiimme yhdessä, tiiviisti. Kuin viimeisiä päiviä ei olisi tapahtunut. Rillit surusta utuisina, parta kyynelistä kosteana. 

Sanottiin hyvästi – huhtikuuhun.

Ja toivotaan, että siinä kaikki.

2015

Olet vuosi, jonka haluan unohtaa.
Olet vuosi, hankalin jonka olen elänyt.
Olet myrskyä, pelkoa ja menetystä.
Mitä odotinkaan
olen pettynyt.
Tulee aika ja sinutkin kultaa
Sitä odotan nyt.

Mieti

Mietit, että tuossa on ihminen, joka on kuin minä. Heikon itsetunnon ja heikon itseluottamuksen omaava ihminen. Sanot, useean kertaan, että olemme samanlaiset. Olen kuin sinä. Vähän parempi versio vaan, beta, 2.0. Sanot näin. Näin sanot lohduttaaksesi. Rohkaistaaksesi. Rakkaudella. Osoittaaksesi, että ymmärrät surujani, pettymyksiäni. Ymmärrät kuinka vaikea minun on kokea olevani hyvä, riittävä.

Mietin sanojasi hetken. Otan ne itsestäänselvyytenä. Maistelen niitä. Luotan sinuun. Uskon sanojasi. En kyseenalaista. Suljen sanasi syvälle sisimpääni. Kuluu aikaa. Välimme viilenevät. Etäännymme. Alan kyseenalaistamaan auktoriteettiasi, mielipiteitäsi. Enää en ole varma, että olet aina oikeassa. En käy kapinaan kapinan vuoksi. Olen kasvamassa, aikuistumassa. Kyseenalaistan. Mutta me olemme sama. Me pysymme

Hyvää tarkoittavat sanasi alkavat kääntyä sinua vastaan. Alkavat kääntyä minua vastaan. Niihin on ladattu katkeruus, pettymyksen tunteet omasta lapsuudestasi ja nuoruudestasi. Itseluottamusvaje, omasi ja nyt myös minun, on syövyttäny sanasi. Se nakertaa itsetuntoa. Kaivertaa riittämättömyyden tunteen sieluun. Katson sinua ja mietin, etten tahdo olla niin kuin sinä. Voit pahoin. Silloinkin kun sanot olevasi onnellinen näytät onnettomalta. Sinusta hohkaa kaikki se, mitä sanoihisi on ladattu. Hyvää tarkoittaen siirsit omat surusi, kurjuutesi minuun. Olet myrkyttäny minut. Et ole paha. Et tarkoita pahaa, mutta olet myrkyttänyt minut.

Mietin sanojasi vuosia. Kannan niitä mukanani minne tahansa menenkin. Olen kuin sinä. Teen, koen, elän, saavutan, mutten muutu. Olen kuin sinä. Vähän parempi versio. Painan uupumukseen asti, koska muuten en usko pärjääväni. Jätän menemättä juhliin, koska en kuiteenkaan osaa olla sosiaalisissa tilanteissa. Luennoilla olen hiljaa, koska ei minulla kuitenkaan ole mitään viisasta sanottavaa. Sanoistasi on tullut totuus. Sinuutesi minussa määrittää liikeratani, rajaa mahdollisuuksiani, määrä miten näen itseni ja paikkani maailmassa. Sidoit minut pakkopaitaan.

Vie aikaa  ja aikuistumista ymmärtääkseni sanasi riippakiveksi. Pakkopaidaksi, joka salpaa hengityksen. Pakkopaidaksi, josta on päästävä irti. Samaan aikaan olet ulkoistanut velvollisuutesi ja vastuusi minulle. Sanot, että olet tukipilarini, mutten tunne sitä. Sanot, että voin puhua sinulle kaikesta, mutta valitat että puhun liikaa, eikä elämäni ihmiset sinua kiinnosta. Olet myrkyttänyt minut ja sen jälkeen jättänyt minut omilleni.

Mietin. Tajuatkohan, mitä olet tehnyt. Minkälainen vaikutus sanoillasi on ollut. Et ole paha. Et vain osaa. Et tiedä miten muutenkaan toimia.

Ymmärrän. Pakkopaita on vain vaate. Sitä ole ommeltu ihooni kiinni. Voin päättää riistääkö se vapauteni vai riisunko sen päältäni.

En ole kuin sinä.

Olen onnekas.

Osaan antaa anteeksi.

Tulkinnanvaraista

“Rautieasemalla oli kamalasti nuoria maahanmuuttaja miehiä, eikö ollutkin?

Kommentoi keski-ikäinen, keskiluokkainen rouva kotiasemalla kun olin hänet rivakoin, epäneidikkäin askelini tarkoittamatta säikäyttänyt.

“Niin taisi olla,” vastasin. Vaikken ollut asiaan edes kiinnittänyt huomiota.

“Typerä konsensus-suomalainen”, ajattelin myöhemmin. Miksi piti vastata myöntävästi, kun en ollut huomioinut asiaa. Miksi piti myötäillä, kun rehellinen vastaus olisi ollut “enpä huomannut”?

Rouva oli selkeästi peloissaan, yksin pimeässä. Siksi säikähti minuakin. Oliko aina ollut säikky? Vai johtuiko se aseman miehistä? En tiedä, mutta toivoi juttu- ja kävelyseuraa. Ja loppuun heitti tuon kysymyksen. Ja minä vastaukseni.

Tiemme erosivat, minua sapetti. Oliko rouva rasisti? Maahanmuuttovastainen? Maahanmuuttokriittinen? Skeptikko? Ennakkoluuloinen?. Olinko minä välttelevällä, varovaisella myötäilylläni luonut käsityksen, että olimme jotenkin samaa mieltä, samassa veneessä, samoja huolia jakamassa?

Hittolainen.

Sitä en tahtonut.

On viime aikoina tullut pohdittua ihmisten välistä kanssakäymistä. Viimeksi tänään keskustelin pisteiden ja isojen kirjainten merkityksestä tekstiviesteissä ja aiemmin viikolla tuli väännettyä kättä sanavalinnoista, niiden merkityksestä. Mikä on puhujan vastuu sanoistaan? Entä kuulijan tulkinnasta? Missä kulkee näiden raja? Mitä voi sanoa? Mitä ei? Sananvapaus ei oikeuta rasismiin, eikä rehellisyys loukkaamiseen. Missä kulkee rehellisyyden, totuuden, hyssyttelyn ja valheen raja?

Koin sekä rouvan kysymyksen, että oman vastaukseni loukkaavina. Kysymyksen siksi, että siitä tihkui ennakkoluulo. Vastauksen siksi, että se osaltaan pönkitti sitä ajatusmaailmaa ja –mallia, josta kysymys kumpusi.

Sitä en halunnut.

Edustan kotimaista aivovuotoa. Maahanmuuttokeskustelulle ominaisen kielen mukaan, hyväksikäytin systeemiä. Vanhempani/minä hyödyimme lapsilisästä, ilmaisesta neuvolasta, terveyskeskuksesta. Kävin huippulaatuisen, ilmaisen peruskoulun ja lukion, joissa minulle tarjottiin ilmainen kouluruoka kahdentoista vuoden ajan. Kolmen vuoden ajan koulu maksoi bussilippuni. Nostin opinto- ja asumistukea neljän vuoden ajan. Veroja olen kesätöistäni sun muista hädin tuskin maksanut.

Olen siis vain ottanut.

Kaiken, mitä olen saanut.

Ja sitten vienyt osaamiseni muualle.

Olen maahanmuuttaja. Koulutusturisti.

Otan taas mitä saan. Kaiken, mitä vain saan. Mitään en ole antanut takaisin. Käytän ilmaisia terveyspalveluita. Haen apteekista perheettömyyspillerit ilmaiseksi. En maksa veroja kunnalle, en valtiolle. Elän täkäläisen rahoittajani verovapailla tuilla. Enkä näillä näkymin aio jäädä maahan. Opiskelijana olen edelleen myös kotimaisen sosiaaliturvan piirissä. Saan opiskelija-alennusta melkein kaikesta, vaikka samaan aikaan yritän vakuuttaa ihmisiä, että teen oikeasti ja oikeaa työtä.

Mutta kaikki tämä on OK, koska olen valkoinen eurooppalainen nainen.

Tulkitkaa miten tahdotte.