Etäsuhteessa Isänmaan kanssa

Kotiin tulo jännittää joka kerta enemmän. Sanojen löytäminen on kerta kerran jälkeen vähän hankalampaa. Niitä joutuu hakemaan taskun pohjalta, mielensopukoista joskus kissain ja koirain kanssa, eikä siltikään löydy. Sitten pitää joko käyttää kiertoilmaisua tai vain testata josko toimisi englanniksi. Silloin pohtii, että luuleekohan noi nyt, että elvistelen, että oon niin olevinani, että pitää jotain ulkomaankieltä käyttää? Aina nolottaa. Ulkomaan slangi ei kuulu tasapäistämisen kulttuuriin.

Kotiin tulo on hankalampaa joka kerta. Kerta kerran jälkeen kuulumisen tunne vähenee. En tiedä päivän politiikasta tai telkkarista mitään. Kaupassa hämäännyn itsepalvelukassojen vähyydestä, ruuan hinnasta ja tylystä kassatädistä. Kosketuspinta omaan kulttuuriin katoaa, enkä tiedä miten olla, olematta pässi. Suomesta väkertämäni kiiltokuva-mielikuvat rypistyy kerta kerran jälkeen. Ollaan enemmän suomalaisia siinä missä ei pitäisi, ja enemmän ulkomaalaisia siinä siinä missä ei pitäisi.

Kotiin tulo muistuttaa joka kerta, etten kuulu. En kuulu sinne tai tänne.
Yhdessä paikkaa liian epäsuomalainen, toisessa liian suomalainen.
Mikään ei tunnu viertaalta.
Muttei omaltakaan.

Saarella naljailen Suomesta niin kuin se olisi vähän hidas, vähän hölmö kaveri. Olen ensimmäisenä sormi pystyssä jos kehutaan suomalaista yhteiskuntaa tai koululaitosta: ei se nyt ihan noin mene. Vaivaannun kun joku kehuu tai mainitsee käyneensä Suomessa.

Ja silti.
Olen suomalainen.
Enkä muuta halua olla.

Suomi kumpuaa kaikessa, mitä teen. Kaikessa mitä sanon ja miten sanon.
Tunnen olevani kävelevä stereotypia muumimukeineni, maripaitoineni, sinisine silmineni, värittömine hiuksineni, syrjäänvetäytyväisyyteni ja varauksellisuuteni kanssa. Olen verrattaen ajoissa, teen mitä lupaan. Vaikka yliopistomaailma alkaakin vaatimuksillaan veroittamaan sekä sanojen vankkuutta, että ajantajua.

Julistan kuinka Suomessa asiat toimii, junissa on tilaa, kahvi parempaa ja kaikki pienempää - sillä lailla hyvästi. Paasaan Helsingin kauneudesta kesällä ja keskitalvella, siitä kuinka kylmä nipistää nenää ja kesällä voi oikeasti olla kuuma. Valistan, että Joulupukki on Suomesta - ei Pohjoisnavalta, näytän Korvatunturia kartalta ja kerron kirjeistä, jotka Joulupukki lähetti Korvatunturilta.

Kerron päänkokoisista korvapuusteista Cafe Esplanadissa, saunan halauksesta, Äkäslompolosta, tuoreen ruisleivän mahtavuudesta ja tuoreen lakun viettelevyydestä. Kehun, että meillä on vielä neljä vuoden aikaa ja samaan hengenvetoon koitan korostaa, että meillä ilmastonmuutos on konkreettista jo nyt, herää maailma. Puhun lapsuuden purjehduskesistä, siitä kuinka kiipeilin puissa pienenä, kuinka kamalia koulun uimatunnit oli, ja kuinka sain pyöräillä vapaasti. Kerron asioista, jotka ole aina ottanut itsestäänselvyytenä ja vasta toisaalla tajunnut, että eivät itseasiassa ole.

Puhun koulusta ja suhteellisen hyvästä polittisesta systeemistä.
Puhun rakkaudesta juuriin.
Rakkaudesta Suomeen.

Kahta en vaihda.
Ja toinen on itsenäinen Suomi.

Huomenia

Tältä näytti torstai-aamu sivistyksen takarajoilla. 

Siinä oli hyvä aamuteet hörppiä.

Että sietää sitä näinkin.

8118

Sunnuntait tunnistaa siitä, että leposyke on korkeampi kuin viikolla.
Sunnuntait tunnistaa siitä, että stressitasot nousee.
Sunnuntait tunnistaa siitä, että ei voi olla tunnistamatta.

Nyt ollaan tiukan äärellä.
Uni on lomautettu loppiaisen yli.
Väikkärin luonnoksen deadline on 8.1.18.
Silloin lähtee Supervisor S:lle tarkastattavaks.
Siitä on sitten viisi viikkoa viralliseen deadlineen.
Tiukaksi menee, mutta menkööt.
Editointi käynnissä.

Elän kofeiinilla ja kofeiinille.
Elän adrenaliinilla ja adrenaliinista.
Perjantaina meinasin nukahtaa iltapäiväteepöytään.

Tätä oon odottanut.
Tätä oon pelännyt.
Tää on niin tätä.

Viime viikon kahdesta esityksestä sain niin hyvää palautetta, että tajusin nolostua vasta päivän viiveellä. Toisesta esitelmästä voisi kuulemma vääntää artikkelin ja väikkäristä kirjan.
Professoriksi povattiin kymmenessä vuodessa.
Nauroin typeryydelle ja heitin punkut huiviin.

Onni on ystävä, joka tuo kakkua.

Teignmouth

Vihdoin.

Muutto.

Reilun kolme kuukauden evakko päättyi, ja mulla on vihdoin oma avain, joka sopii uuteen oveen. Kamat on tosin vielä hajallaan Exeterin ja Bristolin välillä odotellen pääsyään uusille huudeille, mutta hiljaa hyvä tulee.

Vähän sai tänään kyllä ihmetellä, että ei oo erolapsi oppinut, että tavaroita pitää kuljettaa mukana. Koko viime viikon raahasin turhaa kamaa Exeterin ja Bristolin välillä, ja nyt kun niitä oikeasti tarvitsisin ne ottaa lukua Teignmouthissa.

Oppia ikä kaikki.

Kaiken kaikkiaan elon pitäis helpottaa. Ei tarvi enää nousta 5:37, että ehtii aamujunaana ja seminaareihin jauhamaan ajallaan. Jos vaikka jäis vähän aikaa kirjottamisellekin. Harjoitettiin kollektiivista paniikkia tän viikon supervisionissa, kun aika näyttää loppuvan kesken. Siitä sisuuntuneena kirjoitin kaksi kappaletta. Enää yks kirjotettavana ja sitten seitsemän editoitavana. Aikaa 2 kuukautta. Ehkä tästä vielä jotain... 

Väikkärin tarjastajistakin päästiin ehkä vihdoin yhteisymmärrykseen - ei sillä, että olis ollut ymmärryksen puutetta, lähinnä ajan.

Jotta, että lopun alkua. Kai.

Amsterdam

Vuoden toisiks viimenen työreissu on kääntynny loman puolelle. Sietäiskin kun on lauantai. Kävin eilen pönöttämässä Vreije Universiteit Amsterdamissa: ydinjätetteitä, taidetta ja syvää tulevaisuutta. Seuraava miittinkin toukokuussa. Että verkostoitumista. Paroni suunnittelee jo pikavisiittiä Delftiin kavereita tapaamaan samalla reissulla. Helppo on varattoman haaveilla. :)

Väikkäristressi on kohoamassa uusiin sfääreihin. Lienee toki sen aikakin. Alan epäillä ehdinkö sittenkään saada tekstiä ajoissa paperille. Pitäisi seuraavan projektin rahoitushakemus kirjottaa ja jäättää ensimmäiselle arvostelukierrokselle joulukuun ensimmäiseen mennessä ja samalla valimstella kaks esitystä tän kuun loppuun, editoida viisi ja kirjoittaa kaksi kappaletta. Silti kaks viime viikkoa suurimman osan aivovoimasta on vaatineet kandit, jotka luulee, että oon niiden käytettävissä 24h. Että ei oo ajanhallinta helppoa ja vastuilla jonglööraaminen väsyttää. Että onks tää nyt sit sitä aikuisuutta?

Huomenna pitäis muuttaa. Taas. Ja koittaa löytää uudet rutiinit ja uusi arki. Ja omatunto kolkuttelee. Hyvä, ettei hakkaa tajunnan ovea rikki. Bristolista "etäsuhteeseen" harmittaa, mutta samalla noin kolmannes aivokapasiteetista juhlistaa, että voin hetkittäin omistautua kirjoittamiselle täysin. Sillä tavalla kaunis mieli-tyyliiin, haisevana, sekopäisenä ja just, just lounaan muistavana. Kun ei tarvitse potea huonoa omatuntoa ja pahaa mieltä siitä, että on pakko riipiä yhteisestä ajasta. Tällä viikolla käytiin fudiksessa ja leffassa, joiden jälkeen nipistin pari tuntia keskiyön toiselle puolelle kirjoittamista. Koska pakko kun ei ajatukset automaattisesti riviin järjesty. Että kyllä vähän väsyttää.

Mutta Mielensäpahoittaja englanniksi käännettynä oli kuulemma mahtava.
Luen, kunhan keksin miten matkustaa ajassa... Mutta tänään syödään aamupalaksi pannareita ja iltapäivällä mennään van Gogh museoon. Voi olla, että on otettava aikalisä lasilliselle viiniä. Stressailua voi sitten jatkaa huomisaamusta.

Viuhuu vaan

Elämä on aika lailla yhtä liukuhihnaa. Exeterissä haisee syksy ja se hymyilyttää. Aamusin on jo säkkipimeetä junassa (yllä oleva kuva on kai viime viikolta, en jaksaa muistaa, saattaa olla toissa viikolta).

Päivät suhaa ohi, ja viikot vähenee deadlineen. Opettaminen on jees. Opiskelijoissa on ihan järkyttävästi sellasia, jotka satsaa. Ottaen meinaan huomioon sen kuinka vähän luennoitsijat antaa niille kredittiä. Viime viikon ryhmissä mua erehdyttiin luulemaan opiskelijaksi, tällä viikolla mua on puhuteltu sähköpostitse rouvana ja tohtorina. Sain lisäkurssin ens lukukaudelle. Antropologiaa. Jes. Mun sosiologinen taustakin on tosi, no-sillä-tavalla-huojuva, niin pitää sitten kurotella ihan uusille alueille. Mutta luennoitsija vaikuttaa hyvältä tyypiltä, ja on hyvä ihminen tuntea. Professorimiehiä, jota lainaan mun väikkärissä. Ho. Mutta silti ihan oikea ihminen. Syö kolmioleipiä ja kaikkea.

Paronin matriarkka oli kylillä viime viikon. Ehdin pariin otteeseen tapamaan rouvaskuntaa. Hyviä tyyppejä. Paroni ite oli ihan uupumuksen partaalla. Kestitseminen ei oo helppoa hommaa! Ite yritin olla mahdollisimman hereillä - siis ihan fyysisesti. Alkaa tää tän hetkinen vuorokausirytmi vähän kolottaa aivokoppaa.

Mutta pianpa sitä saa hengähtää. Ens kuussa (työ)matka Amsterdamiin ja kirjotusloma toveri S:n luo Lancasteriin. Ja sitten joulukuun vietänkin lähinnä lentokoneessa omatunto karrella, mutta sentään pääsen saunaan! Ja Star Warskin tulee leffoihin.

Ai, että. Jotta että kyllä se raskaaltakin tuntuva elo hymyilyttää!

PS. Löydettiin Mielensäpahoittaja käännettynä Manchsterissa kun oltiin. Olin kuolla onnesta, vaikka kyllä minä niin mieleni pahoitin kun eivät edes osanneet  "kyllä minä niin mieleni pahoitin" osuvasti kääntää

Pomo!

Jaa, että tuli opiskelijasta opettaja.

No, ainakin melkein. Tänään yksi mun opiskelijoista kysyi ennen seminaaria, että oonko lukenut tekstit, mitä piti lukea. Tunnusti samaan hengenvetoon, että itse ei ole, koska blah, blah, blah...

Piti siinä hetki miettiä, ettei ihan nolaisi toista. Samalla en voinut olla tuumimatta, kuinka paljon tyttöä sitten kahden minuutin päästä nolottaa kun tajuaa, että vedän seminaarin. Ja kyllähän sitä vähän nolottikin. Näki. Iskin silmää ja jatkettiin.

Vetelen ainakin syyslukukauden seminaareja ensimmäisen vuoden opiskelijoille. Kaksi takana, 33 edessä. Koko ajan tosin pelkää puhuvansa läpiä päähänsä, kun oma tausta ei sosiologian parista löydy. Ja hirvittääkin välistä, kun huomaa, että ihmisten tekee muistiinpanoja pohjautuen siihen, mitä sanon. Järkkyä, mutta toistaseksi myös ihan hauskaa.

Jenkkiä

Jotta, että olihan matkaa kerrakseen. 

Kuus päivää, neljä osavaltiota, varmaan 20 kirjakauppaa, 6 yliopistoa, 50 litraa kahvia, kasa bageleita, maapähkinävoita, 6 tuntia bussissa ja kolme junassa, ja yks matsi baseballia. Jalat on vieläkin puhki ja pää pyörällä. 

Nörtitettiin Yalen kampuksella (Gilmoren tytöt!) ja New Yorkissa (30 Rock, Patti Smith ja Manhattan!). Matkustettiin Statten Islandille vaan saadaksemme ilmaisreissu vapauden patsaasta. Nähtiin kaupunkia ylhäältä, alhaalta, sivusta ja viistosta. Saatiin osaksemme myös newyorkilaista tökeryyttä, mutta turisteina otettiin se vaan fundamentaalisena osana kokonaisvaltaista matkakokemusta.

New Havenin Little Italyssa, pyllähdettiin paikallisen pizzataiston väärälle puolelle, mutta saatiin huippu pizza. Meidän majottaja tosin totesi mutrusuin, että oli vaan kaupungin toisiks parasta pizzaa.

Providencesessa käytin matkakumppanin aidossa dinerissa, jossa sai lautaselleen niin mustikkapannareita, pekonia kuin muniakin. Tarjoilija katsoi mun salaattitilausta nenää nyrpistäen, mutta mä olinkin huudeille ennen kaikkena pohjattomien kahvikuppien tähden.

Kirjoja matkalta tarttui mukaan kolme. Pääsin taas harjoittamaan jo lähes ylimaalliseksi muodustuneita pakkaustaitojani. Muistoja ja elämyksiä sitäkin enemmän. Ne onneksi matkaa sydämessä, ettei niitä tartte tunkea mihinkään kulmistaan rypistymään.

Puolensa

.. myös tuolla jet lagilla...

...pääsee nääs näkemähän aika kivoja hetkiä aamulenkillä.

Diggailen Bostonista. Eteenkin nyt kun varsinainen työurakka on takana. Esitelmä meni ihan mallikkaasti. Palaute oli hyvää, kysymykset reiluja, seuraavassa paneelissa mun löpinään viitattiin positiiviseen sävyyn. Ja jälleen tuli matkaan japanilainen business-kortti. Tradition poikaa.

Vähän kiinnostaa tää pohjois-amerikkalainen yliopistomaailma. Ihan eri vibat kun Britanniassa. Porukka näin äkkisältään tuntuu paljon rennommalta ja reilummalta. Voi toki johtua myös siitä, etten tee paikallisten kanssa töitä. Ei niin pientä arkea, ei niin suurta juhlaa. Vai miten se nyt meni...?

Oli mielenkiintonen päivä. Paljon mielenkiintosia ajatuskia ja keskuteluja. Menee varmaan viikko sulatellessa. Taas paljastui kuinka yksiulotteinen oma ajatusmaailma on. Sillä tavalla kapea ja ujo. Osittain haluaisin vedota kieleen, mutta se olis luuserin tie ulos. Ei tuo kieli enää toimi tekosyynä... tai jos toimii niin huolihan siitä nousee! Mutta täällä sitä kai ollaan oppimassa oli syy, missä tahansa. Kehittämässä ajattelua, ymmärrystä ja maailman katsomusta. Ties mitä, ja kyllä vähän sitä kieltäkin kai sitten.

Jet__________________________________lag

Alkaa väsyttämään hissuksiin.

Saavuin eilen Bostoniin 00:15 UK:n aikaa. Olin hotellilla 02:45 UK:n aikaa.
Passin tarkastuksessa kului rattoisasti puolitoista tuntia. Että eläköön Schengen ja vapaa liikkuvuus!

Tänään oon juossut ja kävellyt jalkani lakon partaalle. Onnistuin kitkuttamaan unta noin puol kuuteen ja lähdin aamu kimaralle. Reilu kybä makeissa maisemissa, auringonnousun makeimmat värit missassin hotellihuoneessa, mutta selvinnen.

Berklee Music College, MIT ja Northeastern University nähty. Harvard vuorossa myöhemmin kunhan matkaseura saapuu. Kävin lääketieteen historia museossa ja pyörin kaupungilla ympyrää.

Kahvilassa jossa lepuutan paraikaa sekä jalkaa että päättä kutsuttiin neidiks palvellessa ja melkein irvistin. Hiluissa lukee kirjaimin, mitä ne on. Piti tekstata Paronille, joka killuu jollain Kroatian vesillä, että onko dime kymmenen senttiä. Tunsin itseni niin maalaishiireksi. Mitä toki maailman mittakaavalla olenkin.

Boston tea party eli konferenssi alkaa huomenna aamupäivästä. Omat löpinät on heti miten torstai-aamusta, mikä on ihan nasta homma. Ehtii sitten stressata vähän ja keskittyä paljon - olotilasta riippuen joko kahviin tai esitelmiin.

[phuuh]

Elokuun viimeisiä hetkiä viedään. Pieni osa musta, jossain tuolla vasemman korvan kupeilla, toivoo, että olis jo vuoden viimeisiä hetkiä. Tää vuos on ollut ihan jo tähän mennessä niin käsittämätön ja maailmoja mullistava, että toivois jo vähän hengähdystaukoa. Vaan niin makaa kuin petaa!

Ylihuomenna odottaa parin viikon reissu Ameriikan Yhdysvaltoihin. Ensin vajaa viikkonen pönötystä Bostonissa, sitten piirun verran reilu viikko kesälomaa mini-roadtripin merkeissä toveri S:n kanssa. Lomaa odotan, mutta saa nähdä josko sieltä tiputaan takaisin keskelle epävarmuutta. Vanhasta kämpästä lähdin, mutta uudesta on muodostunut sen verran shakespearemainen näytelmä, että saa nähdä millon asiat lutviutuu ja miten.

Piirun verran vajaan kuukauden oon nyt asunut Bristolissa Paronin tykönä. Yks huone, kaks ihmistä. Mun kamat supervisor S:n toimistossa odottamassa auvoisimpia päiviä. Hyvin on mennyt toistaiseksi, mutta kyllä sitä omaa huonetta kaipais. Jos ei nyt itselle, niin tavaroilleen ainakin. Niin ja täytyy sanoa, että kun täällä käytiin hallituksen kanssa tammikuussa 2015, en olis ikinä uskonut, että 2,5 vuotta myöhemmin kutsuisin Bristolia kodiksi, joskin nyt vaan osa-aikaisesti.

Muuten elämä onkin enimmäkseen työtä.* On rahoitushakemusta, on vanhojen projektien sulkua, nettisivujen suunnittelua, kahden esitelmän vääntöä, on artikkelin kirjoitusta, ja mahdollisesti toisen artikkelin kirjoitusta. Ja sitten jossain kohden pitäis kai sitä väikkäriäkin kirjottaa ja editoida, että ehtii ennen kun aika loppuu ja raha lakkaa.

Tuli myös kutsu Lontooseen työpajaan "asiantuntijana" syyskuun lopulla, mutta molen silloin matkalla Manchesteriin musiikkia kuuntelemaan ja korvia tuulettamaan.

* Osittain vale. Ehdittiin veljen kanssa kuun alussa mm. tänne....

Nähtiin kans joku Bolt. Joku kolme kertaa. Tms. Ei siinä mitään.

Toissa viikonloppuna päädyttiin Paronin kanssa tänne...

32 kilometriä kävelyä. Parit rakkulat ehkä. Kun jonkun vaelluskengät on ostettu talvikeleihin.
Seuraava reissu mietitty jo, mutta kilometrejä vähemmän.
Vaan joku 28. ;)

Krikettiä!

Taas menetettiin yks Britti-kulttuurineitseys. Vietettiin eilinen päivä krikettiä katsomassa, naisten MM-kisoissa, Englanti vs Australia. Ja siis oikeasti koko päivä. Kriketti vaatii ihan erilaisia peppulihaksia kun mikään muu urheilulaji. Enkä siis puhu urheilijoiden takamuksista vaan katsojien. Peli kesti reilu kuus ja puol tuntia - puolen tunnin tauolla. Kannatettiin tietty väärää jengiä. Kuis muteenkaan. Mutta eväät oli kohdallaan mansikoista, sipseihin, viinirypäleisiin ja meksikolaisiin chili-päälysteisiin mangoihin ja toki piti yks pakollinen Pimm's ottaa.

Paljon ei ymmärretty, lopussa enemmän kun alussa, mutta nautittiin fiiliksestä ja auringosta. Aurinkorasvaa kulu kiitettävästi. Joskus kahden maissa (peli alkoi 10:30) mietin, että on se sitten perkele jos palaa kun kertoimia on kolmen levityskerran jälkeen 110 (50+30+30). Paroni väitti, ettei ne lisäänny kertoimet vaikka sitä rasvaa hinkkais ihoon Pohjanmaan kautta. Että samana pysyy.

Tiedä sitten, mutta en palanut.

Tutkijan aika on lyhyt

Rytmit on rikki kun elämä on yhtä deadlinea, muttei yhtään loppusuoraa. Unta tulee vähän, ruokaa miten sattuu, hupia silloin tällöin ja duunia koko ajan, jossei valveilla niin sitten unissa. En jaksa kuitenkaan sen pahemmin valitella, kun ei ole tarvetta.

Kesäkin kävi. Ennätettiin rannalle kahdesti. Ensin suunnitellusti ja sitten ex tempore tiistai-reissu, jollon en ainoastaan polttanut uimapöksyjen rajoja vaalean kuulaisiin pakaroihini, mutta kävin meressä kahdesti. Kahdesti. Kahdeksan vuotta se otti, mutta nyt on Kanaalissa käyty. Eikä ees ollu kylmää - kamalan aikanaan.

Että jää sitä elämällekin aikaa kun tietää, mistä tiristää.

Jalkapalloa on keskiviikkoisin, viikonloput menee Paronin seurassa siellä tai täällä - seuraavaksi Lontoossa. Hää ui launtaina elämänsä ensimmäisen avovesikisan (3.2km) ja mää juoksen sunnuntaina ensimmäisen kisani (10km) sitten maratonin.

Palkinto-Mariannet saatiin hallitukselta jo toukokuun reissulla.

Että hyvää kannttaa odottaa ja välillä vähän kieriskellä jossain univajeessa. Ja sitten voi vahingossa myös törmätä tällaisiin hiljaisiin hetkiin kun 449 300 asukkaan Bristol vielä koisaa maanantaisia aamu-uniaan.