Tulevaisuus näyttää tältä

Vale-loma

Meri, El.

Toveri F oli kylässä koko viikon. Teki meidän taloudelle hyvää. Bondattiin S:n kanssa taas euroviisujen yllä ja F pyöritteli silmiään niin, että katsoessa heikotti. Tuntui melkein lomaviikolta, vaikka töitä riittää niin, että keskiviikkona tuli painettua keskiyöhön. Lähinnä toki siksi, että tämä kyläilijä oli sen verran puhelias, että eipä oikein tullut työstä päivän aikana mitään.

Eilen ja tänään istuin muutaman hetken vuotuisessa opiskelijakonferenssissa ja tunsin paikattomuutta. Enpä istunut oikein opiskelijoiden kuvioihin, vaikka ne kaikki hyvin tunnenkin, ja vielä vähemmän henkilökunnan pöytään, ja niitä nyt tunnenkin huonommin joka tapauksessa. Että tässä sitä on vielä, identiteetin kanssa tekemistä.

Mutta salaa tunsin jonkunlaista tyytyväisyyttä esitelmiä katsellessa. Ja ehkä, jopa, sillä lailla, pientä paremmuuden tunnetta (HYI!). Pois se minusta, mutta en nyt parempaakaan sanaa keksi. Suurin osa puhujista valmistuu ensi vuonna, mutta kyllä ei ole monellakaan esitelmöinti hanskassa.

Kyllä väittäisin vastaavassa tilanteessa olleeni parempi - jos en itseluottamuksessa niin ainakin narratiivin rakentamisessa ja selkeydessä. Että, ehkäpä, tässä voi nyt heinäkuun Barcelonan keikalle lähteä sillä tavalla hyvin mielin, olkoonkin, että muiden kustannuksella. Tavallaan. Vähän.

Juu, ja törmäsin sattumalta myös laitoksen entiseen johtajaan. Eipä näyttänyt olleen kovinkaan mielissään siitä, että lähden uusiin piireihin.

Roolit vaihtoon

On tää kumma tää ihmisen elo. Kahdeksan vuotta sitten hikoilin oman kandin työni kanssa ja nyt niitä on pino edessä arviointia ja tarkastusta varten.

Viimeset viis vuotta oon lähettänyt S:lle tekstejä ja hakemuksia kommentoitavaks, ja tänä aamuna sähköpostilaatikossa istui viesti ja luonnos, 'viittisiks tsekkaa'.

Vuosi sitten makasin lattialla loppuun palaneena ja mietin, että turhaanpa tein väitöskirjan, hajosin ja päädyin työttämäksi. Nyt on 9kk:n työsopparista vajaa neljä viikkoa jäljellä ja horisontissa siintää toinen duuni.

Kaikkea sitä.

Ainoa, mikä ei oo muuttunut on stressiunet. Viime yönä muutin Amsterdamiin asuntoon, jossa A:n nykyinen kämppis jo asui ja joka ei suostunut tekemään jääkaappiin tilaa.

Aamulla keittellin kaffet pelkällä vedellä.

Ik ga naar België

Niinhän siinä sitten kävi.

Brexit-pakolaisuus ja onnenpotku.

Belgia kutsuu ja espanjan opinnot vaihtuu hollannin opiskeluun. Saari vaihtuu mantereeseen ja punnat euroihin. Yliopistomaailmakin jää taakse. Siitä koin pientä identiteettikriisiä. Jotenkin yllättäen. Uusi työpaikka on valtiollisessa tutkimuskeskuksessa. Tyynnyttelen hyvävoimaista idealistiani, että sieltä voi ehkä maailmaa muuttaa enemmän kun yliopistosta. Ehkä.

S valitti tiistaina naama rutussa kuinka kaikki Belgian päässä on innoissaan mun sinne menosta. Tuntee siis mun tulevista kolleegoista kaksi. Jotenkin olen edelleen ihan hämilläni, että miten tässä näin kävi. Vaikka aktiivisesti tähän tähtäsin, S:n myötä-avustuksella. Suodattamaton alkuinnostus alkaa vaihtua jonkin sortin todellisuudentajuun siitä, että olen muuttamassa maahan

a) johon en ole ikinä oikein edes kiinnittänyt huomiota
b) jossa mulla on nolla kontaktia
c) jossa mun on alettava ihan oikeaksi ihmiseksi, siis maksettava laskut ja vuokrat yksin
d) jonka (kumpaakaan) kieltä en puhu, mitä nyt pari kirosanaa ranskaksi

Mutta katson karttaa, ja mietin ... vau!

Tulevasta kotikaupungista on tunnin junamatka Amsterdamiin, 2.5 tunnin matka Pariisiin ja nelisen tuntia Luxemburgiin. Siis matka kolmen eri maan päänkaupungit on lähempänä kuin Sheffield täältä Devonin rannoilta. Johan nyt. Kyllä nyt pääsee tohtorinna ytimeen.

Täältä on pitkä matka kaikkialle.
Mut (ehkä) tulee ikävä. Sitten aikanaan.

Tein kymmenen pisteen listan asioista, mitä haluaisin tehdä ennen kun täältä lähden. Kaksi ruksattu yli jo, toinen pointsi oli viime viikon visiitti Agatha Christien loma-asuntoon.

Näkymä Christien tiluksilta. Taustalla Dittisham, jossa tärisin
kylmissäni syksyllä kun odottelin A:ta maaliin sen 10km
uinnilta. Sillon sato. Tällä kertaa ei.

PS. Vuosi väitöksestä! Kohta lienee taas aika jonkun sortin yhteenvedon. Ehkä. Jos viitsii.

Ai-kuisuus

Jonkinlainen aikuisuuden virstanpylväs tuli saavutettua tänään:

"Näin aluksi. Anna kun teen yhden asian selväksi; minä olen luennoitsija, sinä olet opiskelija. Sinä et ole asemassa, jossa voit määrätä, mitä tässä tapahtuu."

Moro.

Pääsumu

Jos kymmenen päivää sitten olin positiivisissa fiiliksissä, tää viikko on ollut ihan toista. Lieneekö lukukauden puoliväli, mikä latistaa osakseen - toimistossa ainakin on kaiken kaikkiaan aika mollivoittoinen tunnelma - vaiko se, että ollaan käyty erä isoja keskusteluja elämästä ja tulevaisuudesta A:n kanssa, jotka vetää emotionaalisen tankin ihan tyhjäksi ja jättää vaan kuihtuneen kuoren jälkeensä.

A tuntuu palautuneen (hetkellisesti, koska sitä se on väitöstä tehdessä) omasta ahdistuksestaan ja puhui viikonloppuna silmät innosta kiiluen, mitä väikkärin jälkeen. Helpotti mieltä ja lievensi huolta. Minun siis. Nyt kun vielä pääsis fyysisistä stressioireista eroon, niin mikäs tässä. Päivät pitenee ja aamut valkenee. Hymyilyttää enemmän kun vaikka viisi viikkoa sitten.

Mutta kyllä en suosittele kenellekään, että parina kirjoittelee väitöstä perättäisinä vuosina. Ei ole helppoa aikuisena elo muutenkaan, saati sitten kun lisätään myllyyn epärealistiset ja semi-sadistiset akateemiset standardit ja oletukset. Kyllä odottelen A:n valmistumista. Siitä kun menee sitten ainakin vuoden verran, että henkisesti palautuu siksi ihmiseksi, joka oikeasti on.

Mutta ensi vuoden vaihteen Kuuban reissun suunnitelmat alkaa selkiytyä, päivät on lyöty lukkoon ja asumukset. Säästettyäkin ollaan saatu kahdessa kuussa melkein £200 enemmän kun pistettiin tavoitteeksi. Kyllä tästä vielä hyvä tulee.

No en kyllä tiedä ketään parempaa kun sä

Viimeisen viikon aikana on tuntunut, että alan saamaan elämästä kiinni. Jotenkin. Sillä lailla, etten ees tajunnut olevani jossain harmaassa kuplassa ennen kun se alkoi tosta ympäriltä suleskella.

Työtaakka on viime lukukaudesta puolittunut ja kokeetkin on historiaa. Ensimmäistä kertaa kesäkuun epäonnistuneen yrityksen jälkeen oon ehtinyt kirjottamaan (enkä kestä kuinka nautin siitä verrattuna luentopreppiin!) ja väkertämään sitä iänikuista postdoc-hakemustakin, joka todennäköisesti lähtee ens viikolla sisäiseen vertaisarviointiin - tai mikä peer review nyt onkaan suomeksi ja kuun lopulla sitten - jos iloisesti käy - rahoittajan suuntaan.

Lisäksi oon pistäny työhakemuksen pariin eri paikkaan, jotka oikeasti kiinnostaa ja kutkuttaa. Juteltiin niistä S:n kanssa ja se oli sitä mieltä, että kumpaankaan  ei todennäköisesti löydy pätevämpää ja parempaa kun mä - että muista sitten olla kova palkkaneuvotteluissa!

En uskalla ajatella niin pitkälle - ja siks en myöskään aio kertoa asiasta nyt tämän enempää - mutta kyllä tuntui hyvältä, kun ihminen, jonka sana joskus tuntuu lailta sanoo noin.

Että elämä!
Ja vaikka joka toinen päivä onkin myrsky, niin sitten on myös tällästä.

Vaakakupissa

Oon tässä koittanut summailla tota kulunutta vuotta ja miettiä, mitä siitä sanois. Olihan se iso, tuo 2018. Ja ihan kamala. Olin kipeämpi kuin koskaan. Olin yksinäisempi kuin koskaan – olematta yksin. Olin onnettomampi kuin koskaan. Olin ahdistuneempi kuin koskaan. Olin rikki. Olin puhki. Olin loppuun palanut. Kärsin unettomuudesta. Menetin ruokahalun. Pelkäsin ihmisten kanssa olemista. Pelkäsin yksinoloa. Kuukautiset loppui, finnit palasi.

Kaikki yhden tutkinnon tähden.

… no joo, ja vähän ikäkriisin.

Oli kova paikka. Se 10 päivää huhtikuun puolesta välistä loppua kohden. Biologinen ja akateeminen rajapyykki tuli vastaan liian lähekkäin. Ei kestänyt psyyke. Ei kestänyt kroppa. Kaikki jäi kerralla. Kakskymppiset, turva, työkaverit, neljän vuoden urakka. Jäljelle jäi… mitä? No en keksinyt. Itkin, luin ja otin aurinkoa. Kaikki muu sattui päähän ja sydämeen. Sukelsin teksteihin, kevyisin ja totisiin, jätin itseni rannalle. Ei tarvinnut miettiä, paitsi sitten kun tarvitsi. Sitten itkin, kun en muutakaan
osannut.

Siinä meni kuukausi. Itkut tyrehtyi, päänsärky jatkui. Siitä eroon pääsy kesti pari kuukautta. 

Kaikki yhden tittelin tähden.

Kannattiko?

… no en vielä tiedä.

Akateeminen maailma on ankara, raaka, kylmä. Paljon se vaatii, vähän se antaa. Kilpailu on kovaa, kilpailijat kovempia ja mietin vielä(kin), että onkohan musta tähän. Haluaisin osata kertoa siitä ristiriidasta, mitä väitöksen tekeminen on. Siitä sisäisestä tuskasta, ja palosta, ja niistä harvoista onnistumisen hetkistä joiden painolla sitä jotenkin jaksaa aina puoli vuotta eteenpäin. Mutta en osaa, en vielä. 

Toistaiseksi en osaa antaa äänen kuin sille takaraivon koputukselle, joka kyselee, että kuka sä luulet olevas ja ketä sä luulet huijaavas tällä sun esityksellä. Sä et ole mitään muuta kuin yks virhe yliopiston systeemissä ja pian sut pyyhitään pois. Huijari.

Eikä tää ees tunnu miltään.

Tohtori. Ha. Neljä vuotta työtä, ja olen hierarkian alimmalla askelmalla. Olen vähintään yhtä koulutettu kuin kuka tahansa tuntemani ihminen, mutta se ei tunnu miltään. Kaikki on vähintään tässä. Täällä. Tohtori on standardi. Työhakemus, ei muuta.

Mut sit toisaalta… onhan se jotain. Sit kumminkin.

Jos ei muuta niin postit tulee tohtorille. Ja toimiston nimilapussa lukee tohtori. Ihan niin kuin kaikilla muillakin.

Ja sain pariksi tunniksi pukeutua ihan pöllöihin kuteisiin. 

Kävellä kaapu hulmuten kuin Kalkaros konsanaan.

Onhan sekin jotain.

Inhottavia aikoja, väitöstutkija

Lukukauden viimeinen viikko. Opiskelijoita ei enää kiinnosta, ja itseänikin kiinnostaa lähinnä joulutortut. Yksi kamuleista väitteli tällä viikolla ja toinen tulee yli-ylihuomisiin valmistujaisiin pokkaamaan tittelinsä. Ja niin joukko aikuistuu.

Kotopuolessa ollaan aikataulussa väitösangstin kanssa. Stressi, riittämättömyydentunne, epäonnistumisen pelko, projektiviha, iso ahdistus ja luovuttaminen. Muun muassa niiden kanssa taisteltiin viikonloppu. Yritän kaivella viimeisen vuoden muistoja, ja löytää sieltä antibioottia A:n ahdistukseen. Muuten edessä on pitkä vuosi.

Yritän olla luja, mutta hellä. Ja vaikeeta on. Kun just oon saanut itseni kevään romahduksen jäljiltä kasaan ja nyt pitää toista kuunnella, kannustaa ja kaitsea. Ja koittaa muistaa, että itsekään en usko tai luota kehuihin, tsemppaamiseen. Niin, että vaikeeta on kun toinen keskittyy siihen, että kaikki on paskaa (ei ole) ja itse on surkea (ei ole), ja väittää, että tämä ei ole ohimenevää (on).

Ja kaikki tämä ihan puun takaa.
Ei tainnut A:kaan osata odottaa.
Sunnuntaina nahisteltiin ja itkettiin. Eilen istuttiin kaksi tuntia puhelin terapiaa. Sanelin, mitä sanoo ohjaajalleen. Kirjoitti ja lähetti.

Kyllä tää tästä.
Kunhan perjantaiset tohtorinnan kruunajaiset ei väännä veistä haavassa, vaan antaa uskoa tulevaan.
Jos minäkin, niin kyllä sinäkin... ja helposti.

Laillinen

Sain tänään päätöksen, että saan jäädä Saarelle ikuisesti jos tahdon. En ehkä tahdo. Mutta sentään voi hengittää ja yksi elämän epävarmuuksista on toistaiseksi tappuuteltu puhki, poikki, pinoon. Aion viettää tän päivän heitellen "legal alien" vitsejä ja huomenna palaan murjottamaan tilanteesta.

S totesi, että onnea kai sitten, mutta enpä ymmärrä miksi kukaan tänne tahtoisi jäädä.

Jos  jään, olen kuitenkin toiseen asteen kansalainen, on oltava valmis todistamaan lupa olla ja elää, hainpa sitten töitä tai asuntoa. En edes tiedä enää vaikuttaako terveydenhuoltoon. Enkä tiedä, mitä tapahtuu kun passi uusiutuu. Pitääkö hyppiä uusia aitoja. Olemislupa kun on sidottu passiin.

Mutta tänään olen laillinen muukalainen!

Brexit

Se olis sitten maassalupaoikeushakemus jätetty maahanmuuttoviranomaisille.

Arvostin haun ajoituksen ironiaa. Puhelin täällä viikolla seminaarissa kandien kanssa identiteetistä, kuinka se on sidottu aikaan, paikkaan ja oloon, että joko kuuluu tai sitten ei johonkin paikkaan. Katselin sitä hakemustani siinä seminaarien välissä ja mietin, että niin tämä lienee nyt sitten virallinen merkki, että ei en kuulu.

Mutta jos päätös on ok, niin saanpa sitten jäädä vaikka iäksi. Jos haluan.
Iski kyllä jonnekin sielun keskiöön tää hakemusrumba. Vaikka ei sitä kai rumbaksi voi sanoa, ottaen huomioon, että yliopistot, Exeter ja Sheffield, autto nopeesti tarvittavien paperien haalimisessa, ja täällä sai apua hakemuksen täytössä ja appin käytössä. Ja vaikka hakemussysteemissä oli joku feelu, niin silti sain kaiken hoidettua kolmessa päivässä.

Siltikin niin. Ensimmäistä kertaa sitten varsinaisen äänestyksen Brexit tuli iholle. Sen on henkilökohtasta nyt - taas. Espanjan tunnilla meidän opettaja, joka muuten on ihan mahtava, vitsaili Brexitistä puolet tunnista, ja lopulta napsahdin koko luokan edessä ja käskin (no pyysin) sitä lopettamaan, kun sattuu tollaset jutut. Siinähän sitten istuin, että mistäs tää nyt tuli.

Ensi viikon luennolla puhutaan etnisistä ryhmistä, epätasa-arvosta, syrjinnästä ja rasismista.
Taidanpa mainita jotain "oikean" ja "vääränlaisista" maahanmuuttajista.

Itse kun kuulun kuitenkin tohon etuoikeutettuun ensimmäiseen ryhmään.
Vaikka nyt korpeekin.

Tältä näyttää ulkona, ja vähän sisälläkin.

Työmaata

Alkuviikosta sähköposti huusi essee-paniikissa. Torstaina oli deadline ja elämä hiljeni. Maanantaina istuin toista tuntia viimeisen vuoden opiskelijoiden kanssa puhumassa päättötöistä. Saa nähdä, mitä tulee. Koitin muistella omaa kandin työtäni, mutta se oli ihan eri eläin kuin tämä sosiologinen meno. Enkä juuri muutenkaan mitään muista. 

Ensimmäisen vuoden opiskelija, joka haaveilee luennoitsijan pestistä tuli kyselemään ura-apua ja vinkkejä. Tuijotin sitä siinä, että ho(!) multa kysyt neuvoa? Multa? Miks ihmeessä? Mutta samalla olin kyllä aika otettu, että multa kyselee eikä vaikka niiltä kolmelta muulta luennoitsijalta, joiden kursseilla myös istuu.

Viikonloppu menee esseitä lukiessa ja lumesta haaveillessa. Melkein neljännes esseistä tarkastettu kahdessa päivässä, mutta jostain pitäis löytää aika ja motivaatio ensi viikon luennon suunnittelemiseen, ja tiistaina hukkuu muutama tunti Brexit-asioita hoidellessa. Pitää alkaa tätä asumislupaa ruveta järjestämään, ja ottaa etu siitä, että pääsee etukäteen anelemaan lupaa jäädä maahan, johon ei tiedä enää haluavansa jäädä.

Että jo on. Lautasella kamaa

Palkintolettuja ensimmäisen kahdenkymmenen esseen tarkastamisesta.

.

Jo iski luennoitsijain arki

Lukukautta on neljä viikkoa jäljellä. En malta odottaa, että se on ohi. Narskuttelin tällä viikolla etuhampaasta palan irti, luennot tuntuu maratoneilta, seminaarit ajan hukalta ja yöunet liian lyhyiltä.

Ensimmäisen vuoden opiskelijoiden esseiden deadline on ensi viikolla. Ja sitten on  kammottavia aikoja edessä. 152 esseetä. 5 luentoa. 15 seminaaria. 21 päivää. Multi-tasking pitää saattaa uudelle tasolle. Mutta ehkä tästä jonkun tosi-tv:n tahi Shakespeare-näytelmän sais aikaan.

Sähköposti täyttyy mitä kummallisimmista kysymyksistä ja huolista. Niin, ja pyynnöistä. Voitko lähettää tekstejä, joita voisin lukea tätä esseetä varten? Niin tai voitko lähettää luentodiat kahden viikon päästä olevalle luennolle, kun tahtoisin kirjottaa mun esseen sen viikon aiheesta. Niin tai sitten voisitko vaikka kertoa, mitä mun pitää tähän esseeseen oikeestaan kirjottaa? Haittaako jos kirjotan enemmän psykologiasta kun sosiologiasta?

Siinähän sitten tuijottelen viestejä. Ensinnä huvittaa naiviius. Ihan kun mulla olisi mitään valmiina kaks viikkoa etujassa. HA. Hyvä jos 12 tuntia etuajassa. Toiseksi ärsyttää röyhkeys. Ihan kun mä niitä dioja etukäteen muutenkaan jakaisin. Itse olet aiheesi valinnut, tee työs sen mukaan. Kolmanneksi ihmetyttää laiskuus. Kun luulin, että ovat täällä oppimassa oppimaan ja tekemään asioita itse. Itsellensä. Sillai itsenäisesti. Tällasia nää on, viime vuosituhannen rippeet ja tämän vuosituhannen ensimmäinen sato. Kyllä on instagram ja snapchat hallussa, mutta kirjaston nettikatalogi on suuri tuntemattomuus.

Maanantaina proggiksessa on kolmen tunnin lopputyö-miittinki kolmannen vuoden opiskelijoiden kanssa. Mulla on kontollani kahdeksan nuoren päättötöiden ohjaaminen, ja huijarisyndrooma sen kun pahenee. Vastahan mä pari kuukautta sitten istuin ohjattavan, ja nyt pitäisi sitten...ohjata ja neuvoa. Muita. Voihan, peijjooni. Eipä sillä. Ensimmäisen palauterundin aikana totesin, että ainakin palautteen antamiseen oon viimeisen viiden vuoden aikana saanut hyvän mallin.

Ihmeellisiä otuksia kyllä nämäkin. Niiden piti lähettää tiistaihin mennessä projektisuunitelmansa kommentteja varten. Kahdeksasta suunnitelmasta sähköpostiin kilahti viisi. Kyllä kummastuttaa, kun ei kiinnosta. Miljoonia maksetaan opinnoista, mutta sitten apua ei oteta vastaan silloin kun sitä tarjotaan, ja sitten kinutaan sieltä, mistä sitä ei ainakaan tule.