Brae-Lerwick

Matka osottautui helvetilliseksi.
Eikä se edes alunperin kuulunut suunnitelmiin tässä kohden reissua. Tarkoitus oli toka vikana reissupäivänä pyöräillä/lauttailla Yellin saarelle ja katsella maailmaa sieltä. Sääennusteet kuitenkin muuttui sen verran, että viimesestä telttailuyöstä olisi todennäköisesti tullut aika kamalan kostea ja tuulinen. Soiteltiin aamusella Lerwickin hostelleja ja B&B:tä läpi ja löydettiinkin majapaikka.

Aamupalan jälkeen käytiin Mavis Grindissä nappaamassa pakolliset valokuvat. K ei ollut ihan hirveen innokas, muta tuli nyt kuitenkin. Aika uskomaton paikka se mitätön maasuikaile siinä on.

Pohjanmeri

Vasemmalla Atlantti, oikealla Pohjanmeri

Kun pakkailtiin, niin siihen leiripaikalle ilmaantu aksentista päätellen vanhempi sveitsiläinen pariskunta, joka aika hyvin tuijotushiillosti meidät pois paikalta. Nostivat kyllä hattua ja kehuivat hullunrohkeiksi kun näkivät pyörät. Onneks eivät nähneet meidän ilmeitä kun noustiin pyörän selkään. Sattui niin julmetusti!

Ensimmäiset 8 kilometriä Voehen asti matka sujui kivasti. Aurinko paistoi ja oli verrattaen tyyntä. Mutta ai armias kun päästiin tässä kuvassa olevan nyppylän laelle. Tuli lokakuu. Tai ainakin syyskuu. Seuraavat 30 kiolmetriä poljettiin armottomassa tuultunnelissa. Perjantain hiljasista teistä ei ollut tietoakaan. Rekkoja suhasi sinne tänne. Siinä taas heiteltiin allekirjoittanutta pyörineen. Aika toivottomalta tuntui. Eikä auttanut sekään, että K taas paineli menojaan.

Henkinen kypsyys lensi taivaan tuuliin ja päätin, että paras tilanteesa paras menettelytapa oli mököttää. No ei ollut. Eikä se edes toiminut siellä ylhäisessä yksinäisyydessä, jossa poljin. Ja sitten kun K pysähtyi odottamaan, niin mököttäminen osui vaan omaan nilkkaan. Piti olla niin vihainen, ettei voinut edes ottaa välipalaa. Seuraavat viis kilsaa olikin sitten ihan puhdasta tuskaa. Oli kylmä, nälkä ja otti päähän kun piti olla niin tyhmä. Tingwallissa pysähdyttiin sitten katsomaan Shetlannin poneja. Nöyränä pyysin keksin. Sain kolme.

Tauon jälkeen taidettiin taittaa matkaa enemmän jalan kuin pyörän selässä. Nyppylät oli sen verran vaativia, että päätettiin antaa luonnon mahdille myöden. Polvia myöden pientareen heinikossa painettiin menemään. Jälkeennpäin googlattiin huomattavasti polkijaystävällisempi reitti, mutta ei siitä paljon apua ollut siinä kohden enää. EIkä kyllä ihan hirveästi kiinnostanutkaan kun otettiin relaa hotellin sängyllä teen ja pikkuleipien kera!