Matkustaminen oli tuskallista. Olla nyt
lukittuna peltiputkessa omien ajatusten ja tunteiden kanssa vailla
sen kummempaa pakotietä. Lähteminen sattuu. Aina vaan enemmän.
Sydän pehmenee kypsyessään. Kyyneleet polttaa. Viime vuonna oltiin
eri maissa. Silloin ei sattunut. Rehellisyyden nimissä en muista
ikävääkään. Asiat on muuttuneet, tunteet on vapautettu
takalukostaan.
En ole edes ehtinyt miettimään, mitä
kaikkea tähän lähtemiseen sisältyy. En ole miettinyt
mahdollisuuksia ja haasteita, en ovia, jotka avautuu. Ainoa, mihin
olen kyennyt keskittymään on etäisyys. Kaksi sänkyä. Kaksi
kaupunkia. Eri arki. Eri kaikki.
Olenko idiootti kun uhraan kaiken sen
hyvän, mitä meillä on? Vai tullaanko tästä kokemuksesta ulos
entistä vahvempina? Skotlanti, Englanti, Suomi, Korea, Aberdeen tai
Sheffield, selvitään kyllä ja ollaan hyviä yhdessä. Vuosi
vuodelta parempia. Vai mitä..? Kunpa sitä voisi saada vakuutuksen,
että lopussa kaikki on hyvä. Jonkunlaisen virallisen lauselman
siitä, että on asioita ja tunteita – tunteita kahden ihmisen
välillä – jotka kestää koetukset. Kaikki koetukset. Kaikki.
Olisi varmaan helpompaa olla yksi.
Mutta olen onnellinen, etten ole.
Tosi onnellinen.
No comments:
Post a Comment