Maanantai

On etäpäivä. Etäpäivä on editointipäivä. 245 sivua and counting.

Loppu lähestyy

Päiviä jäljellä kolmetoista. Viikon päästä pitää pää piirteissään olla valmista, että viimeisellä viikolla ei tarvita muuta kuin pientä pintaremonttia. Noin maksimissaan. Ja sitten pitäisi vääntää siinä sivussa taas toinen rahoitushakemus, jonka deadline on kaksi päivää väikkärin jättöpäivän jälkeen. Oh, joy.

Niin ja sukupolvieroja. Eilisessä seminaarissa yksi opiskelija valitti, ettei voinut lukea seminaarilukemisiaan, koska "se on niinku siis sellai, niinku aika vaikeeta, tiiäks. Kun niinku ne kaikki tekstit on niinku kirjoissa, ja niinku niit kirjoi ei niinku oo kirjastossa tarpeeks".

Sillon kun minä olin kandi kaikki kirjat ostettiin mukisematta. Ja ysäreille tiedoksi, että kirjat löytyy myös netistä. Kyllä oli taas tuuba otsassa. Ha!

Tammikuu oli tuskaa vaan

Kaks deadlinea. Väikkärin täysluonnos. Rahoitushakemus ja hylkäys. Influenssa. Artikkelin hylkäys. Viimeinen palkka. Tulehtuneet keuhkot. Sata tuntia sänkyä ja viis tuhatta tuntia telkkaria. Itsesääliä ja antibioottikuuri. Kauhistunut sairaanhoitaja, järkyttynyt lääkäri ja viiden kilometrin lenkki. Tammikuu summattuna. Ei tässä järjestyksessä.

Vuosi on nyt virallisesti tätä myöden alkanut kolmen viikon vuodelevolla. Jäi välistä presidentin vaalit, hupiretki Lontooseen, A:n toverin häät ja ensimmäinen työviikko. Hupsan. Samassa murheessa romukoppaan lensi myös Brightonin huhtikuinen maraton ja haaveet eeppisestä lomasta väitöstilaisuuden jälkeen.

Sentään voitin Menolippu-lautapelissä kolme kertaa ja söin kahdesti haggista.
Herkkulakkokin piti kaikesta kurjuudesta huolimatta.
Kylkeäkin voin jo melkein kääntää lähes kivuitta.
Niin ja posti toi Lancasterin suunnalta kuva ensiapupakkauksen viimeiseen rutistukseen. Sisälsi muuten kaikkea tarpeellista niin kun kaulaliinaan, pikkuherkkuja, pelikortit ja suffragetti-aiheisia rintamerkkejä. Että jos ei näillä lähde niin ei ehkä sitten millään.

Että se olis sitten helmikuu kohta. Eteenpäin sano mummo lumessa, vettä myllyyn ja lähitulevaisuus hanskaan! Väikkärin jättöön 18 päivää. Sen jälkeen kolme hakemusta kuukauteen ja 62 ekan vuoden esseetä arvioitavaks, että eipä tässä aika pitkäksi käy. Ja pitäishän sitä siinä maaliskuun puolessa välissä napata Rovaniemen junakin.

TJ40

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Se kertoo 73 186 sanaa. Se kertoo neljän vuoden työstä. Se kertoo turhautumisesta. Takertumisesta sanavalintoihin. Ihastumisesta sanaleikkeihin. Huonoista yöunista. Huonosta ruokailusta. Hyvästä ruokailusta. Hyvistä yöunista. Noloista kokouksista supervisor S:n kanssa. Muumimukeista ja kahvikupeista. Huonosta omastatunnosta. Tuhansista matkustetuista kilometreistä. Kymmenistä kadonneista kynistä. Se kertoo siitä kuinka vaikea on päästä eroon täydellisyyden tavoittelusta. Se kertoo välinpitämättömyydestä ja maapähkinävoileivistä. Se kertoo vaikeuksista ja etuoikeuksista. Eniten se kuitenkin kertoo olevansa vasta luonnos.


Pahin on vielä edessä.

Oman tekstin lukeminen.
On kuin oman äänen kuuleminen nauhoitettuna.
Paitsi kamalampaa.

TJ 40.

Etäsuhteessa Isänmaan kanssa

Kotiin tulo jännittää joka kerta enemmän. Sanojen löytäminen on kerta kerran jälkeen vähän hankalampaa. Niitä joutuu hakemaan taskun pohjalta, mielensopukoista joskus kissain ja koirain kanssa, eikä siltikään löydy. Sitten pitää joko käyttää kiertoilmaisua tai vain testata josko toimisi englanniksi. Silloin pohtii, että luuleekohan noi nyt, että elvistelen, että oon niin olevinani, että pitää jotain ulkomaankieltä käyttää? Aina nolottaa. Ulkomaan slangi ei kuulu tasapäistämisen kulttuuriin.

Kotiin tulo on hankalampaa joka kerta. Kerta kerran jälkeen kuulumisen tunne vähenee. En tiedä päivän politiikasta tai telkkarista mitään. Kaupassa hämäännyn itsepalvelukassojen vähyydestä, ruuan hinnasta ja tylystä kassatädistä. Kosketuspinta omaan kulttuuriin katoaa, enkä tiedä miten olla, olematta pässi. Suomesta väkertämäni kiiltokuva-mielikuvat rypistyy kerta kerran jälkeen. Ollaan enemmän suomalaisia siinä missä ei pitäisi, ja enemmän ulkomaalaisia siinä siinä missä ei pitäisi.

Kotiin tulo muistuttaa joka kerta, etten kuulu. En kuulu sinne tai tänne.
Yhdessä paikkaa liian epäsuomalainen, toisessa liian suomalainen.
Mikään ei tunnu viertaalta.
Muttei omaltakaan.

Saarella naljailen Suomesta niin kuin se olisi vähän hidas, vähän hölmö kaveri. Olen ensimmäisenä sormi pystyssä jos kehutaan suomalaista yhteiskuntaa tai koululaitosta: ei se nyt ihan noin mene. Vaivaannun kun joku kehuu tai mainitsee käyneensä Suomessa.

Ja silti.
Olen suomalainen.
Enkä muuta halua olla.

Suomi kumpuaa kaikessa, mitä teen. Kaikessa mitä sanon ja miten sanon.
Tunnen olevani kävelevä stereotypia muumimukeineni, maripaitoineni, sinisine silmineni, värittömine hiuksineni, syrjäänvetäytyväisyyteni ja varauksellisuuteni kanssa. Olen verrattaen ajoissa, teen mitä lupaan. Vaikka yliopistomaailma alkaakin vaatimuksillaan veroittamaan sekä sanojen vankkuutta, että ajantajua.

Julistan kuinka Suomessa asiat toimii, junissa on tilaa, kahvi parempaa ja kaikki pienempää - sillä lailla hyvästi. Paasaan Helsingin kauneudesta kesällä ja keskitalvella, siitä kuinka kylmä nipistää nenää ja kesällä voi oikeasti olla kuuma. Valistan, että Joulupukki on Suomesta - ei Pohjoisnavalta, näytän Korvatunturia kartalta ja kerron kirjeistä, jotka Joulupukki lähetti Korvatunturilta.

Kerron päänkokoisista korvapuusteista Cafe Esplanadissa, saunan halauksesta, Äkäslompolosta, tuoreen ruisleivän mahtavuudesta ja tuoreen lakun viettelevyydestä. Kehun, että meillä on vielä neljä vuoden aikaa ja samaan hengenvetoon koitan korostaa, että meillä ilmastonmuutos on konkreettista jo nyt, herää maailma. Puhun lapsuuden purjehduskesistä, siitä kuinka kiipeilin puissa pienenä, kuinka kamalia koulun uimatunnit oli, ja kuinka sain pyöräillä vapaasti. Kerron asioista, jotka ole aina ottanut itsestäänselvyytenä ja vasta toisaalla tajunnut, että eivät itseasiassa ole.

Puhun koulusta ja suhteellisen hyvästä polittisesta systeemistä.
Puhun rakkaudesta juuriin.
Rakkaudesta Suomeen.

Kahta en vaihda.
Ja toinen on itsenäinen Suomi.

Huomenia

Tältä näytti torstai-aamu sivistyksen takarajoilla. 

Siinä oli hyvä aamuteet hörppiä.

Että sietää sitä näinkin.

8118

Sunnuntait tunnistaa siitä, että leposyke on korkeampi kuin viikolla.
Sunnuntait tunnistaa siitä, että stressitasot nousee.
Sunnuntait tunnistaa siitä, että ei voi olla tunnistamatta.

Nyt ollaan tiukan äärellä.
Uni on lomautettu loppiaisen yli.
Väikkärin luonnoksen deadline on 8.1.18.
Silloin lähtee Supervisor S:lle tarkastattavaks.
Siitä on sitten viisi viikkoa viralliseen deadlineen.
Tiukaksi menee, mutta menkööt.
Editointi käynnissä.

Elän kofeiinilla ja kofeiinille.
Elän adrenaliinilla ja adrenaliinista.
Perjantaina meinasin nukahtaa iltapäiväteepöytään.

Tätä oon odottanut.
Tätä oon pelännyt.
Tää on niin tätä.

Viime viikon kahdesta esityksestä sain niin hyvää palautetta, että tajusin nolostua vasta päivän viiveellä. Toisesta esitelmästä voisi kuulemma vääntää artikkelin ja väikkäristä kirjan.
Professoriksi povattiin kymmenessä vuodessa.
Nauroin typeryydelle ja heitin punkut huiviin.

Onni on ystävä, joka tuo kakkua.

Teignmouth

Vihdoin.

Muutto.

Reilun kolme kuukauden evakko päättyi, ja mulla on vihdoin oma avain, joka sopii uuteen oveen. Kamat on tosin vielä hajallaan Exeterin ja Bristolin välillä odotellen pääsyään uusille huudeille, mutta hiljaa hyvä tulee.

Vähän sai tänään kyllä ihmetellä, että ei oo erolapsi oppinut, että tavaroita pitää kuljettaa mukana. Koko viime viikon raahasin turhaa kamaa Exeterin ja Bristolin välillä, ja nyt kun niitä oikeasti tarvitsisin ne ottaa lukua Teignmouthissa.

Oppia ikä kaikki.

Kaiken kaikkiaan elon pitäis helpottaa. Ei tarvi enää nousta 5:37, että ehtii aamujunaana ja seminaareihin jauhamaan ajallaan. Jos vaikka jäis vähän aikaa kirjottamisellekin. Harjoitettiin kollektiivista paniikkia tän viikon supervisionissa, kun aika näyttää loppuvan kesken. Siitä sisuuntuneena kirjoitin kaksi kappaletta. Enää yks kirjotettavana ja sitten seitsemän editoitavana. Aikaa 2 kuukautta. Ehkä tästä vielä jotain... 

Väikkärin tarjastajistakin päästiin ehkä vihdoin yhteisymmärrykseen - ei sillä, että olis ollut ymmärryksen puutetta, lähinnä ajan.

Jotta, että lopun alkua. Kai.

Amsterdam

Vuoden toisiks viimenen työreissu on kääntynny loman puolelle. Sietäiskin kun on lauantai. Kävin eilen pönöttämässä Vreije Universiteit Amsterdamissa: ydinjätetteitä, taidetta ja syvää tulevaisuutta. Seuraava miittinkin toukokuussa. Että verkostoitumista. Paroni suunnittelee jo pikavisiittiä Delftiin kavereita tapaamaan samalla reissulla. Helppo on varattoman haaveilla. :)

Väikkäristressi on kohoamassa uusiin sfääreihin. Lienee toki sen aikakin. Alan epäillä ehdinkö sittenkään saada tekstiä ajoissa paperille. Pitäisi seuraavan projektin rahoitushakemus kirjottaa ja jäättää ensimmäiselle arvostelukierrokselle joulukuun ensimmäiseen mennessä ja samalla valimstella kaks esitystä tän kuun loppuun, editoida viisi ja kirjoittaa kaksi kappaletta. Silti kaks viime viikkoa suurimman osan aivovoimasta on vaatineet kandit, jotka luulee, että oon niiden käytettävissä 24h. Että ei oo ajanhallinta helppoa ja vastuilla jonglööraaminen väsyttää. Että onks tää nyt sit sitä aikuisuutta?

Huomenna pitäis muuttaa. Taas. Ja koittaa löytää uudet rutiinit ja uusi arki. Ja omatunto kolkuttelee. Hyvä, ettei hakkaa tajunnan ovea rikki. Bristolista "etäsuhteeseen" harmittaa, mutta samalla noin kolmannes aivokapasiteetista juhlistaa, että voin hetkittäin omistautua kirjoittamiselle täysin. Sillä tavalla kaunis mieli-tyyliiin, haisevana, sekopäisenä ja just, just lounaan muistavana. Kun ei tarvitse potea huonoa omatuntoa ja pahaa mieltä siitä, että on pakko riipiä yhteisestä ajasta. Tällä viikolla käytiin fudiksessa ja leffassa, joiden jälkeen nipistin pari tuntia keskiyön toiselle puolelle kirjoittamista. Koska pakko kun ei ajatukset automaattisesti riviin järjesty. Että kyllä vähän väsyttää.

Mutta Mielensäpahoittaja englanniksi käännettynä oli kuulemma mahtava.
Luen, kunhan keksin miten matkustaa ajassa... Mutta tänään syödään aamupalaksi pannareita ja iltapäivällä mennään van Gogh museoon. Voi olla, että on otettava aikalisä lasilliselle viiniä. Stressailua voi sitten jatkaa huomisaamusta.

Viuhuu vaan

Elämä on aika lailla yhtä liukuhihnaa. Exeterissä haisee syksy ja se hymyilyttää. Aamusin on jo säkkipimeetä junassa (yllä oleva kuva on kai viime viikolta, en jaksaa muistaa, saattaa olla toissa viikolta).

Päivät suhaa ohi, ja viikot vähenee deadlineen. Opettaminen on jees. Opiskelijoissa on ihan järkyttävästi sellasia, jotka satsaa. Ottaen meinaan huomioon sen kuinka vähän luennoitsijat antaa niille kredittiä. Viime viikon ryhmissä mua erehdyttiin luulemaan opiskelijaksi, tällä viikolla mua on puhuteltu sähköpostitse rouvana ja tohtorina. Sain lisäkurssin ens lukukaudelle. Antropologiaa. Jes. Mun sosiologinen taustakin on tosi, no-sillä-tavalla-huojuva, niin pitää sitten kurotella ihan uusille alueille. Mutta luennoitsija vaikuttaa hyvältä tyypiltä, ja on hyvä ihminen tuntea. Professorimiehiä, jota lainaan mun väikkärissä. Ho. Mutta silti ihan oikea ihminen. Syö kolmioleipiä ja kaikkea.

Paronin matriarkka oli kylillä viime viikon. Ehdin pariin otteeseen tapamaan rouvaskuntaa. Hyviä tyyppejä. Paroni ite oli ihan uupumuksen partaalla. Kestitseminen ei oo helppoa hommaa! Ite yritin olla mahdollisimman hereillä - siis ihan fyysisesti. Alkaa tää tän hetkinen vuorokausirytmi vähän kolottaa aivokoppaa.

Mutta pianpa sitä saa hengähtää. Ens kuussa (työ)matka Amsterdamiin ja kirjotusloma toveri S:n luo Lancasteriin. Ja sitten joulukuun vietänkin lähinnä lentokoneessa omatunto karrella, mutta sentään pääsen saunaan! Ja Star Warskin tulee leffoihin.

Ai, että. Jotta että kyllä se raskaaltakin tuntuva elo hymyilyttää!

PS. Löydettiin Mielensäpahoittaja käännettynä Manchsterissa kun oltiin. Olin kuolla onnesta, vaikka kyllä minä niin mieleni pahoitin kun eivät edes osanneet  "kyllä minä niin mieleni pahoitin" osuvasti kääntää

Pomo!

Jaa, että tuli opiskelijasta opettaja.

No, ainakin melkein. Tänään yksi mun opiskelijoista kysyi ennen seminaaria, että oonko lukenut tekstit, mitä piti lukea. Tunnusti samaan hengenvetoon, että itse ei ole, koska blah, blah, blah...

Piti siinä hetki miettiä, ettei ihan nolaisi toista. Samalla en voinut olla tuumimatta, kuinka paljon tyttöä sitten kahden minuutin päästä nolottaa kun tajuaa, että vedän seminaarin. Ja kyllähän sitä vähän nolottikin. Näki. Iskin silmää ja jatkettiin.

Vetelen ainakin syyslukukauden seminaareja ensimmäisen vuoden opiskelijoille. Kaksi takana, 33 edessä. Koko ajan tosin pelkää puhuvansa läpiä päähänsä, kun oma tausta ei sosiologian parista löydy. Ja hirvittääkin välistä, kun huomaa, että ihmisten tekee muistiinpanoja pohjautuen siihen, mitä sanon. Järkkyä, mutta toistaseksi myös ihan hauskaa.

Jenkkiä

Jotta, että olihan matkaa kerrakseen. 

Kuus päivää, neljä osavaltiota, varmaan 20 kirjakauppaa, 6 yliopistoa, 50 litraa kahvia, kasa bageleita, maapähkinävoita, 6 tuntia bussissa ja kolme junassa, ja yks matsi baseballia. Jalat on vieläkin puhki ja pää pyörällä. 

Nörtitettiin Yalen kampuksella (Gilmoren tytöt!) ja New Yorkissa (30 Rock, Patti Smith ja Manhattan!). Matkustettiin Statten Islandille vaan saadaksemme ilmaisreissu vapauden patsaasta. Nähtiin kaupunkia ylhäältä, alhaalta, sivusta ja viistosta. Saatiin osaksemme myös newyorkilaista tökeryyttä, mutta turisteina otettiin se vaan fundamentaalisena osana kokonaisvaltaista matkakokemusta.

New Havenin Little Italyssa, pyllähdettiin paikallisen pizzataiston väärälle puolelle, mutta saatiin huippu pizza. Meidän majottaja tosin totesi mutrusuin, että oli vaan kaupungin toisiks parasta pizzaa.

Providencesessa käytin matkakumppanin aidossa dinerissa, jossa sai lautaselleen niin mustikkapannareita, pekonia kuin muniakin. Tarjoilija katsoi mun salaattitilausta nenää nyrpistäen, mutta mä olinkin huudeille ennen kaikkena pohjattomien kahvikuppien tähden.

Kirjoja matkalta tarttui mukaan kolme. Pääsin taas harjoittamaan jo lähes ylimaalliseksi muodustuneita pakkaustaitojani. Muistoja ja elämyksiä sitäkin enemmän. Ne onneksi matkaa sydämessä, ettei niitä tartte tunkea mihinkään kulmistaan rypistymään.

Puolensa

.. myös tuolla jet lagilla...

...pääsee nääs näkemähän aika kivoja hetkiä aamulenkillä.

Diggailen Bostonista. Eteenkin nyt kun varsinainen työurakka on takana. Esitelmä meni ihan mallikkaasti. Palaute oli hyvää, kysymykset reiluja, seuraavassa paneelissa mun löpinään viitattiin positiiviseen sävyyn. Ja jälleen tuli matkaan japanilainen business-kortti. Tradition poikaa.

Vähän kiinnostaa tää pohjois-amerikkalainen yliopistomaailma. Ihan eri vibat kun Britanniassa. Porukka näin äkkisältään tuntuu paljon rennommalta ja reilummalta. Voi toki johtua myös siitä, etten tee paikallisten kanssa töitä. Ei niin pientä arkea, ei niin suurta juhlaa. Vai miten se nyt meni...?

Oli mielenkiintonen päivä. Paljon mielenkiintosia ajatuskia ja keskuteluja. Menee varmaan viikko sulatellessa. Taas paljastui kuinka yksiulotteinen oma ajatusmaailma on. Sillä tavalla kapea ja ujo. Osittain haluaisin vedota kieleen, mutta se olis luuserin tie ulos. Ei tuo kieli enää toimi tekosyynä... tai jos toimii niin huolihan siitä nousee! Mutta täällä sitä kai ollaan oppimassa oli syy, missä tahansa. Kehittämässä ajattelua, ymmärrystä ja maailman katsomusta. Ties mitä, ja kyllä vähän sitä kieltäkin kai sitten.