Buxton calling

Toinen päivä Buxtonissa. Ydinvoimainsinöörikonferenssissa. Pitkä sana, mutta niin on päivätkin ollut. Ihan kun olis ulkomailla maassa, jonka kieltä ei ymmärrä ja jossa syödään paljon, mutta kehnoa ruokaa. Ja kamalaa kahvia. Tosi kamalaa kahvia.

Tosiaan kaks päivää ollaan C:n ja F:n kanssa kuunneltu erinäisiä insinööri PhD esitelmiä sementistä, laasereiden käytöstä, lasista, jotain fysiikka ja kemia juttuja ja paljon lisää insinöörijuttuja huuli pyöreenä ja välillä turhautuneena. 

Paljon on tullut kuunneltua ja tosi vähän ymmärrettyä, mutta on ollut aika hyvä kokemus. Tapasin mun insinöörisupervisorin ja yhden post doc-opiskelijan, jonka kanssa S käski ystävystyä. Parin muun Sheffield insinöörin kanssa tullut myös vaihdettua sanasia. Yhden käyntikortinkin sain.

Paljon on herännyt (ja sammunut) ajatuksia. Parasta on kuitenkin ollut ehkä bonding time C:n ja F:n kanssa. Ollaan hengailtu tiiviisti ja juteltu, välillä ihan älykkäästikin, omista projekteistamme ja näistä projekteista, mitä täällä on ollut esillä. Erilaisista tavoista tuottaa tietoa ja ymmärtää maailmaa. Ei olla ehkä oltu ihan tarvittavan avoimia insinööriymmärtämykselle, mutta se on enemmän reaktio siihen, miten meidät on kohdattu. 

Jännä kokemus. Magee ajomatkakin oli. Olin kartturi, ei tehty kuin kaks U-käännöstä ja ajettiin vuorten välissä sellasessa kapeessa kolosessa. C:n auto melkein kuoli mäessä, mutta jaksoi just ja just raahata meidän ruhot ja matkatavarat mäen päälle ja siitä eteenpäin.

Huomenna seikkailen keskenäni takaisin Sheffieldiin ja siitä saman tien Edinburghiin.

Hurraati.