Tänään oli hyvä päivä.

Kiire päivä. Aamusta kiiruhdin ICoSSiin juliste-workshoppiin. Käytiin siis läpi akateemisten julisteiden ABC:t. Oli tosi hyödyllinen pari tuntinen sessio! Ensinnäkin opin, että se juliste, jonka tein sinne STS-konferenssiin oli melko lailla köyhä. Toisekseen sain hyviä ideoita. Voitto siis! Plussapuolelle laskettakoot se, että samaan workshoppiin oli eksynyt sekä ydinvoima että sosiologia ihmisiä. Oli siis tuttuja naamoja paikalla ja oli kiva pohdiskella juttuja tutussa porukassa. Ehdottomalle miinuspuolelle ei ole muuta sijoitettavaa kun kahvi. Hyi. Tauolla syntyi jonkun sortin konsensus siitä, että maku oli lähempänä moottoriöljyä kuin kahvia.

Workshoppista lompsin N:n kanssa sateessa toimistolle. Olin ajatellut ollan hirveän tehokas, mutta päädyin juoruilemaan taukotilaan. Loppujen lopuksi sain melkein luettua yhden artikkelin toimistolla ollessani, mikä on siis naurettavan huono suoritus. Tulostin kuitenkin neljä, joten ehkä se lasketaan tehokkuudeksi? Puoli neljän maissa kiiruhdin kirjastoon. Aktiviteetti, jota olen jostain syystä ruvennut kammoamaan. Ahdistava ilmapiiri näissä Sheffieldin kirjastoissa. Newcastlen Robinson on yhä mun lemppari, mutta siellä vietinkin uskonnollisesti sen 40-50h/viikko kahden ja puolen vuoden ajan. W veikkas, että joku osa musta on varmaan jäänyt sinne kummittelemaan ja hengailemaan, vaikka Newcastlessa en enää olekaan. Joka tapauksessa, etsin kaiken maailman ydinvoima ja tieteen sosiologia kirjoja. Mukaan tarttui kirja nimeltä Nuclear Fears. Vuodelta 1988. Mahtaa olla kurenttia luettavaa... toisaalta koen kyllä itse olevani kovinkin ajankohtainen. Suurin hämmästys ja innostus oli kuitenkin tossa kuvassa olevan kirjan aikaansannosta (löytyi muuten tsekin kieliopin ja tieteen filosofian välistä, loogisesti). Veikkaan, että ilman tota kirjaa suomi olis varmaan maailma puhutuin ja suosituin kieli. Selailin sitä hetkisen. Oli sen verta kuivaa luettavaa, että sitä vois käyttää tulvaesteenä. Huh, huh.

Kauaa en ehtinyt kirjaa kuitenkaan ihastelemaan, koska piti jo kiiruhtaa seuraavaan paikkaan. Olin nimittäin menossa Students' Unionille kuuntelemaan Zigi Shipperiä. Holokausti-selviytyjää, joka kertoi kokemuksistaan.

Niin makaaberilta kun se kuulostaakin, niin jonkin sortin haave/toive/unelma tuli siis toteutettua tänään. Zigi on/oli(?) Puolan juutalaisia, Łódźista. Vanki nro 84 333 Auschwitzissa. Oli vaikuttava tarina. Vaikka on kyllä myönnettävä, että aluksi mua vaivas pieni kyynisyys. Kandintyön peruja vielä. Muistan silloin valitelleeni KL:lle, silloiselle tutorilleni, että sitä turtuu ihmisten tuskaan ja kamaliin kokemuksiin, kun lukee kymmeniä päiväkirjoja ja muistelmia peräjälkeen. 

Mutta valehtelisin jos tässä nyt tosissani väittäisin, ettei silmäkulmat kostuneet kun kuuntelin kokemuksia ghetosta ja erinäisiltä keskitysleireiltä. Zigi oli kolmessa eri leirissä. En ikävä kyllä jaksa muistaa, missä kahdessa Auschwitzin jälkeen. Oli vaikuttava kokemus. Erilainen tietenkin, kuin itse Auschwitz-Birkenaussa ja Anne Frank Hausissa käynti, mutta ihan yhtä liikuttava. Reilun tunnin verran saatiin kuunnella Zigin puheita, ennen kuin oli kysymysten vuoro. Kaiken kaikkiaan koko juttu kesti n. 1,5h. Kauemminkin olis jaksanut kuunnella. Ja paljon syvemmin ja paljon enemmän olisin halunnut kuulla. Eihän tunnissa ehdi kuin raapaista pintaa 6 vuoden kokemuksista. Mieli jäi myllertämään täydellisesti tunneiksi. Niinpä sen kai kuuluukin.

Kyllä siinä jossain kohden iski myös sellainen pieni katumispiikki, että miksi lopetin näiden asioiden opiskelun. Jälleen ehkä makaaberia, mutta jollain tasolla historia - ja eteenkin tämän päivän aihe - oli jonkunsortin intohimo. Mielenkiinnon kohde. Suuri. Ydinvoimajutut koen tärkeiksi ja sen tähden niitä on kiva opiskella, mutta historia on tunteiden paloa. Mutta eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Olen valintani tehnyt. Ja historiaa voi vielä harrastaa, vaikkei siitä ammattia tulekaan.