Määränpäässä

Tohtori, 26.4.2018, noin klo 11:50.

Matka alkoi 26.9.2013, kellonaikaa en kyllä muista.

Paljon on väliin mahtunut. Noin akateemisesti ja ihan oikean elämän kannalta. Oon asunut viidellä eri paikkakunnalla, istunut kahdessa eri yliopistossa, käynyt kaukomailla ja juonut litrakaupalla kahvia. Niin ja kirjoittanut 263 sivuisen pläjäyksen, johon supistin neljä ja puolivuotta työtä.

Ehkä jossain vaiheessa summaan asiat paremmin, perinpohjaisemmin tai analyyttisemmin.
Mutta nyt tämä riittää.

Saavuin määränpäähän.
Mutta uusi matka on jo suunnitteilla.

Mitään kunnon kuvaa eiliseltä ei ole.

Mutta tämä kuva viime vuoden heinäkuulta riitänee

kuvastaamaan, että oli ehkä ihan hyvä matka kuitenkin.

Tämä väikkäri.

30

Niin vaihtui vuosikymmen. Yhtään en ole fiksumpi tai filmaattisempi kuin maaliskuussakaan tai viime vuonna tai vuonna 2003. Höh. Heräsin kyllä sellanen tuuba otsassa syntymäpäivänä, ettei mitään rajaa. En ihan ajatellut - jos jotain joskus ajattelin - että heräisin suurena syntymäpäivänä äidin lattialta työttömänä pennejä laskeskellen. Tosin en kyllä myöskään ajatellut, että heräisin siltä samaiselta lattialta meksikolaisen miehen vierestä väitöstilaisuutta vailla valmiina tohtorina.

Kuvittelin kyllä olevani hoikempi ja omaavani paremman näön, mutta kaikkea ei voi saada. Vartalon muoto ja näkö annettiin uhrilahjoina väitöskirjalle. Kropalle meinaan ja voin jotain tehdä (lähinnä sillä mielellä, että syksyn maratonilla mahdun olemassa oleviin juoksuvermeisiin), näkö on mennyttä kalua.

Mietin, että jotain syvällistä ja syväluotaavaa pitäis varmaan näin uuden kymmenen kynnyksellä sanoa, mutta muuhun en pysty kuin toteamaan, että onneksi en ole 20. Vaikkapa ei siinäkään iässä sinänsä mitään pahaa ole. Silloin alkoi tämä opintoseikkailu, joka toivottavasti pian saa päätöksensä. Että syksyllä sitten juhlitaan vuosikymmentä (jösses!) Britanniassa.

Kaaos kävi

Väikkäri on vihdoin lähtenyt tarkastajille. Väitöspäivämäärää odotellessa.

Yliopistolla lakkoillaan edelleen (niin kuin pitääkin). Projekti kärsii, mutta solidaarisuus!

Lumet ja tulvat tuli ja meni.
Toivottavasti ainakin pariks seuraavaks vuodeks.
Meidän lähikauppa oli kiinni ja tiet oli tukossa lumesta ja hylätyistä autoista. Junatkaan ei kulkeneet kun meri tulvi naapurikylässä raiteille (eläköön 2000-luku!).

Mutta mäpä istuin Bristolissa. Mökötettiin vuoropäivinä stressiä, tehtiin ex tempore banaanikakku, seistiin lumessa ja käytiin neljä kertaa kirjakaupassa, kahdesti leffassa ja valokuvanäyttelyssä, jonka ennalta-arvattavuutta valitettiin. Niin ja tein minilumiukon. Sellaisen nilkkaluunkorkuisen.

Niin ja kaupasta loppui ruoka, koska lumi. 

Syötiin myös ehkä kaks pussia nachoja. 

Talvi

Talvi rikkoi sään.

Teignmouthissa ollaan vielä selvitty vähällä - pikkupakkasta. kolme hippua lunta ja yltyvä tuuli. Tänään kotimatkalla aallot pyyhkäs junan yli kahdesti. Muualla on kärvistelty enemmän ja täälläkin sään pitäisi huonontua tasaiseen tahtiin. Tuuli vinkuu nurkissa sen verran kovaa, että melkein voi kuvitella asuvansa majakkasaarella.

Huomenna saa aamusta jännätä pääseekö töihin, ja illalla olisi tarkoitus jatkaa matkaa eteenpäin Bristoliin.

Ilman säätäkin täällä kuohuu. Luennoitsijat on lakossa toista viikkoa eläkkeiden tähden. Yliopisto on huolissaan perutuista luennoista ja siitä, miten ne vaikuttaa ihmisten opintoihin (lue: yliopisto pelkää, ettää £9,2000 vuodessa maksavat opiskelijat alottaa älämölön ja vaatii korvauksia). Viime viikolla katselin kahta vajavaista seminaariryhmää, jotka eivät olleet edes viittineet lukea läksyjään ja mietin, että niinköhän niitä surettaa nää lakot...

Lakko tai ei (opiskelijajäsenyys umpeni syyskuussa) itselläin riittää hommaa vaikka muille jakaa. Normiopetuksen lisäksi juoksen kerran viikossa opettajakoulutuksessa, virittelen edelleen rahoitushakemuksia, kirjoitan artikkelia ja koitan sumplia mahdollista harjoittelupaikkaa mininsteriössä (tämä kyllä niin suuri ehkä, ettei oikein ole edes mainitsemisen arvoinen keikka vielä) ja aloitin eilen kahden kuukauden osa-aika duunin. Ei se ole kuin pari päivää viikossa, mutta lisää CV:n ja tilin täytettä, mikä kyllä kelpaa!

Odottelen tässä jo elokuun ensimmäistä viikkoa, joka näillä näkymin on ensimmäinen ja ainut loma ennen joulukuuta.  Ja luulin, että tässä kohtaa piti olla aika vetää happea...
Phytyi!

Finaali

Snadi antikliimaksi. Kelasin, että pitäis jotain fiilistellä, mutta ei oikein irtoa.

Neljä vuotta duunia, olympiaadi, ilman sen suurempia fanfaareja.
No, Paronin kanssa heitettiin ujot yläfemmat.
Ehkä pistesijaks.

Nyt takas sorvin ääreen ja illalla juhlajädet naamaan.
Väitellään sitten joskus myöhäiskeväällä.

Viikko

Rupee aamukampa käymään harvaks. Elän jossain äärimmäisen stressin ja täydellisen välinpitämättömyyden välillä. Olen koko päivän lukenut omaa tekstiäni. Luulen, että saatan hyvinniin  saattaa väitöksen tarkastajat tylsyyden kautta koomaan.

Yritän riipiä positiivisuutta siitä, että supervisor S antoi (yllättävän) palautetta luonnoksesta. Luotan sen sanaan täysin. Mutta. Samaan aikaan pirulainen kuiskii korvaan, että S:llä on mun psyyke vaan sen verran hyvin hallussa, että osaa vaan vedellä oikeista naruista itseluottamuksen snadiks kohottamiseks. Että sen sijaan, että koittaa olla kannustava sen sijaan, että olis rehellinen.

Lukemisen ja editoinnin lisäksi päivän suurimmat saavutukset: 5 palaa ruisleipää, kaksi koneellista pyykkiä (kone toimii vihdoin!) ja 'viikko väikkäriä' playlistin synnytys YouTubeen.

Motivaatioksi pyöräilevä siivekäs Hollannista.

Maanantai

On etäpäivä. Etäpäivä on editointipäivä. 245 sivua and counting.

Loppu lähestyy

Päiviä jäljellä kolmetoista. Viikon päästä pitää pää piirteissään olla valmista, että viimeisellä viikolla ei tarvita muuta kuin pientä pintaremonttia. Noin maksimissaan. Ja sitten pitäisi vääntää siinä sivussa taas toinen rahoitushakemus, jonka deadline on kaksi päivää väikkärin jättöpäivän jälkeen. Oh, joy.

Niin ja sukupolvieroja. Eilisessä seminaarissa yksi opiskelija valitti, ettei voinut lukea seminaarilukemisiaan, koska "se on niinku siis sellai, niinku aika vaikeeta, tiiäks. Kun niinku ne kaikki tekstit on niinku kirjoissa, ja niinku niit kirjoi ei niinku oo kirjastossa tarpeeks".

Sillon kun minä olin kandi kaikki kirjat ostettiin mukisematta. Ja ysäreille tiedoksi, että kirjat löytyy myös netistä. Kyllä oli taas tuuba otsassa. Ha!

Tammikuu oli tuskaa vaan

Kaks deadlinea. Väikkärin täysluonnos. Rahoitushakemus ja hylkäys. Influenssa. Artikkelin hylkäys. Viimeinen palkka. Tulehtuneet keuhkot. Sata tuntia sänkyä ja viis tuhatta tuntia telkkaria. Itsesääliä ja antibioottikuuri. Kauhistunut sairaanhoitaja, järkyttynyt lääkäri ja viiden kilometrin lenkki. Tammikuu summattuna. Ei tässä järjestyksessä.

Vuosi on nyt virallisesti tätä myöden alkanut kolmen viikon vuodelevolla. Jäi välistä presidentin vaalit, hupiretki Lontooseen, A:n toverin häät ja ensimmäinen työviikko. Hupsan. Samassa murheessa romukoppaan lensi myös Brightonin huhtikuinen maraton ja haaveet eeppisestä lomasta väitöstilaisuuden jälkeen.

Sentään voitin Menolippu-lautapelissä kolme kertaa ja söin kahdesti haggista.
Herkkulakkokin piti kaikesta kurjuudesta huolimatta.
Kylkeäkin voin jo melkein kääntää lähes kivuitta.
Niin ja posti toi Lancasterin suunnalta kuva ensiapupakkauksen viimeiseen rutistukseen. Sisälsi muuten kaikkea tarpeellista niin kun kaulaliinaan, pikkuherkkuja, pelikortit ja suffragetti-aiheisia rintamerkkejä. Että jos ei näillä lähde niin ei ehkä sitten millään.

Että se olis sitten helmikuu kohta. Eteenpäin sano mummo lumessa, vettä myllyyn ja lähitulevaisuus hanskaan! Väikkärin jättöön 18 päivää. Sen jälkeen kolme hakemusta kuukauteen ja 62 ekan vuoden esseetä arvioitavaks, että eipä tässä aika pitkäksi käy. Ja pitäishän sitä siinä maaliskuun puolessa välissä napata Rovaniemen junakin.

TJ40

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Se kertoo 73 186 sanaa. Se kertoo neljän vuoden työstä. Se kertoo turhautumisesta. Takertumisesta sanavalintoihin. Ihastumisesta sanaleikkeihin. Huonoista yöunista. Huonosta ruokailusta. Hyvästä ruokailusta. Hyvistä yöunista. Noloista kokouksista supervisor S:n kanssa. Muumimukeista ja kahvikupeista. Huonosta omastatunnosta. Tuhansista matkustetuista kilometreistä. Kymmenistä kadonneista kynistä. Se kertoo siitä kuinka vaikea on päästä eroon täydellisyyden tavoittelusta. Se kertoo välinpitämättömyydestä ja maapähkinävoileivistä. Se kertoo vaikeuksista ja etuoikeuksista. Eniten se kuitenkin kertoo olevansa vasta luonnos.


Pahin on vielä edessä.

Oman tekstin lukeminen.
On kuin oman äänen kuuleminen nauhoitettuna.
Paitsi kamalampaa.

TJ 40.

Etäsuhteessa Isänmaan kanssa

Kotiin tulo jännittää joka kerta enemmän. Sanojen löytäminen on kerta kerran jälkeen vähän hankalampaa. Niitä joutuu hakemaan taskun pohjalta, mielensopukoista joskus kissain ja koirain kanssa, eikä siltikään löydy. Sitten pitää joko käyttää kiertoilmaisua tai vain testata josko toimisi englanniksi. Silloin pohtii, että luuleekohan noi nyt, että elvistelen, että oon niin olevinani, että pitää jotain ulkomaankieltä käyttää? Aina nolottaa. Ulkomaan slangi ei kuulu tasapäistämisen kulttuuriin.

Kotiin tulo on hankalampaa joka kerta. Kerta kerran jälkeen kuulumisen tunne vähenee. En tiedä päivän politiikasta tai telkkarista mitään. Kaupassa hämäännyn itsepalvelukassojen vähyydestä, ruuan hinnasta ja tylystä kassatädistä. Kosketuspinta omaan kulttuuriin katoaa, enkä tiedä miten olla, olematta pässi. Suomesta väkertämäni kiiltokuva-mielikuvat rypistyy kerta kerran jälkeen. Ollaan enemmän suomalaisia siinä missä ei pitäisi, ja enemmän ulkomaalaisia siinä siinä missä ei pitäisi.

Kotiin tulo muistuttaa joka kerta, etten kuulu. En kuulu sinne tai tänne.
Yhdessä paikkaa liian epäsuomalainen, toisessa liian suomalainen.
Mikään ei tunnu viertaalta.
Muttei omaltakaan.

Saarella naljailen Suomesta niin kuin se olisi vähän hidas, vähän hölmö kaveri. Olen ensimmäisenä sormi pystyssä jos kehutaan suomalaista yhteiskuntaa tai koululaitosta: ei se nyt ihan noin mene. Vaivaannun kun joku kehuu tai mainitsee käyneensä Suomessa.

Ja silti.
Olen suomalainen.
Enkä muuta halua olla.

Suomi kumpuaa kaikessa, mitä teen. Kaikessa mitä sanon ja miten sanon.
Tunnen olevani kävelevä stereotypia muumimukeineni, maripaitoineni, sinisine silmineni, värittömine hiuksineni, syrjäänvetäytyväisyyteni ja varauksellisuuteni kanssa. Olen verrattaen ajoissa, teen mitä lupaan. Vaikka yliopistomaailma alkaakin vaatimuksillaan veroittamaan sekä sanojen vankkuutta, että ajantajua.

Julistan kuinka Suomessa asiat toimii, junissa on tilaa, kahvi parempaa ja kaikki pienempää - sillä lailla hyvästi. Paasaan Helsingin kauneudesta kesällä ja keskitalvella, siitä kuinka kylmä nipistää nenää ja kesällä voi oikeasti olla kuuma. Valistan, että Joulupukki on Suomesta - ei Pohjoisnavalta, näytän Korvatunturia kartalta ja kerron kirjeistä, jotka Joulupukki lähetti Korvatunturilta.

Kerron päänkokoisista korvapuusteista Cafe Esplanadissa, saunan halauksesta, Äkäslompolosta, tuoreen ruisleivän mahtavuudesta ja tuoreen lakun viettelevyydestä. Kehun, että meillä on vielä neljä vuoden aikaa ja samaan hengenvetoon koitan korostaa, että meillä ilmastonmuutos on konkreettista jo nyt, herää maailma. Puhun lapsuuden purjehduskesistä, siitä kuinka kiipeilin puissa pienenä, kuinka kamalia koulun uimatunnit oli, ja kuinka sain pyöräillä vapaasti. Kerron asioista, jotka ole aina ottanut itsestäänselvyytenä ja vasta toisaalla tajunnut, että eivät itseasiassa ole.

Puhun koulusta ja suhteellisen hyvästä polittisesta systeemistä.
Puhun rakkaudesta juuriin.
Rakkaudesta Suomeen.

Kahta en vaihda.
Ja toinen on itsenäinen Suomi.

Huomenia

Tältä näytti torstai-aamu sivistyksen takarajoilla. 

Siinä oli hyvä aamuteet hörppiä.

Että sietää sitä näinkin.

8118

Sunnuntait tunnistaa siitä, että leposyke on korkeampi kuin viikolla.
Sunnuntait tunnistaa siitä, että stressitasot nousee.
Sunnuntait tunnistaa siitä, että ei voi olla tunnistamatta.

Nyt ollaan tiukan äärellä.
Uni on lomautettu loppiaisen yli.
Väikkärin luonnoksen deadline on 8.1.18.
Silloin lähtee Supervisor S:lle tarkastattavaks.
Siitä on sitten viisi viikkoa viralliseen deadlineen.
Tiukaksi menee, mutta menkööt.
Editointi käynnissä.

Elän kofeiinilla ja kofeiinille.
Elän adrenaliinilla ja adrenaliinista.
Perjantaina meinasin nukahtaa iltapäiväteepöytään.

Tätä oon odottanut.
Tätä oon pelännyt.
Tää on niin tätä.

Viime viikon kahdesta esityksestä sain niin hyvää palautetta, että tajusin nolostua vasta päivän viiveellä. Toisesta esitelmästä voisi kuulemma vääntää artikkelin ja väikkäristä kirjan.
Professoriksi povattiin kymmenessä vuodessa.
Nauroin typeryydelle ja heitin punkut huiviin.

Onni on ystävä, joka tuo kakkua.