Päämääränä Pariisi

Fysio näytti vihreetä valoa.

Akuuttitila ohi. Sekä mortonin neurooman että ITB syndrooman suhteen. Maltillinen juoksulupa tuli. Sitä ennen väännettiin, käänettiin, runottiin ja puserrettin. Pakarat herkkinä lähdin piiraalle Laajasaloon. Nilkkakin oli huomaamatta mennyt lukkoon. Riuhtaistiin auki niin, että kylkiluutkin väpättivät vielä auringon painaessa maaten.

On rullahierontaa, parantunutta lihashuoltoa ja sen verta varovainen treeniohjelma, että tuskin tunnistan itseäni siitä. Mutta suunnitelmat on suuret, niin kuin luonteeseen sopii. Pariisissa ja Helsingissä edessä maratonit ensi vuonna. Tavoittena pystyä juoksemaan molemmat hyvällä fiiliksella ja ihan super-mega-päätavoite onkin sekä lyhyelle että pitkälle aikavälille on taas muistaa, että juoksu ei ole huolta, vaan vapautta.

Kotiutumisharjoituksia

Arki on koittanut. Töitä ja töitä. Tosin ei ihan normaaleissa toimistosfääreissä. Aurinkoisina päivinä olen raahannut aivoni tai läppärini – joskus jopa molemmat – takapihan helteeseen ja siellä nykertänyt menemään. Yllättävän tehokkaastikin. Lienee tuo internetin puute.

Menevät nuo harjoitukset muutenkin ihan hyvin. Huone sotkuuntui ihan omalla painollaan. Ruisleipä maittaa liiaksikin ja saunassa jaksaa edelleenkin istua. Kaduilla hämmästelen kun ihmiset puhelevat suomea ja yllätyn joka kerta kun autoilijat antavat tietä olinpa liikkeellä sitten jalan tai pyörällä. Tapahtuu ihan melkeinpä tosi usein vielä. Lentokenttäjunat vielä kummastuttaa, mutta aionpa jokin päivä hypätä sellaiseen. Ihan vaan huvikseen!

Kaupunkikin on tullut tutuksi. On tullut käytyä niin monasti, että kohta VR:n pitää vaihtaa junanpenkit! Kerran viiletin polkupyörällä matkan ees taas ja kyllä sitä seuraavana aamuna peppua aristi. Palkitsinkin itseni uudella junareissulla. Helsinkiin. Kahvia espalla. Oli lämmin, siellä kaikkien turistien seassa. noin kansainvälistyneenä jatkelin harjoituksia serkkubrunssile tai no oikeastaan serkkupäivälle. Ruoka maittoi ja seura lämmitti. Niin kyllä teki aurinkokin, mutta se oli vaan budjetoimatonta plussaa. Tovereiden kanssa koettiin syyskuu viime sunnuntaisella Lasipalatsin terdellä. Kahvi oli mustaa, huumori ei. Hyvä niin! Korttiakin ennätettiin lyömään. Olen parantanut huonon häviäjän tapojani.

Pahvilaatikon perukoilta löysin kirjan, jonka K tyrkkäsi käteen vuonna 2012. “Lue tää sitten kun alotat sun PhD:n.”

Tarkotus ei ollut ikinä aloittaa, ja kirjakin unohtui. Nyt kaksi vuotta myöhässä alkuperäisestä kehotuksesta aloin sitä lukemaan, ja kannatti. Kuvaa akateemista maailmaa verrattean nasevasti ja oikein hyvin sopien tähän omaan tämän hetken motivation puutteeseen ja kaikenlaisen nokan nyrpistelyyn kaikkea akateemista kohtaan. 

Huomenna suuntana etelänmaat ja Tallinna, kun onhan sekin nyt niin helsinkiläistä!